19/05/16

TBT: Amazing Grace

2 62 Grace Coddington

Ajattelin tänään Throwback Thursdayn tunnelmissa palata hauskaan matkamuistoon, joka jaksaa vieläkin hymyilyttää neljä vuotta myöhemmin.  Olin elämäni ensimmäistä kertaa matkalla New Yorkissa ystäväni kanssa ja voi pojat, millaisen hetken pääsin kokemaan heti ensimmäisenä Nykin aamunamme. Muoti-ikoni Grace Coddington asteli vastaan heti kulman takana ja en ole varmaan koskaan ollut kenenkään maailmantähden kohtaamisesta niin häkellyksissäni. Kamerastani oli akku lopussa ja sain idolistani otettua yhden kuvan. Onneksi se onnistui. :)

Translation: A lovely memory from four years ago. I managed to bump into Grace Coddington on my first morning on my first New York trip ever. I don’t think I’ve ever been so start struck as I was when I met the amazing creative director of Vogue. Needless to say, I fell in love with New York instantly. ;)

Juttu on alun perin julkaistu 24.4.2012.

AMAZING GRACE

Te ette kyllä IKINÄ usko tätä (tai siis pakkohan se on, kun on kuvakin todisteena), mutta tänään aamulla lähtiessämme Tiian kanssa kämpiltä liikenteeseen törmäsimme suunnilleen ensimmäisen kulman takana GRACE CODDINGTONIIN! Olin niin häkeltynyt ja innoissani, että meinasin suunnilleen pökertyä. Hetken aikaa epäröin, kehtaako sitä tuntematonta ihmistä häiritä keskellä katua, mutta totesin lopulta, että olisin katunut varmaan lopun elämääni, ellen olisi nyt uskaltanut. :D Niinpä pysäytin Gracen ja puolipaniikissa höpötin olevani suuri fani ja kysyin, oliko hänellä kauhea kiire vai saisinko nopeasti ottaa hänestä valokuvan. Grace sanoi olevansa kyllä vähän kiireessä, koska oli matkalla salille ja oli kuulemma jo hieman myöhässä. Lupasin olla super-nopea ja kaivoin kamerani laukusta ennätysvauhtia ja napsaisin kuvan.

Nyt tiedän, miltä idolinsa kohtaavista ihmisistä tuntuu. Leijailin parin tunnin ajan varmaan viisi senttiä ilmassa ja se adrenaliiniryöppy heti tuon hetken jälkeen oli ihan mieletön. Kertakaikkiaan uskomatonta, itse Grace Coddington ensimmäisenä aamunani Nykissä! <3 Ei tätä kaupunkia voi kuin rakastaa!

Photo: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts

28/04/16

TBT: Vanhus on kirosana?

2 48 about-face5

Tänään kaivelin Throwback Thursdayn kunniaksi arkistojen kätköistä postauksen, jossa pohdiskelin aikanaan vanhenemista ja ikääntyneempään väestöön viittaavaa sanastoa. Postaus sai muinoin innoituksensa parista eri lähtökohdasta: olin käynyt katsomassa ikääntyneistä supermalleista kertovan dokumenttielokuvan About Face (joka uuten oli todella kiehtova, suosittelen!) sekä intoillut blogissa mummojen inspiroimasta tyylistä. Jälkimmäinen aihe sai kitkerää palautetta siitä, että olin puhunut jutussani vanhuksista, jonka joku koki kovin loukkaavaksi termiksi ikäihmisistä puhuttaessa. Nämä aiheet innoittivat minut pohdiskelemaan sitä, miksi vanheneminen on niin herkkä asia, josta puhuminen herättää usein aika voimakkaankin kielteisiä reaktioita.

Lempiblogeihini kuuluu ikääntyneempiä tyylitaitureita esittelevä Advanced Style ja kuten olen täällä blogissa viime aikoina tuonutkin esiin, kaipaisin kovasti elämääni kypsempään ikään ehtineitä ihmisiä, joiden kanssa voisi jakaa ajatuksia maailmanmenosta. Annan arvoa naururypyille, elämänkokemukselle ja sen mukanaan tuomalle viisaudelle. Olisipa ihanaa, että myös tämä ympäröivä yhteiskunta antaisi – ja sitä kautta myös osoittaisi sitä ikäihmisiämme kohtaan. Siitäkin syystä ilahdutti tällä viikolla työpaikkailmoitus, jossa alaikäraja oli 70 vuotta. :) Tuo vuosia sitten julkaisemani juttu on enemmän sellaista tajunnanvirtaa aiheesta yleisellä tasolla, mutta herätti aikanaan kovasti keskustelua, joten ehkä se voi synnyttää ajatuksia vielä tänäkin päivänä.

