10/03/21

Afterwork-podcast: Miksi emme tiedä mitään saamelaisista?

1 61

Miksi niin harva meistä tietää mitään EU-alueen ainoasta alkuperäiskansasta ja heidän kulttuuristaan? Tiesitkö, että Suomi on saanut YK:lta langettavan päätöksen ihmisoikeusrikkomuksista saamelaisia kohtaan? Miksi tästä ei puhuta? No nyt puhutaan ja lupaamme, että tämän jakson kuunneltuasi tiedät vähän enemmän! Mukana keskustelussa on saamelainen toimittaja ja somevaikuttaja Emmi Nuorgam.

Ja hei, Afterwork-podcastilla on oma Instagram-tili, joten tule ystäväksemme myös siellä! Löydät profiilimme nimellä @afterworkpodcast.

Aiemmin julkaistut AW-jaksot löydät tämän linkin takaa. Pääset myös kuuntelemaan podcastiamme esimerkiksi SpotifyniTunesinAcastin sekä muiden podcast-sovellusten kautta. :)

Kuva: Janita Autio

Related posts

3/03/21

Afterwork-podcast: Rasismikokemuksia ja suoraa palautetta

2 36

Mitä tapahtuu, kun ihminen saa palautetta rasistisesta käytöksestä? Osataanko sellainen ottaa vastaan? Afterworkin äärellä jutellaan Merin työtilanteessa kohtaamasta rasismi-kokemuksesta, josta hän päätti antaa rehellistä palautetta. Mitä tästä seurasi ja mitä voimme siitä oppia? Mukana keskustelussa Fatima Verwijnen.

Ja hei, Afterwork-podcastilla on oma Instagram-tili, joten tule ystäväksemme myös siellä! Löydät profiilimme nimellä @afterworkpodcast.

Aiemmin julkaistut AW-jaksot löydät tämän linkin takaa. Pääset myös kuuntelemaan podcastiamme esimerkiksi SpotifyniTunesinAcastin sekä muiden podcast-sovellusten kautta. :)

Kuva: Janita Autio

Related posts

4/12/20

Naisvihamielisistä asenteista, puolustuspuheista ja vähän teekkareistakin

5 129

Useampi ihminen on menneen viikon aikana pyytänyt minua jotenkin kommentoimaan esiin noussutta keskustelua yliopistojen opiskelijajärjestöissä tapahtuvasta häirinnästä. Toistaiseksi olen pidättäytynyt puuttumasta keskusteluun ja seurannut sitä lähinnä suurella mielenkiinnolla sivusta. Päällimmäinen syy on ollut se, ettei minulla oikeastaan ole ollut asiaan mitään lisättävää. Jokainen järkevä ihminen yksiselitteisesti tuomitsee häirinnän ja törkeän käytöksen, se on selvää. Mutta on vaikea kommentoida aihetta sen syvällisemmin, kun on itse elänyt oman opiskeluaikansa niin toisenlaisissa ympyröissä, ettei ole kuvatun kaltaiseen ilmiöön mitään kosketuspintaa. Minä satuin opiskelemaan varsin pienessä ja naisvoittoisessa tiedekunnassa, joten en ole ikinä päässyt edes sivusta todistamaan mitään suurempaa törkyä.

Tänään kuitenkin päätin mainita asiasta ja esitin kiitokseni heille, jotka ovat nostaneet aiheen julkiseen keskusteluun. Ja tästä hyvin lyhyestä kommentista ehti aamutuimaan jo syntyä monenlaista keskustelua. Jokainen aihetta minulle kommentoinut tuomitsi häirinnän, mutta aiheen ympärillä käytävä julkinen keskustelu on selvästi herättänyt ristiriitaisia tuntemuksia etenkin teekkareiden kesken.

Ei yllätä, että seksuaaliseen häirintään liittyvät ongelmat ovat näkyvimpiä nimenomaan miesvaltaisissa opinahjoissa, mutta ongelma ei todellakaan kosketa vain teekkarikulttuuria. Olen saanut viestejä, että siinä missä teknillisissä korkeakouluissa ilmiö on ehkä ollut näkyvintä ja osin myös hyväksytty osa opiskelijakulttuuria, muillakin aloilla samankaltaisia asenteita on ollut nähtävissä. Pahin törky vain on monessa muussa tiedekunnassa jäänyt piiloon suljettujen ovien taakse järjestöihin, jotka eivät välttämättä esimerkiksi ole avoimia naisille.

