Mitä olen oppinut liikunnasta viimeisten 10 vuoden aikana

Muistan vieläkin, kun kirjoitin tänne blogiin ihan ensimmäistä kertaa urheilusta. Ikuinen sohvaperuna oli uskaltautunut juoksulenkille, joka oli kokemuksena suoraan sanottuna hirveä. 4,5 kilometriä silkkaa kidutusta. Kaiketi kärsimys kuului asiaan, kun lähtötaso oli nolla ja kunto pohjalukemissa. Mutta silloisen poikaystävän, kavereiden ja siellä ruudun takana lymyilevien kannustusjoukkojen innoittamana jatkoin sinnikkäästi kokeilujani juoksuharrastuksen parissa. Ehkä noin kuukauden mittaisen tuskan jälkeen askel alkoi viimein kulkea ja lopulta treenasin itseni muutamassa kuukaudessa sohvaperunasta puolimaratonille. Olen vieläkin vähän ällistynyt siitä tarmonpuuskasta, jonka sain itsestäni tuolloin irti.

Sittemmin liikuntaharrastus on ollut mukana menossa vaihtelevasti: omaa lajia etsiskellen, työn ja vapaa-ajan ristitulessa poukkoillen ja treenimotivaatiota metsästäen. Hetkittäin sporttaaminen on ollut hyvinkin säännöllistä, joskus puuskittaista ja välillä treenitauot ovat venähtäneet syystä tai toisesta pitkiksikin. Jotenkin koen silti löytäneeni viimein jonkinlaisen balanssin kaiken tämän keskellä, ja siksi ehkä haluan kirjoittaa tästä juuri nyt. Näistä ajatuksista voi olla iloa varsinkin kaikille teille, joilla on ollut samanlainen, hieman mutkikkaampi suhde urheilemiseen ja liikkumiseen.

*

Jos jotain olen matkan varrella oppinut, niin sen, että liikunnan pitää tuntua kivalta. Ja se on itse asiassa aika suuri oivallus entiseltä sohvaperunalta ja liikunnanvihaajalta. Tätä ei pidä käsittää väärin, sillä tietenkään hikoileminen ja fyysinen ponnistelu ei aina tunnu kivalta. Ja tottakai on päiviä, jolloin lenkille lähteminen ei vain huvita. Mutta aika usein, kun pinnistää itsensä sinne epämukavuusalueelle, kiitoksena saakin hyvän olon sekä henkisesti että fyysisesti. En kuitenkaan viittaa satunnaisiin laiskuuden hetkiin tai hetkellisiin ponnistuksiin paremman suorituksen puolesta, vaan puhun yleisemmällä tasolla.

Tarkoitan kivalla sitä, että liikuntaharrastuksen ei tarvitse olla puuduttavaa suorittamista, takaraivossa tykyttävää ja syyllistävää pakkoa tai verenmaku suussa riuhtomista lajissa, josta ei oikeastaan erityisemmin edes tykkää. Ei ole ihme, että treenimotivaatiosta on vaikea pitää kiinni, jos ei edes pidä siitä, mitä tekee.

*

Minulla kesti melkein 30 vuotta oppia nauttimaan urheilusta ja liikkumisen ilo löytyi lopulta vasta mieluisan lajin kautta. Sitä ennen en koskaan oikein ymmärtänyt, mistä muiden urheiluvimma oikein kumpusi. Sitä ennen liikkuminen oli minulle AINA vähän epämieluisaa ja pakotettua. Kun sitten yhtäkkiä löysin sen oman lajini, tajusin, että miltä liikkuminen voi parhaimmillaan tuntua: minulla oli urheillessa niin kivaa, että oikeasti halusin takaisin pelikentille. En malttanut odottaa, että pääsisin taas tekemään jotakin, mistä niin kovasti nautin – hikoilu ja kunnon kohoaminen olivat ikään kuin vain sen kivan tekemisen sivutuote.