Juttu on julkaistu alun perin 5.10.2012.

about-face-6

VANHUS ON KIROSANA?

Olen miettinyt viime aikoina paljon vanhenemista. Aihe on noussut pintaan parin näkemäni dokumentin sekä blogin kommenttiosiossa käydyn vanhuksiin liittyvän keskustelun myötä. Keskustelussa nousi esille se termistö, mitä vanhoista ihmisistä on sopivaa käyttää. Olen itse mieltänyt esimerkiksi sanat vanhus ja ikäihminen varsin neutraaleiksi termeiksi kuten ne kai ovatkin, mutta minua valistettiin, että nuo sanat koetaan usein ikääntyneiden itsensä puolelta jopa loukkaaviksi. Jäin ihmettelemään, milloin vanhempaa väestöä kuvaavista ilmauksista on tullut loukkauksia?

On vaikea sanoa, mitä itse ajattelen vanhenemisesta sitten, kun se on ajankohtaista. Koenko loukkaavaksi, että minua kutsutaan vanhukseksi, jos mieleltäni koen olevani vielä nuori? Faktahan on, että iästä puhuessa, puhutaan pääasiassa ihmisen fyysisestä iästä. Jokainen meistä kuolee lopulta ja onnekkaimpien elämänkaareen ehtivät kuulua sekä lapsuus, nuoruus, aikuisuus että vanhuus. Henkisestihän ihminen voi olla vaikka miten nuorekas, mutta on tieteellinen fakta, että elämän loppupäätä kohti kulkiessa ulkoinen olemus muuttuu ja fyysinen suorituskykykin yleensä jossain määrin heikkenee. Välillä tuntuu, että myös keski-ikäisyys on nykyään kirosana, vaikka eihän sekään ole kuin ihmisen ikävaihetta kuvaava termi.

Kaikki tämä keskustelu heijastelee minusta nuoruutta ihannoivan nyky-yhteiskunnan asenteita vanhenemista kohtaan. Joskus ennen muinoin vanhuutta kunnioitettiin. Kypsään ikään ehtineellä vanhuksella katsottiin olevan viisautta ja elämänkokemusta, josta nuorempien olisi syytä ottaa opikseen. Nykymaailman työelämässä jo 5-kymppisillä on vaikeuksia saada uutta työpaikkaa ja vanhustenhoidon resurssipula on yksi uutisten keskeisimpiä aiheita päivästä toiseen. Puhumattakaan kauneusihanteista, joita tuntuu olevan vain yksi: nuori ja hoikka. Vanhuudesta on tullut ei-toivottu ominaisuus, joten ihmisen pitää kaikin tavoin taistella luonnonvoimia vastaan pysyäkseen ikuisesti nuorena. Koska biologiaa tai fysiikan ja lakeja vastaan ei voi loputtomiin taistella omin voimin, jotkut ottavat käyttöön kosmeettiset ja kirurgiset apukeinot.

about-face1

On ollut iloinen yllätys huomata, että tällä hetkellä Hollywoodissa ja viihdeteollisuudessa jyllää selkeästi 4-kymppisten buumi. Nelikymppiset tai sitä lähestyvät starat menestyvät paremmin kuin koskaan: Jennifer Aniston, Cameron Diaz, Kylie Minogue, Gwen Stefani, Gwyneth Paltrow, Jennifer Lopez, Kate Moss, Eva Longoria, Kate Winslet, Uma Thurman, Penelope Cruz, muutamia mainitakseni. Sitä en tiedä, kuinka moni näistä staroista on “parannellut” ulkonäköään erilaisin ei-luonnollisin keinoin, mutta jo se, että nelikymppiset kelpaavat nykyään malleiksi mainoskampanjoihin ja päärooleihin elokuvissa, on jo huima edistysaskel. Siitä, miltä nelikymppisten odotetaan heidän antamansa esimerkin viitoittamana näyttävän, voi sen sijaan olla montaa mieltä.

Katsoin Rakkautta & Anarkiaa -festareilla 45–80-vuotiaista supermalleista ja heidän suhtautumisestaan ikääntymiseen kertovan dokumentin About Face. Se oli kiehtovaa seurattavaa paitsi historiallisten referenssiensä puolesta, myös siksi, että nämä naiset ovat eläneet julkisuuden valokeilassa ja kokeneet omakohtaisesti nykyisen kaltaisten kauneusihanteiden synnyn. Vanhimmat haastatelluista malleista, kuten 81-vuotiaat Carmen Dell’Orefice ja China Machado kertovat, ettei mallin ammattia oikeastaan heidän nuoruudessaan virallisesti edes ollut olemassa. Heidän äitinsä luulivat sen olevan peitesana prostituoituna työskentelemiselle. Dokumentti peilaa heidän uransa kehityskaarta nuoruudesta vanhuuteen ja vilisee niin teräviä sitaatteja, että toivoisin muistavani niistä kaikki.