Postaukseni saamissa kommenteissa osa opiskelijoista kertoo tunteneensa suurta helpotusta siitä, että aihe on noussut julkisuuteen. He ovat kertoneet yrittäneensä puuttua havaitsemiinsa ongelmatilanteisiin, mutta ovat saaneet osakseen lähinnä vähättelyä, naureskelua ja syyttelyä siitä, että ovat tosikkoja ja ilonpilaajia. Ja kun asiaa on yritetty viedä opettajakunnan tietoisuuteen, vastauksissa on vain todettu, että asia ei kuulu henkilökunnalle, koska kyse on aikuisten ihmisten välisestä kanssakäymisestä. Eräs kommentoija toteaa, että nyt asian noustua julkisuuteen on viimein tuntunut siltä, että ehkä tunnelin päässä on sittenkin jotain valoa nähtävissä.

Osa kuitenkin on harmistunut siitä, että kokee keskustelun leimaavan ikävästi kaikkia teekkareita ja teekkarikulttuuria sekä samalla tekevän olemattomaksi (tai ainakin näkymättömäksi) kaikkea sitä työtä, mitä näiden ongelmien kitkemiseksi on jo tehty. Onkin ymmärrettävää, että voi olla vaikea erkaannuttaa itseään itselle tärkeästä opiskelijayhteisöstä tällaisten ikävien uutisten äärellä, jos yhteisö on kuitenkin itselle ollut hyvä ja tärkeä.

Ymmärrän sekä helpotuksen että harmituksen tunteita. Fiksut ihmiset kyllä ymmärtävät olla tuomitsematta jokaista teekkaria sen perusteella, että tietty joukko käyttäytyy huonosti. Mutta samalla, kun on hienoa, että epäkohtien korjaamiseksi on yritetty tehdä töitä jo ennen asian nousemista julkisuuteen, on selvää, että paljon on vielä tehtävänä. Jos tällaiset häirintäkokemukset ovat yhä monelle opiskelijalle arkipäivää, niihin puuttuminen ei selvästikään ole vielä tuottanut toivottua lopputulosta.

Uskon itse siihen, että tällaisten ongelmien saamassa julkisuudessa on voimaa: asian saama huomio takuuvarmasti auttaa haitallisten ja vahingollisten toimintatapojen kitkemistä, kun sen oman kuplan ulkopuolelta tulee niin selkeä viesti, jossa tällainen toiminta tuomitaan. Silloin on helpompi tehdä näkyväksi, ettei ole kyse vain turhasta ”mielensä pahoittamisesta” tai siitä, että tosikot ja ilonpilaajat eivät vain ”kestä pientä huumoria”.

Näihin asenteisiin ja toimintamalleihin puuttuminen on ensiarvoisen tärkeää jo senkin takia, että opiskelumaailmassa opitut tai hyväksyntää saaneet vahingolliset asenteet siirtyvät varsin saumattomasti myös työelämään ihmisten mukana. On turha kuvitella, että tällaiset vuosia ruokitut toksiset asenteet katoaisivat kuin taikaiskusta siinä vaiheessa, kun opiskelija saa diplomin käteensä. Samat ihmiset, jotka ylläpitävät tällaista vahingollista kulttuuria opiskelupiireissä, todennäköisesti jatkavat sitä jollain tasolla myös työelämässä. Siksi kaikenlainen naisvihamielinen käytös ja häirintä on syytä kitkeä pois myös opiskelijajärjestöistä ja osoittaa, että naisvihamielisille asenteille ei ole tilaa eikä hyväksyntää. Edes läpällä.

Mutta niin tärkeää kuin näihin epäkohtiin puuttuminen onkin, tässä tekstissä ei lopulta kuitenkaan ole kyse teekkareista tai opiskelijamaailman häirintätapauksista, vaan siitä, miten yleisesti ottaen suhtaudumme siihen, kun meitä, meille tärkeitä ihmisiä, viiteryhmiä tai yhteisöjä kritisoidaan. Ja toisaalta myös siitä, miten itse suhtaudumme kuullessamme tällaisia uutisia: lokeroimmeko ihmisiä mustavalkoisesti viiteryhmiensä perusteella tai sorrummeko tarkastelemaan asioita liian yksipuolisesti omien ennakko-oletustemme kautta?