Liian kauan yritin väkisin käydä salilla, koska kaikki muutkin tekevät niin. Yritin väkisin löytää mielekkyyttä lajeista, joista en vain henkilökohtaisesti saanut yhtään mitään irti. Toki tulokset ja kunnon kasvaminen itsessään motivoivat, mutta into lopahti aina jossain vaiheessa, kun tuntui, että itsensä joutui pakottamaan urheilun pariin. Olen allerginen kaikenlaisille, mitä on ”pakko” tehdä ja rimpuilen herkästi irti sellaisista harrastuksista, joissa alkaa jossain vaiheessa tuntua pakon maku. Ja väistämättä melkein kaikissa kokeilemissani lajeissa pakko alkoi maistua ennemmin tai myöhemmin alkuinnostuksen jälkeen…

*

Mietin pitkään, oliko minussa vain jotakin vikaa? Ehkä minulta puuttui joku urheilusta tykkäämisen geeni? Ehkä jotkut eivät vain koskaan opi pitämään liikkumisesta? Tuntui turhauttavalta aloittaa aina jotakin uutta ja todeta hetken päästä, että no ei se tämäkään sitten ollut se minun juttuni. Ja koska sama tilanne vain toistui, aloin olla vakuuttunut, että sellaista lajia ei ole olemassakaan, mistä minä tykkäisin. Kunnes se lopulta sitten tupsahti eteen ja muutti elämäni. Racketballiin ja sittemmin squashiin en ole kyllästynyt tipan vertaa näiden viiden vuoden aikana, kun olen niitä harrastanut, pikemminkin päinvastoin! Veri vetäisi hallille pelaamaan vaikka joka päivä, jos vain aikataulu ja budjetti sallisi (vuoro ovat aika kalliita) sekä olisi yhtä innokas peliseuralainen.

Haluan siis kannustaa oikeasti kokeilemaan rohkeasti monenlaisia lajeja, koska olen melko vakuuttunut siitä, että ihan jokainen voi löytää jonkun tavan urheilla, joka tuntuu mieluisalta ja mielekkäältä. En ollut uskoa sitä itse todeksi, kun lopulta sellainen laji löytyi, että tekeminen ei koskaan tuntunut pakolta tai vastenmieliseltä. Squash-hallille lähteminen ei ikinä ole tuntunut uhraukselta tai siltä, että siihen käytetty aika olisi pois jostakin muulta tärkeämmältä.

Ehkä juuri tuohon ajatukseen tiivistyy se, mikä kaikkien muiden lajien kanssa lopulta alkoi kaivella: jossain vaiheessa tuli väistämättä tunne, että treenaaminen oli aikasyöppö, joka vei aikaa joltakin kiireellisemmältä ja tärkeämmältä. Todellisuudessa se taisi olla vain mielen tapa kertoa, että hei, tämä ei vain ole sinun juttusi. Tietysti elämässä on välillä kiireisempiä aikoja, mutta silti oma laji on tuntunut enemmänkin vapautukselta sen kiireen keskellä kuin ahdistavalta lisäkuormitukselta.

*

Sopivan lajin ja aidon liikunnan ilon löytämisen lisäksi toinen tärkeä ajatus on ollut muistaa pysyä armollisena itseä kohtaan. Vaikka liikkuminen yleisesti ottaen parantaa fiilistä ja elämänlaatua, joskus elämässä yksinkertaisesti on sellaisia aikoja, että ei vain ehdi tai jaksa urheilla. Ja se on ihan OK: joskus on kiire ja liian väsyneenä ei kannatakaan pakottaa itseään liikkumaan. Noiden jaksojen ei kannata antaa venähtää liian pitkiksi ja jossain vaiheessa on aina hyvä kysyä itseltään, missä todellinen ongelma piilee, jos energiataso on liian maissa kehosta huolehtimiseen tai kalenteri huutaa hoosiannaa.

On ilmiselvää, että tietyissä elämäntilanteissa ei vain oikeasti ole aikaa tai energiaa liikkua, mutta pidempään jatkuneena tilanne on usein merkki liian korkeasta stressitasosta, uupumuksesta tai jonkinasteisesta elämänhallinnan puutteesta, jos hyvät teot itseä kohtaan tuntuvat enemmän yhdeltä stressin ja uupumuksen aiheuttajalta lisää kuin rentouttavalta ja hyvinvointia edistävältä asialta. Uskallan sanoa näin, koska puhun kokemuksesta.