Mukana dokumentissa on myös useita 70–90-luvuilla urahuippunsa kokeneita mallikaunottaria. Heistä kaikki näyttävät tänäkin päivänä upeilta, mutta aika monen kohdalla tuntui dokumenttia katsoessa sanomatta selvältä, että ulkonäköä on käyty kenties ammattilaisten hoteissa hiukan tuunaamassa. Toisaalta, onko ihmekään, jos huippumallina työskennellyt kokee paineita ulkonäön rapistumisesta? Kun on koko elämänsä ollut ihailtu nimenomaan ulkoisen kauneutensa ansiosta, suhtautuminen vanhenemiseen ja ulkonäön muuttumiseen on varmasti vieläkin ristiriitaisempi kuin jollakin tavallisella pulliaisella. 60-vuotias edelleen mallina työskentelevä Karen Bjornson toteaa mielestäni dokumentissa aika hyvin: ”I don’t want to look younger, I just want to look well rested.” Kukapa meistä ei haluaisi.

about-face4

Kaiken kaikkiaan tämä ilmiö ikääntymisen ja nuoruuden ihannoinin ympärillä on aika kummallinen, kiinnostava ja vähän surullinenkin. On surullista, että vanhenevan ihmisen pitää tuntea niin huonoa fiilistä ikääntymisestään, että asioista ei voi puhua niiden ”oikeilla nimillä”. Itse vierastan esimerkiksi seniori-termiä arkikielessä ja etenkin naisesta käytettynä se tuntuu minusta omituiselta. Oikeastaan sellaista vanhuuteen ja ikääntymiseen liittyvää termistöä ei tällä hetkellä taida olla olemassakaan, joka kaikista tuntuisi neutraalilta ja sopivalta. Ikä on tabu, eikä kukaan haluaisi olla sen ikäinen, että ”vanhus” on sopiva sana.

Toisaalta, onhan kyseessä ilman muuta myös hyvin henkilökohtainen asia: toiset pahastuvat väärän sanan käyttämisestä kovastikin, kun toiset eivät ole moksiskaan. Minä itse haluaisin uskoa olevani sellainen ihminen, että minua saa 8-kymppisenä (jos sinne asti saan elää) kutsua ihan vapaasti vanhaksi, vanhukseksi, ikäihmiseksi ja mummoksikin ilman, että se heilauttaa omanarvontuntoani mihinkään suuntaan. Henkinen ikähän se on, jolla on merkitystä.

about-face2

En tiedä, osasinko tässä loppujen lopuksi sanoa mitään kovinkaan viisasta, mutta pointtini on, että on surullista, miten iän ja elämänkokemukset karttumista ei enää arvosteta samalla tavoin kuin ennen. Etenkin mediassa ulkoisen kauneuden merkitys korostuu älyttömällä tavalla, kun otetaan huomioon, miten katoavaista se loppujen lopuksi onkaan. Työelämässäkään kypsempään ikään ehtineen ihmisen kokemusta ei arvosteta samalla tavoin kuin ennen. Parhaiten elämässä pärjäävät varmasti ne ikäihmiset, jotka jaksavat loppuun asti olla itse aktiivisia ja kiinnostuneita ympärillään tapahtuvista asioista sekä kykenevät sopeutumaan muuttuvaan maailmaan, eivätkä anna fyysisen iän rajoittaa ajatteluaan. Olisi kiinnostavaa kuulla tämän tajunnanvirran jälkeen myös teidän mietteitänne aiheesta! :)

PS. Vanhuuteen liitetyn termistön tiimoilta suosittelen ehdottomasti lisälukemistoksi tätä artikkelia. Todella kiinnostavaa pohdintaa aiheen ympäriltä! Suosittelen myös todella lämpimästi tuota About Face -dokumenttia, se on aivan huikea!