Viimeisten muutaman vuoden aikana julkiseen keskusteluun on noussut paljon erilaisia pitkään pinnan alla kyteneitä epäkohtia: Me too ja Black lives Matter suurimpina, mutta pienemmässä mittakaavassa keskustelua on käyty myös varsinaisten pääteemojen ympärillä. Tuoreimpina esimerkkeinä julkiseen keskusteluun ovat nousseet esimerkiksi mediassa ja viranomaistaholla kytevät naisten kokemaa väkivaltaa ja seksuaalista häirintää vähättelevät asenteet sekä ongelmat tämän tyyppisten rikosten uhreiksi joutuneiden kohtaamisessa. Me too toi kenties näkyväksi ison ongelman, mutta nyt on vielä paljon töitä tehtävänä sen suhteen, että olisi kykyä ja halua nähdä ongelman monenlaiset ilmenemisen muodot yhteiskunnassa sekä puuttua niihin sekä yksilötasolla että rakenteissa.

Esimerkiksi opiskelijajärjestöjä koskevaan keskusteluun on ulkopuolisena tarkkailijana ehkä helpompi suhtautua pragmaattisesti. Vaikeampaa neutraalin ja objektiivisen näkökulman ottamisesta tulee silloin, jos syytökset kohdistuvat omaan viiteryhmään, kavereihin tai johonkin itselle tärkeään asiaan, jonka tuntee uutisotsikoiden tarkkaan rajattuja näkökulmia laajemmin. Monella herää halu puolustaa itseään ja tuttujaan siinä sivussa. Mutta kun en minä! Eikä mun kaverit. Kyllä miehiäkin sorretaan. Not all men! All lives matter! 

Usein keskustelussa nousevat esiin myös ne näkökulmat, että ”en minä vain ole ikinä nähnyt tai kohdannut häirintää/seksismiä/rasismia”, ja oman kokemuksen perusteella tehdään tulkinta, että ongelmaa ei oikeasti ole olemassa tai sitä on ainakin massiivisesti liioiteltu. On kuitenkin hyvä muistaa, että se, että juuri sinä et ole nähnyt, kuullut tai todistanut, ei kuitenkaan ole kovin pätevä argumentti. Maailmassa tapahtuu jatkuvasti valtavan paljon asioita, joita emme pääse henkilökohtaisesti todistamaan, mutta se ei tee niistä yhtään sen vähempää totta.

Toisaalta joskus tulemme myös sokeiksi asioille, joihin olemme tarpeeksi tottuneet. Esimerkiksi naisvihamielisiä asenteita on niin naisilla kuin miehilläkin, ja kun jokin asenne on riittävän syvällä rakenteissa ja opituissa ajatusmalleissa ja sitä toistavat myös tutut ihmiset ympärillämme, ei sitä välttämättä edes tajua kyseenalaistaa. Ja joskus tällaisten vahingollisten asenteiden paljastuminen voi tehdä kipeääkin. Saattaa aiheuttaa jopa häpeäntunteita, että on kenties itsekin tajuamattaan käyttäytynyt tavalla, joka on vahingollinen tai eriarvoistava. Silloin paras tapa on kuitenkin myöntää virheensä ja kääntää kurssia. Me kaikki olemme täällä oppimassa ja mokailemme matkan varrella. Olennaisempaa kuin selvitä elämästä yhtäkään virhettä tekemättä (onnea vain yritykseen!), on se, opimmeko tekemistämme virheistä ja erehdyksistä ja osaammeko toimia jatkossa paremmin.

Tavallaan ymmärrän näitä tunteikkaita, tuohtuneita ja hätäisesti ilmoille ryöpsäytettyjä puolustuspuheenvuoroja. Eihän kukaan halua leimautua syyttä suotta ja suhtaudumme tottakai tunteella asioihin, jotka ovat meille tärkeitä. Sorrumme varmasti kaikki toisinaan turhaan mustavalkoisuuteen ja vastakkainasetteluun puhuessamme meille tärkeistä teemoista. Mutta toivoisin, että tunnekuohujenkin keskellä muistaisimme, mistä kussakin keskustelussa lopulta on kyse.