*

Olen kertonut täällä blogissa jonkin verran muutaman viime vuoden aikana kokemastani uupumuksesta ja kuormituksesta, jotka ovat olleet niin hektisen yrittäjäelämän, pari vuotta jatkuneen terapiaprosessin ja oman suorittamiseen ja toisinaan stressaamiseenkin taipuvaisen luonteeni aikaansaannosta. Kaiken pyörityksen keskellä liikunta on välillä vuosien varrella jäänyt sivurooliin. Olen kiitettävästi saanut pidettyä kiinni viikoittaisesta squash-hetkestä, mutta mihinkään muuhun liikuntaan minulla ei oikein olekaan sitten ollut aikaa tai energiaa. Yksikin kerta kunnon hikiliikuntaa viikossa on toki parempi kuin ei mitään, mutta olisi ilman muuta parempi, jos ehtisi enemmän.

Kesälomalta palattuani tajusin viimein, miten tärkeää sellainen täydellinen vapautuminen kaikista työhön liittyvistä arkivelvollisuuksista hetkeksi onkaan. Vaikka tekisi maailman rennointa ja kivointa työtä, joka ei usein edes tunnu työltä (kuten minä), tähänkin hommaan liittyy kaikenlaista arkista säätämistä, deadlineja, ankeita byrokraattisia kiemuroita, aikatauluttamista, bisnestapaamisissa laukkaamista, painetta, kiirettä ja stressiä sekä epämieluisia velvollisuuksia. Ei mitään ylitsepääsemätöntä, mutta yhdistettynä elämän muihin myllerryksiin parin viime vuoden ajalta sekä siihen, että en tosiaan ollut pitänyt paria päivää pidempää taukoa työnteosta yli kuuteen vuoteen, olin ehtinyt kehitellä itselleni melkoisen uupumuksen.

Kuten totesin hiljattain kirjoittamassani jutussa, vasta lomalla pysähtyminen ja tuon paussin kautta saamani lepo ja energia auttoivat tajuamaan, millaiseen jamaan olin ajanut itseni menneiden vuosien aikana. Ja yksi konkreettisimmista oireista uupumuksessani oli nimenomaan se, että olin liian väsynyt urheilemaan tai harrastamaan edes rauhallista liikuntaa. Siinä vaiheessa, kun ajatus leppoisasta iltakävelystä ystävän kanssa tuntuu liian rasittavalta, olisi syytä herätä. Minä heräsin vasta vähän viiveellä, mutta onneksi heräsin. Nyt tuon lomalla kerrytetyn energian ansiosta jaksan taas liikkua ja pystyn nauttimaan vaikkapa juuri niistä iltakävelyistä. Mutta tähän pisteeseen päästäkseni, minun oli ensin huilittava pari viikkoa ihan kunnolla.

*

Olen sanonut sen joskus muinoin aiemminkin, mutta liikunnan ei pitäisi olla yksi stressin aiheuttaja arjessa lisää, vaan sen pitäisi nimenomaan auttaa lievittämään sitä. Siinä kohtaa, jos ajatus urheilemisesta aiheuttaa ahdistusta ja stressiä, on ehkä hyvä miettiä, mistä se johtuu. Oletko yksinkertaisesti loman tarpeessa? Lempeydellä ja kuuntelemalla itseään ja omia tarpeitaan, pääsee todennäköisesti paljon pidemmälle kuin syyllistämällä itseään saamattomuudesta.

Nyt loman jälkeen olen tarkoituksella täyttänyt kalenteriani ystävillä ja urheilulla. Olen käynyt pelaamassa squashia ja pesäpalloa, juoksemassa, aamu- ja iltakävelyillä sekä joogatunneilla – ja saanut valtavasti hyvää oloa siitä kaikesta sekä fyysisesti että henkisesti. On mieletöntä voida taas kokea, että urheilu antaa enemmän energiaa kuin syö sitä.

Olisi kiinnostavaa kuulla, millaisia mietteitä ajatukseni herättävät sekä teidän muiden suhteesta liikuntaan. Onko oma laji löytynyt? Onko liikkuminen ollut sinulle aina itsestäänselvyys vai onko suhteesi urheilemiseen mutkikkaampi? Millainen vaihe sinulla on menossa liikuntaharrastusten suhteen juuri nyt?

Kuvitus: Jenni Rotonen / Pupulandia