PPS. Tarkennukseksi vielä, että itse miellän “vanhus”-sanan käyttämisen sopivaksi, kun puhutaan ihmisistä jotka lähentelevät 75-80 ikävuotta tai ovat iältään siitä vanhempia. Aiemmin sanaa on käytetty varmasti myös nuoremmistakin, koska ihmisten keskimääräinen elinikä on ollut alhaisempi. Tämä siis nyt varmuuden vuoksi selontekona, koska tekstissä puhutaan kaikenikäisistä aikuisista ihmisistä ikähaarukassa 40-80.

about-face7

Photos: About Face documentary

Related posts

7/04/16

TBT: Oma elämä hallussa

5 65

On mahtavaa huomata, kuinka joku teksti tuntuu niin kovin ajankohtaiselta vielä 4 vuotta julkaisunsa jälkeenkin. Päätin viime viikolla julkaista uudelleen Throwback Thursdayn kunniaksi juttusarjani elämänhallinnasta ja -muutoksesta, koska koen, että nämä mietteet ovat olleet minulle aikanaan hurjan tärkeitä tielläni onnellisempaan elämään. Ja ovat sitä edelleen.

Juuri näiden asioiden kanssa painiskelin myös viime vuonna, kun pohdiskelin mahdollista hyppäystä itsenäisen bloggaamisen pariin sekä puntaroin silloisen parisuhteeni kohtaloa. Päätökset eivät tuolloinkaan syntyneet hetkessä tai olleet edes pitkän mietinnän jälkeen helppoja, mutta olen tyytyväinen, että löysin itsestäni uskallusta katsoa rohkeasti tulevaan ja loikata pois valmiiksi tallatulta polulta.

Voin kertoa, ettei elämää muuttavien päätösten tekeminen ole koskaan helppoa – ei siitäkään huolimatta, vaikka muutoksia olisi tehnyt onnistuneesti aiemminkin. Joka kerta sitä joutuu päätöksiä tehdessä omalle epämukavuusalueelleen ja suurten valintojen tekeminen on aivan yhtä pelottavaa. Ehkä onnistumiset kuitenkin rohkaisevat uskaltamaan toistekin. Toisaalta, joskus rohkaisevinta on nimenomaan epäonnistua ja huomata, ettei maailma kaatunutkaan, vaikka valinta ei olisi mennyt ihan nappiin tai lopputulos ollut sitä, mitä odotti.

Ihminen on aivan ihmeellinen selviytyjä. Sitä selviytyy ja pärjää pakon edessä vaikka millaisissa tilanteissa ja olosuhteissa, ja punnertaa voittajaksi kaikenlaisten epäonnistumisten ja vastoinkäymisten keskeltä. Olen viimeiset vuodet hokenut itselleni, että asiat menevät juuri niin kuin niiden kuuluu. Se on tuntunut jotenkin rauhoittavalta ja lohdulliselta. Lähes kaikessa voi nähdä vähintäänkin jälkikäteen merkityksiä ja syitä sille, miksi oikeastaan oli tarpeellista, että kaikki meni juuri sillä tavalla. Joskus epäonnistumisen tai pettymyksen kautta saatu oppi on arvokkaampaa loppuelämän kannalta kuin se, että kaikki olisi mennyt täydellisesti.

Juttu on julkaistu alun perin 10.4.2012.

OMA ELÄMÄ HALLUSSA

Kirjoittelin aiemmin painavia sanoja rohkeudesta ottaa ratkaisevia askeleita omassa elämässä. Ilahduin suunnattomasti niistä kommenteista, joista huokui, että juuri tuo teksti oli ehkä antanut kommentin jättäjälle sen viimeisen sysäyksen uskaltaa tehdä, mikä tuntuu oikealta. Kommenttien joukossa nousi kuitenkin esille myös joitakin hiukan eriäviä näkemyksiä ja väärinkäsityksiäkin, joita oikaisin jo kommenttiosiossa, mutta joihin haluan vielä palata ihan erikseen, koska kyse on mielestäni tärkeästä asiasta. Viime postauksessa vihjasin jo vähän tulevasta, mutta Nita Arpiaisen kanssa käymäni keskustelun hedelmiin palaan vielä pian, vaikka tässä postauksessa puhutaankin vielä muista jutuista.

Haluan ensinnäkin korostaa, että edellisen tekstini tarkoitus oli kannustaa jokaista miettimään, mitä ITSE haluaa elämältään. Ei kaikkien tarvitse irtisanoutua päivätyöstään tai ryhtyä freelanceriksi (kuten minä olen tehnyt) elääkseen täyttä elämää, vaan tärkeää on nimenomaan tavoitella niitä omia unelmiaan. Oma tavoite tai unelmahan voi olla mitä vain alanvaihdosta lomamatkaan tai painonpudotuksesta omaan asuntoon. Yksi lukija kertoikin edellisen postauksen kommenttiosiossa, että hänen haaveensa oli tehdä yksin lomamatka ulkomaille ja hänen kohdallaan sekin vaati hurjasti rohkeutta ja heittäytymistä, oman mukavuusalueen ulkopuolelle astumista.