Kun puhutaan esimerkiksi naisiin kohdistuvasta väkivallasta, häirinnästä tai raiskauskulttuurista, not all men -tyyppiset kannanotot näyttäytyvät helposti rikosten, törkeyksien tai niiden kohteeksi joutuneiden vähättelynä. Toisinaan ne vaikuttavat jopa hiukan itsekeskeisiltä. Ikään kuin olisi suurempi epäkohta, että joku kenties muodostaa miehistä, teekkareista tai opiskelijajärjestöistä suppean mielikuvan kuin se, että naisia häiritään seksuaalisesti vuosikausia ja yleinen ilmapiiri mahdollistaa sen. Niin kauan, kun ketään ei ole syytetty nimeltä ja aiheetta, ihmettelen tätä kiihkeää puolustelun tarvetta. Kaikenlaisen häirinnän hiljaa salliva tai sen kohteeksi joutunutta vähättelevä tai syyllistävä kulttuuri ei koskaan muutu, ellemme voi puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Jos tämänkaltainen toiminta on voinut jatkua vuosia ja vuosikymmeniä ilman näkyviä muutoksia, ei voida enää puhua vain yksittäistapauksista, vaan ongelmat ovat syvemmällä rakenteissa ja asenteissa.

Niinpä esitän ehdotuksen. Vaikka keskustelun vastakkainasettelu voi ärsyttää, ehkä sen voi tärkeän teeman äärellä joskus jättää omaan arvoonsa ja keskittyä itse asiaan. Sen sijaan, että tällaisessa tilanteessa pahastuu kaikkien niiden hyvien ja kunnollisten tyyppien puolesta, voisi vain yksiselitteisesti tuomita väärintekijät sekä heidän toimintansa mahdollistavat asenteet ja rakenteet. Sen jälkeen voi vaikka jakaa ja kertoa, mitä itse tekee asian korjaamiseksi. Sen sijaan, että kohdistaa ärtymyksensä ja turhautumisensa aiheesta käytyyn julkiseen keskusteluun tai heihin, jotka ovat tuoneet ongelman näkyväksi, suuntaisikin suuttumuksensa niihin väärintekijöihin. Hehän siinä miesten/teekkareiden/opiskelijajärjestöjen/jne. mainetta mustaavat, eivät media tai keskustelijat.

Vaikka aina löytyy maailmaan ehdottoman mustavalkoisesti suhtautuvia törppöjä, kukaan kriittiseen ajatteluun kykenevä ihminen ei näiden keskusteluiden seurauksena tuomitse jokaista miestä, teekkaria tai opiskelijajärjestöä. Paras puolustus itselle tällaisessa keskustelussa on kuunnella, osoittaa empatiaa häirinnän ja väkivallan kohteeksi joutuneita kohtaan sekä tehdä selväksi, että ei hyväksy naisvihamielistä toimintaa tai yritä kiistää ongelman olemassaoloa. Olemalla hyvä liittolainen osoitat kaikkein selkeimmin, että olet osa ratkaisua etkä ongelmaa.

Photos: Pupulandia

Related posts

17/09/20

Faktoista, käytöstavoista ja sosiaalisen median vallasta

1 116

Viime aikoina mielessä on taas kerran pyörinyt paljon se, miten kommunikoimme toisillemme somessa. Olen kirjoittanut aiheesta jo lukuisia kertoja ja peräänkuuluttanut armollisempaa ja humaanimpaa keskustelukulttuuria myös nettimaailmaan. Samat mietteet ovat nousseet pintaan useamman kerran viime vuosina, kun call out- ja cancel-kulttuuri ovat alkaneet saada yhä enemmän jalansijaa sosiaalisessa mediassa.

Menneen vuoden aikana somessa on vaadittu kannanottoja yhdestä sun toisesta yhteiskunnallisesta asiasta ja useimmat niistä ovat tärkeitä ja niistä tuleekin puhua: koronaturvallisuus, rasismi, Turkin naisten kokema väkivalta ja hätä sekä yritysmaailman eettiset haasteet case Oatlyn kautta ovat olleet isosti pinnalla, muutamia mainitakseni. Mutta siinä, missä kantaaottavuus on ehdottoman positiivinen asia, sosiaalinen paine reagoida monimutkaisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin mahdollisimman nopeasti ei aina ole sitä. Ystäväni kirjoitti tällä viikolla kiinnostavan kolumnin työpaikkansa blogiin juuri tästä ja sivusi tekstissä myös sitä kuinka vaikeaa sen oikean ja validin tiedon äärelle voi lopulta olla löytää.