Moni perustelee valintojensa rajoittuneisuutta raha-asioilla tai esimerkiksi sillä, ettei omalla alalla ole mahdollisuutta ryhtyä freelanceriksi. Onneksi useat ovat oivaltaneet, ettei noilla asioilla loppujen lopuksi ole niin suurta merkitystä. Monien upeiden kannanottojen joukossa muutama lukija selvensi minun mietteitäni sen verran hyvin, että annan mieluusti heidän tehdä sen tässäkin:

Elisa: Ihailin ratkaisuasi silloin ja ihailen edelleen. Moni on kommentoinut, että voikun olisikin taloudellisesti mahdollista niin kyllä minäkin. Varmasti monella olisi, mutta unelmien saavuttaminen vaatii työtä ja uhrauksia joita ei sitten ollakaan valmiita tekemään. Joten suuri hatunnosto sinulle :) Koska totta on, että kyllä ne oman onnellisuuden avaimet on ihan omissa käsissä. Jos ei jokin asia tunnu oikealta tai hyvältä, sille tarvitsee tehdä jotain – ottaa sitten vaikka suuri hyppy tuntemattomaan jos siltä tuntuu.

Odette: Itse ajattelin ensimmäisenä tekstisi luettuani, että ihan niinkuin meillä kaikilla olisi cooleja freelancerin töitä tarjolla, jos “oikeat” työt jättää. Sitten tajusin, että eihän jutun pointti ollutkaan se, että meidän kaikkien tulisi jättää työt ja hypätä tyhjän päälle. Pointti oli, että pitää tarttua mahdollisuuteen jos sellainen on tarjolla. Itse en usko, että “good thing comes to those who wait” ja että niitä mahdollisuuksia tuosta noin vain tupsahtaa, kyllä se vaatii työtä ja uskallusta.

Ulkopuolisesta kaikki voi näyttää helpolta ja että kaikki taphtui tuosta noin vain. Usein takana on paljon pohdintoja, unettomia öitä ja mitä jossittelua. Hetkiä, joilloin on ihan varma että näin minä teen ja hetkiä jolloin perääntyy ja pakenee kaikkia suunnitelmiaan. On niin helppo tyytyä siihen mitä on, vaikka se mitä on olisikin jotain huonoa. On todella helppo seisoa itse sen muutoksen tiellä, joka koskettaa suuresti omaa elämää.

SS: Ei sen elämänmuutoksen aina tarvitse olla niin, että hyppää “oravanpyörästä tyhjän päälle”. Suuri elämänmuutos voi olla myös nykyisestä työstä toiseen vaihtaminen… Jos ei taloudellinen tilanne salli työnteon lopettamista tai mietintätaukoa, niin miksi silti kituuttaa työssä josta ei pidä? Työpaikka vaihtoon vaan. 

Käytännössä varmaan kukaan ei ole pakotettu olemaan töissä jossakin tietyssä työpaikassa, opiskelemaan jotain tiettyä alaa, asumaan epämieluisassa tai liian kalliissa asunnossa, saati pitämään yllä ihmissuhdetta, joka ei anna itselle mitään hyvää. Työpaikkaa voi vaihtaa, opiskelupaikkaa voi vaihtaa ja asuntoa voi vaihtaa. :) Jopa alaa voi vaihtaa, eikä ikä ole siinä este, ellei sen anna itse olla. Toki elämänmuutoksia varten on hyvä valmistautua ja luoda turvaverkostoa. Rahan säästäminen jo ennakkoon sekä suunnitelmien (ja varasuunnitelmien) tekeminen auttaa paljon muutosten kynnyksellä.

Minä olen rakentanut omaa turvaverkkoani vuosia, elänyt säästeliäästi ja kerännyt pesämunaa varmuuden varalle sekä miettinyt omia päätöksiäni huolella monelta kantilta ennen hyppäyksen tekemistä. Lottovoittoa ei ole kohdalleni osunut eikä rikkaita vanhempiakaan. En ole saanut vanhemmiltani senttiäkään, vaan olen tullut toimeen omillani ja omilla säästöilläni.

Raha-asiani eivät ulkopuolisille kuulu, mutta selventääkseni harhaluuloja voi kertoa, että käytännössä olen sitkutellut irtisanoutumisestani lähtien noin 1000 euron kuukausiansioilla viimeisen puolen vuoden ajan ja hyvin olen tullut toimeen, kun olen priorisoinut menojani ja tarpeitani. Toki säästöistä ja pienistä elinkustannuksista on ollut tässä kohtaa apua, mutta sekin oli yksi päätökseeni vaikuttava tekijä, että vaihdoin entisestä asunnosta edullisempaan.