*

Kiinnostava esimerkki tästä kaikesta oli loppukesästä somessa kiertänyt mustavalkokuvahaaste, jonka kautta naiset pyrkivät voimaannuttamaan toisiaan ja nostamaan esiin muita inspiroivia naisia. Moni jakoi mustavalkokuvia haasteen mukaisesti, kunnes jostain putkahti esille tieto, että haasteen alkuperäinen tarkoitus olikin hämärtynyt matkan varrella ja todellisuudessa mustavalkokuvilla oli haluttu viedä huomio naisiin Turkissa kohdistuvaan väkivaltaan. Turkin naisten tilanne on vakava ja siitä onkin tärkeää viestiä maailmalle, mutta asiasta viestiminen kääntyi nopeasti haasteen alkuperästä tietämättömien syyllistämiseksi ja julkiseksi nolaamiseksi.

Voimaannuttamishaasteeseen osallistuneita syyteltiin itsekeskeisestä ja pinnallisesta oman hännän nostamisesta sekä tietenkin siitä, että haasteen alkuperää ei ollut viitsitty selvittää edes yhden nopean googlauksen verran. Mutta hetkinen… Mistä lähtien johonkin harmittomaan somehaasteeseen osallistuminen on vaatinut ensin perusteellista selvitystyötä? Varsinkaan silloin, kun haaste on kuitenkin ollut hyvällä ja positiivisella asialla, kuten tässä tapauksessa naisten välisen tuen, solidaarisuuden ja voimaannuttamisen airuena?

Sekä Helsingin Sanomat että YLE kirjoittivat kumpainenkin aiheesta artikkelit, joiden kulmaksi oli valikoitunut nimenomaan se, kuinka haasteen alkuperäinen merkitys turkkilaisten naisten hädän viestijänä katosi selfie-tulvaan. Todellisuudessa tämä ei kuitenkaan pitänyt paikkaansa. CNN selvitti, että haaste ei saanut alkuaan Turkissa, vaan Brasiliassa ja sen alkuperäinen merkitys oli nimenomaan naisten voimaannuttaminen. Se, että haaste sittemmin valjastettiin Turkin naisten tilanteesta viestimiseen oli toki hieno ja tärkeä asia, mutta haaste ei lähtenyt liikkeelle Turkista ja näin ollen siitä oli samanaikaisesti liikkeellä kaksi versiota. Tämän tiedon valossa näyttäytyy hiukan kohtuuttomana, miten monia naisia syyllistettiin ja parjattiin osallistumisesta haasteen sen alkuperäisen merkityksen mukaisesti.

Satuin itse osallistumaan haasteeseen vasta sen jälkeen, kun Turkin naisten hätä oli jo noussut esiin ja tietenkin viestin myös siitä omassa postauksessani. Samalla otin kuitenkin kantaa siihen, millaista keskustelua haasteen ympärille oli siinä vaiheessa syntynyt. Kukaan ei voi tietää kaikkea kaikesta ja julkinen syyttely tuntui lopulta ironisesti suorastaan koko haasteen tarkoitusperien vastaiselta. Kiinnostavaa on myös, että kumpikaan aihetta käsitelleistä suomalaismedioista ei vaivautunut oikaisemaan tietojaan sen jälkeen, kun CNN julkaisi artikkelinsa haasteen todellisesta alkuperästä. YLE sentään oli lisännyt juttunsa perään maininnan ja linkin CNN:n artikkeliin, mutta otsikkoa tai itse artikkelia ei kuitenkaan ollut vaivauduttu korjaamaan. Ja surullista kyllä, oikaisut eivät loppujen lopuksi enää koskaan saa samankaltaista huomiota kuin se alkuperäinen artikkeli. Kun itse jaoin CNN:n uutisen heti seuraavana päivänä haasteeseen osallistuttuani, se ei vaikuttanut kiinnostavan juuri ketään.

*

Ja tästä päästäänkin siihen olennaisimpaan kysymykseen… Jos edes Suomen vaikutusvaltaisimmat uutismediat eivät ole onnistuneet selvittämään somehaasteen todellista alkuperää, eikö ole aika kohtuutonta olettaa, että jonkun tavallisen pulliaisen pitäisi pystyä siihen? Ja harva lähtökohtaisesti edes ajattelee, että positiivisella asialla olevan somehaasteen taustalla voisi olla jotakin epäilyttävää, jota ylipäänsä pitäisi selvitellä. Entä mistä lopulta tiedämme, mikä tieto todella pitää paikkansa, kun lähteitä on loputtomasti ja niiden oikeellisuuden selvittäminen lähes mahdotonta? Kenellä ylipäänsä on aikaa tai resursseja perin juurin selvitellä ja kyseenalaistaa joka jutun taustoja, kun siinä sivussa pitäisi hoitaa työnsä, elämänsä, perheensä ja mielenterveytensäkin? Hienoa, jos jollakulla on, mutta haluaisin suoda vähän armoa heille, joilla ei ole.

Ennen kaikkea toivoisin, että myös julkisessa keskustelussa jäisi tilaa inhimillisyydelle, erehdyksille ja oppimiselle. Me kaikki teemme virheitä ja erehdymme joskus ja oppiminen on elämän mittainen matka. Siksi jaksan aina yllättyä siitä, miten ankarasti ja kovaan ääneen olemme välittömästi hyökkäämässä ja tuomitsemassa muita. Olemmeko todella itse niin erehtymättömiä, että meillä on varaa heittää muita julkisen syyttelyn roviolle? Jos emme, niin ehkä olisi syytä katsoa peiliin ja suoda muillekin hitusen armoa, lempeyttä ja ymmärrystä. Oikeaa tietoa voi välittää myös nolaamatta tai syyllistämättä toista – varsinkaan julkisesti. Erityisen tekopyhiltä tällaiset sometuomiot vaikuttavat silloin, kun syyllistäjä itsekin on tiennyt paremmin vasta hetken verran, kuten esimerkiksi näiden somehaasteiden jälkipyykkiä käsitellessä usein on ollut.

Oli kyse sitten ilmastonmuutoksesta tai yritysmaailman eettisistä ongelmista, harva yhteiskunnallinen ilmiö tai ongelmakohta taipuu yksiselitteiseksi yhden kuvan tai lauseen totuudeksi ilman mutkien oikomista. Somemaailma osoittaa, kuinka mielellämme haluaisimme yksinkertaistaa monimutkaiset ongelmat helposti ymmärrettäviksi one-linereiksi ja nopeasti somessa jaettaviksi meemeiksi. Toivomme, että joku viisaampi ja valveutuneempi tiivistäisi meille helppoon muotoon, mitä mistäkin asiasta kuuluu ajatella ja sanoa, jotta voisimme lähettää kannanottomme nättinä meemikuvana muutamalla klikkauksella bittivirtaan, ja velvollisuutemme ottaa kantaa olisi kivasti taputeltu. Että ei tarvitsisi itse selvittää, ajatella ja kohdata kaikkia niitä hankalia ristiriitoja, monimutkaisia ongelmia ja epämukavia totuuksia, jotka maailmassa ahdistavat. Ja pakottavat meitä ehkä itseämmekin muuttumaan. Mutta tiedättekö, miltä monimutkaisten ongelmien paketoiminen yksinkertaistetuiksi yhden totuuden lausunnoiksi kuulostaa? Se kuulostaa erehdyttävästi populismilta.

Tämän päivän nettikeskustelukulttuuria leimaa ilmapiiri, jossa faktojen edelle tuntuu usein kiilaavan se, joka pitää kaikkein kovinta ääntä. Kun sama viesti tulee vastaan riittävän monesta lähteestä, se muuttuu monen kriittisenkin mielessä faktaksi, jota harva jaksaa enää kyseenalaistaa. Joskus äänekkäin tosiaan onkin oikeassa, mutta on hyvä pitää mielessä, että tutkimusten mukaan valeuutiset leviävät sosiaalisessa mediassa kuusi kertaa totuutta nopeammin. Se on todella pelottava ilmiö. Ja se näkyy myös pienemmässä mittakaavassa sosiaalisen median keskustelupalstoilla: mehukkaat juorut jäävät sitkeästi elämään, vaikka niillä ei olisi minkäänlaista totuuspohjaa, koska ihmiset rakastavat draamaa ja keksityt jutut ovat ikävä kyllä usein mielenkiintoisempia kuin tylsä ja arkinen todellisuus. Yhteiskunnalliset tai tieteelliset kysymykset eivät tee tässä poikkeusta ja ilmiö näkyy jokapäiväisessä arjessammekin populismin nousuna, tieteenvastaisten väittämien leviämisenä ja salaliittoteorioiden lietsomisena.