Luulot siitä, että olisin jotenkin taloudellisesti todella paljon paremmassa tilanteessa kuin moni muu tai että mahdollisuuteni heittäytyä olisi ollut jotenkin poikkeuksellisen helppoa ja hyvän rahatilanteen ansiota, voi toivon mukaan viimeistään nyt heittää romukoppaan. Nykyään töitä on enemmän ja sen myötä tulojakin, mutta väitän, että valinnan vapaus ei ole viime kädessä rahasta kiinni.

Yksi viime postauksen koskettavimmista kommenteista tuli Johannalta, joka on konkreettisesti joutunut hiljattain haastamaan omat ajattelutapansa ja tottumuksensa, toimimaan tavalla, joka ei ole hänelle ominaista, uskaltamaan. Nostan isosti hattua!

Johanna:

Uskon, että olette hyvinkin oikeassa siinä, että negativiset kommentit kertovat ennen kaikkea sanojansa omista peloista. Tunnistan tämän omien kokemusteni perusteella.

Olen aina ollut hyvinkin varovainen luonteeltani ja pyrkinyt tekemään päätökset järjen mukaan “oikein” ja (valitettavasti) usein perustanut valintani sille, mitä olen uskonut muiden ihmisten toivovan. Olen pitänyt riskien ottoa haihatteluna ja erityisesti tunneperustalta tehtyjä päätöksiä suoraansanoen typerinä. Kuka fiksu ihminen nyt antaisi sydämensä määrätä asioissa, jos järki ja tottumus sanovat vastaan?

Jokin aika sitten huomasin kuitenkin joutuneeni tilanteeseen, jossa itselleni tyypillinen toimintatapa ei enää pelittänyt, vaan sydän niin sanotusti otti ohjat. Oli todella kovaa joutua huomaamaan, että minä, rationaalinen ei-pehmo, olen ajautumassa tekemään juuri sellaista päätöstä, jota olen jopa halveksinut. Kyse ei ollut pelkästään siitä, että muutin elämäni ulkoisia puitteita, vaan samalla jouduin myös löytämään ja hyväksymään uusia puolia itsestäni.

Nyt tuo elämääni muuttava päätös on tehty, mutta vielä en voi tietää, mihin se lopulta johtaa. Välillä vanha minä tuntuu sanovan, että huonosti tässä kuitenkin käy ja parempi olisi ollut pysyä kiinni tutussa ja turvallisessa. Toisaalta tunnen suurta iloa siitä, että viimeinkin uskalsin tehdä niin kuin oikealta tuntuu. Hieman pelottaa se, että mikäli päätös osoittautuu virheeksi, tulee minusta entistä pahempi kyynikko.

Luulisin, että ainakin yhden asian olen näiden muutaman kuukauden sisällä oppinut. Se on se, että joskus voi olla hyvinkin järkevää antaa tunteelle valtaa. Ei järjen ja tunteen tarvitse olla ristiriidassa, vaikka niin tapasinkin ajatella, vaan tietyissä asioissa on suorastaan epärationaalista jättää kuuntelematta sisintään. Tämän hyväksyminen vain tuntuu aika pelottavalta.

Älä seiso itse muutoksen jarruna, jos et ole tyytyväinen elämääsi. Selitysvelvollinen olet valinnoistasi vain itsellesi. Älä siis selittele minulle, miksi et elä sellaista elämää kuin haluaisit. Muista sen sijaan, että vain SINÄ voit muuttaa omaa elämääsi. Siksi on turhaa osoitella sormella ketään muuta tai katkeroitua niitä kohtaan, jotka ovat ottaneet riskejä ja tehneet jotakin omien tavoitteidensa eteen. Ennemmin kannustan näkemään heidät positiivisina esimerkkeinä, joista voi löytää voimaa ja kannustusta vaikuttaa itsekin oman elämänsä suuntaan. Jos minä olen pystynyt siihen, kyllä pystyt sinäkin! :)

Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts

31/03/16

TBT: Rohkeutta, ystävät!

8 67

Throwback Thursday unohtui tyystin viime viikon pääsiäistä odottavissa tunnelmissa, mutta nyt on jälleen aika kurkistaa blogin arkistoihin. Hyppäsin syksyllä 2011 tuntemattomaan, kun irtisanouduin päivätyöstäni orastavan burnoutin uuvuttamana ja epätietoisena tulevaisuuteen tähyillen. Ajatus oli kypsynyt sisimmässä pitkään, ennen kuin viimein ryhdyin suunnitelmista tekoihin, vaikka lopullinen päätös syntyikin aika nopeasti.

Pian päivätyön jätettyäni tartuin hiukan puolivahingossa ihan uudenlaisiin haasteisiin, kun perustimme ystäväni kanssa REVS Magazinen. Nyt kun katson tuota aikaa taaksepäin, ihmettelen hiukan vieläkin uskallustani heittäytyä sillä tavoin tyhjän päälle ja tarttua valtavalta tuntuvaan haasteeseen. Olen hirmuisen onnellinen, että uskalsin – pikkuisen ylpeäkin itsestäni. Mutta kyllä se aikamoista rohkeutta ja hulluutta vaati. Mutta juuri sitä pitääkin olla: sopivasti hullu ja sopivasti rohkea. Ja ennen kaikkea kehotan kuuntelemaan sisistään.

Juuri nyt olen ehkä elämääni tyytyväisempi kuin koskaan. Vaikka moni asia on tuon hullun vuoden jälkeen muuttunut, koen tässä tekstissä peräänkuulutetun rohkeuden olleen olennaisin syy siihen, miksi elämä juuri nyt on niin onnellista. En ole jäänyt paikoilleni, olen uskaltanut ja ottanut välillä riskejäkin, kun olen kaivannut muutosta. Myös viime vuosi oli melkoinen muutosten vuosi ja on vaatinut useita rohkeita päätöksiä päästä juuri tähän pisteeseen, missä olen nyt, mutta yhtäkään en kadu. Päinvastoin, kiitän itseäni uskalluksesta.

Tämän juttusarjan kirjoittaminen tuntui aikanaan (aika tarkalleen 4 vuotta sitten) minulle todella merkitykselliseltä ja tärkeältä, joten on erityinen ilo jakaa nämä kirjoitukset uudelleen. Tein juttuja samaan teemaan liittyen useamman, joten tulevina torstaina on luvassa jatkoa näille. :) Toivon, että joku elämän risteyskohdassa oleva saa näistä juuri sitä tarvittavaa rohkeutta ottaa askeleita kohti tuntematonta.

Juttu on julkaistu alun perin 9.4.2012.

polku3

ROHKEUTTA, YSTÄVÄT!

Nyt on luvassa juttua aiheesta, joka on mietityttänyt minua jo pitkään, mutta en ole oikein tiennyt, miten purkaisin tämän suurena ajatusmöykkynä vellovan pohdinnan “paperille”. Inspiraatio ja viimeinen sysäys postauksen kirjoittamiselle syntyi eräästä ihanasta tyypistä, jonka kohtasin muutama viikko sitten. Kerron hänestä kohta lisää, mutta ensin muutama sana siitä, mistä siis oikein on kyse.

Tein viime syksynä suuren ratkaisun ja irtisanouduin päivätyöstäni, koska se tuntui sillä hetkellä oikealta päätökseltä. Koin, että olin loputtoman uupunut ja tarvitsin enemmän vapautta, aikaa itselleni ja mahdollisuuden keskittyä niihin asioihin, jotka tuntuivat sydämessä kaikkein tärkeimmiltä. Moni kommentoi tuolloin ihanan kannustavaan sävyyn ja kertoi itsekin haaveilevansa irtiotosta, mutta tyhjän päälle hyppääminen tai epävarmuus tulevaisuudesta tuntui pelottavalta. Ymmärrän kyllä teitä, paremmin kuin uskottekaan. Ei se päätöksen tekeminen minullekaan ollut helppoa – vatvoin asian kanssa luoja ties miten kauan, ennen kuin lopulta tuli vastaan se piste, etten enää voinut toimia toisin.

Olin henkisesti (ja fyysisestikin, niiden stressioireiden perusteella) saavuttanut sen pisteen, että minulla ei ollut muita vaihtoehtoja kuin hypätä. Minua pelotti paitsi se päätös, myös siitä kertominen esimerkiksi teille. Jostain syystä muita ihmisiä on aina helppo pitää etuoikeutettuina ja ajatella, että heille tuollaiset päätökset olisivat jotenkin helpompia kuin itselle. Kiitos siitä, että suurin osa teistä tuntui aidosti iloitsevan puolestani tuon rohkean hypyn kynnyksellä.