Oman pelottavan lisänsä tähän soppaan antavat teknologiayritysten markkinakoneistot ja sosiaalisen median alrgoritmit, jotka luovat yhä tiiviimpiä kuplia ja samalla polarisoivat ihmisiä yhä jyrkemmin vastakkaisiin leireihin. Mitä syvemmälle omiin kupliimme eriydymme, sitä yksipuolisempaa sisältöä somen uutisvirrat meille syöttävät ja sitä vaikeampi meidän on enää ymmärtää omistamme poikkeavia näkemyksiä tai erottaa, mikä silmiemme edessä olevasta tiedosta on totta ja mikä valhetta.

Katsoin eilen ihan suunnattoman mielenkiintoisen Netflix-dokumentin Valvontakapitalismin vaarat, joka kulkee englanniksi nimellä The Social Dilemma. Muutama viikko sitten ilmestynyt dokumentti on herättänyt paljon huomiota ja keskustelua ympäri maailman, ja rehellisesti sanottuna mielestäni ihan jokaiselle tekisi hyvää katsoa se ymmärtääkseen tämän päivän maailmaa. Dokumentissa teknologiayrityksille työskennelleet ihmiset avaavat selkokielellä yleisölle sitä, miten algoritmit toimivat ja millaisia teknologiayritysten markkinakoneistojen kehittelemien tekoälyjärjestelmien todelliset vaikutukset ovat. Vaikka dokumentin maalaama kuva rahanahneiden teknologiayritysten vallasta yhteiskunnassa on synkkä ja pelottavakin, huoli maailman ja ihmiskunnan tulevaisuudesta näiden huippuunsa viritettyjen ja poliittisten tahojen häikäilemättömästi hyväksikäyttämien järjestelmien keskellä on todellinen.

Sosiaalisesta mediasta on tullut kuin Frankensteinin hirviö, joka rapauttaa kovaa vauhtia tiedonvälitystä (siis sen oikean, tutkitun faktatiedon) sekä on jo nykyisellään todellinen uhka demokraattiselle yhteiskunnalle. Enää ei tarvita hakkereita soluttautumaan järjestelmiin, vaan sosiaalisen median omat alustat mahdollistavat propagandan levittämisen ja tarjoavat ihan laillisia työkaluja vaarallisten ilmiöiden kasvualustaksi. Yksi tuore esimerkki tästä on Myanmarin kansanmurha, jonka masinoimisessa Facebookissa levitetyillä valeuutisilla ja vihapuheella oli erittäin merkittävä rooli. Esimerkkejä löytyy lähempääkin: Venäjän trolliarmeija tekee aktiivista työtään suomalaisillakin foorumeilla. Jännittävää, tai pikemminkin pelottavaa, on myös nähdä, mitä Yhdysvaltain tulevat presidentinvaalit tuovat tullessaan – vaikuttaa siltä, että jos tilanne jatkaa eskaloitumistaan, Atlantin toisella puolen ollaan pian sisällissodan partaalla. Ja jo edellisen vaalien ympärillä käytiin tiukkaa keskustelua siitä, millainen vaikutus sosiaalisella medialla (ja Venäjällä) oli vaalien lopputulokseen.

Dokumentti tuo näkyväksi sen, miten päivittäin käyttämämme ja mahdollisimman addiktoiviksi suunnitellut sovellukset paitsi lisäävät yksilön pahoinvointia, luovat yhä näköalattomampia kuplia ja asettavat koko demokraattisen järjestelmämme vaaraan. Samanaikaisesti teknologian kehitys on niin nopeaa ja ilmiö niin uusi, etteivät valtiot ja lainsäädäntö pysy perässä. Kun valtaa pitävät eivät edes ymmärrä, miten nämä teknologiat ja algoritmit toimivat, ei heillä ole keinoja tai osaamista rajoittaa niitä. Ollaan ihan valtaisan eettisen ongelman äärellä, johon onneksi alan sisältä käsin on nyt jonkin verran tartuttu, kun teknologiayritysten entiset työntekijät ovat nousseet esiin ja nostaneet nämä ongelmakohdat valokeilaan.