Kun kerroin heittäytymisestäni freelance-elämään ja muista uusista tempauksistani (joita sitten alkoikin tulla vauhdilla päätöksenteon jälkeen), palaute ei kuitenkaan ollut yksinomaan positiivista, vaikka suurin osa teistä olikin todella kannustavia. Kommenttien joukossa pilkahteli myös katkeruutta, kateutta ja halveksuntaa – juuri niitä ajatuksia, että elämäni on ollut jotenkin poikkeuksellisen helppoa ja olen etuoikeutettu. Yksi kommentoija jopa itsevarmaan ja vähättelevään sävyyn kertoi uskovansa, ettei REVS Magazinen kolmas numero tulisi koskaan näkemään päivänvaloa, siinä sivussa kun tylytti oikeuteni (?) olla mukana tällaisessa projektissa täysin maanrakoon. Minusta on surullista toivoa toisen epäonnistumista, mutta ennen kaikkea surullista siinä on se, mitä se kertoo kommentoijan omasta elämästä ja maailmankuvasta.

Kohtasin muutama viikko sitten mimmin nimeltä Nita Arpiainen, enkä osannut arvata, millaisiin keskusteluihin hänen kanssaan vielä päätyisin. Olin ohimennen tavannut Nitan joogaopettajani Satu Tuomelan kautta, mutten oikein tiennyt edes, mitä hän tekee. Tiesin vain, että jotain tekemistä Nitalla on joidenkin hyvinvointijuttujen kanssa. Ensimmäisen keskusteluni hänen kanssaan kävin meluisassa baarissa muutaman skumppalasillisen jälkeen, mutta siitä kohtaamisesta jäi sellainen olo, että haluan jatkaa tuota keskustelua. Seuraavalla viikolla sovimme treffit. :)

Aion jakaa teidän kanssanne vielä likimain kaiken, mitä olen Nitan kanssa keskustellut – niin arvokasta oppia olen häneltä saanut. Säästän teitä kuitenkin megalomaanisen pitkältä postaukselta ja kerron lisää tässä lähipäivinä, mutta yksi jo siellä meluisassa baarissa esille noussut arvokas ajatuksen siemen pääsee jaettavaksi jo nyt:

Vain ihminen itse voi muuttaa omaa elämäänsä. Se ei välttämättä ole helppoa ja se on aivan varmasti pelottavaa, mutta onnistuakseen muutoksissa on yleensä aina otettava riskejä. Tietenkään ei tarvitse hypätä pää edellä kallionkielekkeeltä, vaan asioita voi suunnitella ja miettiä etukäteen, mutta fakta on se, että suurten muutosten tekeminen ja epävarmuudentunteen sietäminen on aina pelottavaa. Muutoksen edessä joutuu yleensä astumaan oman mukavuusalueensa ulkopuolelle.

Olin itse iloinen siitä, miten moni on nähnyt minun viime syksyn hyppäykseni rohkaisevana esimerkkinä, mihin kaikkeen voi pystyä, jos uskaltaa. Ja miten elämä voi muuttua paljon paremmaksi, kun uskaltaa kuunnella sisintään. Toivon, että mahdollisimman moni rohkaistuisi tekemään asioita, joita oikeasti haluaa elämältä – oli kyse sitten työstä, vapaa-ajasta, ihmissuhteista tai mistä vain.

polku2

Siellä hämyisessä ja meluisassa baarissa päädyin keskustelemaan Nitan kanssa niistä ihmisistä, jotka eivät ole osanneet olla onnellisia puolestani tai jotka ovat povanneet tai jopa toivoneet näkevänsä minun epäonnistuvan. Nitalla oli asiasta näkemys, joka pysäytti minut ja toivon, että se pysäyttää myös teidät. Ne ihmiset ovat todennäköisesti kateellisia siitä, että minä otin riskin, hyppäsin ja onnistuin, koska he eivät itse uskalla. He odottavat tai jopa toivovat näkevänsä minun epäonnistuvan, koska se todistaisi heille, ettei kannata edes yrittää, koska pieleen menee kuitenkin. Se oikeuttaisi heille, ettei tarvitse itse uskaltaa.

Minä sanon noille ihmisille, että mitä sitten jos epäonnistuu? Ei se ole maailmanloppu. Usein jo se hyppäys riittää siihen, että saa tunteen itsensä ylittämisestä ja voittamisesta. Ja niiden epäonnistumistenkin kautta saatu oppi tuo takuuvarmasti enemmän pääomaa loppuelämää ajatellen kuin se, että jäisi pelkonsa takia paikoilleen. ROHKEUTTA SIIS, YSTÄVÄT! :)

PS. Jatkan tästä aiheesta vielä lähipäivinä lisää!

polku6

Related posts