*

Toivon, että ihan jokainen katsoo tuon dokumentin. Se lisää ihan valtavasti ymmärrystä siitä, miten sosiaalinen media ja sen luomat kuplat toimivat. Dokumentti myös auttaa ymmärtämään, että niin sosiaalinen media kuin objektiivisina pitämämme hakukoneetkin filtteröivät meille syötettyä sisältöä oman toimintamme, asuinpaikkamme ja muiden meistä kerätyn datan perusteella. Onko siis ihme, jos kaikki tieto ei tavoita kaikkia ihmisiä? Entä mitä sitten itse voit tehdä rikkoaksesi tuon keinotekoisen kuplan ja repiäksesi itsesi irti addiktoivien sovellusten pauloista? Kytke pois sovellusten äärelle houkuttelevat ilmoitukset ja rajoita ruutuaikaasi. Vaikka myönnänkin olevani koukussa, olen jo vuosia sitten vaientanut lähes kaikki käyttämäni sovellukset ja pidän puhelintani käytännössä aina äänettömällä. Haluan itse päättää, milloin katson puhelintani ja milloin olen tavoitettavissa sen sijaan, että puhelimeni päättäisi sen puolestani. Suosittelen – se on parantanut omaa keskittymistä ihan valtavasti ja tuonut mielenrauhaa. Tekee hyvää myös ”huijata” algoritmejä ja tietoisesti seurailla ihmisiä, joiden kanssa on eri mieltä. Ehkä se tuo meitä lähemmäs toisiamme, kun uskallamme katsoa myös oman kuplamme ulkopuolelle ja etsimme ymmärrystä myös toisin ajattelevia kohtaan.

Ja palatakseni vielä sinne humaanin viestimisen äärelle, haluan lainata britti-aktivisti Florence Givenin ajatuksia feministisestä teoksesta ”Women don’t owe you pretty”. Given toteaa siinä osuvasti kutakuinkin niin, että vaikka jokaisen pitää tietenkin kantaa vastuu teoistaan ja sanoistaan, meidän tulee silti suoda muille se sama anteeksianto, ymmärrys ja tila kasvaa, jonka mekin olemme saaneet osaksemme silloin, kun olemme vielä olleet keskeneräisiä ja opetelleet. Oppiminen on elämän mittainen prosessi, jossa emme koskaan tule valmiiksi. Julkisilla syytöksillä pyrimme usein loppujen lopuksi vain osoittamaan oman paremmuutemme eikä kyse ole useinkaan silloin enää siitä, että vaatisimme muita vastuuseen vaan siitä, että haluamme yksinkertaisesti vahvistaa omaa egoamme ja imagoamme. Oppimisen ja ymmärryksen lisäämisen näkökulmasta se on usein todellisuudessa sekä tehotonta että jopa suorastaan haitallista oman asiamme eteenpäin viemiselle.

Jo tästäkin syystä toivoisin, että muistaisimme myös kasvottomina somessa keskustellessamme ensisijaisesti olla ihmisiä. Keskustelin tällä viikolla tästä kaikesta ystäväni kanssa, joka pohti, olemmeko me vain ihmisinä unohtaneet, miten muille puhutaan ystävällisesti. Ongelmahan ei ole se, että asioista puhutaan, vaan se, miten niistä puhutaan. Tietämätöntäkin voi sivistää ilman, että tämän tarvitsee tuntea olonsa tyhmäksi. Vaikka call out -kulttuurille on paikkansa  eikä suuria yhteiskunnallisia muutoksia todennäköisesti saada aikaan nätisti pyytämällä, toivoisin silti, että asioista voitaisiin ihmisten kesken keskustella armollisemmin ja muistaa, että opimme (toivottavasti) itsekin jotain uutta joka päivä.

PS. Katsokaa se dokumentti!

*

Jos aiemmin kirjoittamani sosiaalisen median keskustelukulttuuria ja yhteiskunnallisia teemoja sivuavat tekstit kiinnostavat, löydät niitä muun muassa näiden linkkien takaa:

♥ Terveisiä kädenlämpöisestä blogiskenestä

♥ Nettikeskustelun ytimessä: itsekeskeisyyden ja disclaimereiden aika

♥ Oikeassa vai väärässä?

♥ Kohun keskellä

Virheistä ja anteeksi pyytämisestä

♥ Suhde somessa?

Kuka minä olen?

Miksi yhä edelleen puhumme rasismista?

Karvainen nainen – ihmiskoe häpeän, sosiaalisten normien ja kapinahengen ristiaallokossa

10 x parempaa seurattavaa Instagramissa

Kuuluuko kantaaottavuus someen ja viihteeseen?

Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts