18/12/18

Lahjaksi näkö – unohtumaton matka vapaaehtoistyössä Sansibarilla

3 123

KAUPALLINEN YHTEISTYÖ: SPECSAVERS

Herätyskello pirahtaa soimaan kuudelta. Puen ylleni ja raahaudun hotellin aamupalalle, jonka henkilökunta on järjestänyt meille varta vasten normaalia aikaisemmin. Syön pienen munakkaan ja paahtoleipää. Tarjolla olisi ihanalta näyttäviä tuoreita hedelmiä, mutta en uskalla koskea valmiiksi kuorittuihin ja paloiteltuihin hedelmiin vatsatautiriskin takia. Aamupalan jälkeen suuntaamme autolle ja aloitamme reilun tunnin mittaisen matkan möykkyistä tietä rytyyttäen paikkaan, jonne on määrä pystyttää tämän päivän näöntutkimusklinikka. Huonokuntoista tietä hytkyen etenevä matkanteko tuntuu kestävän ikuisuuden, eikä meistä kukaan varsinaisesti tiedä, mihin ollaan menossa.

Saavumme perille huonokuntoiselta näyttävän kivirakennuksen edustalle, missä ihmisiä jo parveilee liki satapäin odottamassa pääsyään näöntutkimukseen. Astumme sisään rakennukseen, joka paljastuu jonkinlaiseksi paikalliseksi terveysklinikaksi. Tilat ovat hyvin vaatimattomat ja tutkiskelemme rakennusta miettien, miten organisoimme toimivan systeemin näöntutkimusprosessille ja lasien jakamiselle tilojen puitteissa.

Neljä optikkoa saa tiloikseen kaksi ilmastoitua tutkimushuonetta. Esitutkimukselle varataan pieni pätkä klinikan käytävästä ja lasien luovutuspiste järjestetään suurempaan huoneeseen. Roudaamme pöytiä paikalle muista huoneista, jotta saamme levitettyä ja järjesteltyä lasit pöytien päälle. Huoneessa on periaatteessa ilmastointi, mutta se ei toimi. Päivästä taitaa tulla lämmin, sillä ulkona lämpötila on kohonnut jo reiluun 30:een, vaikka kello on vasta noin 9 aamulla.

Lopulta näöntutkimusklinikka päästään avaamaan ja ihmisiä alkaa valua sisään tasaisena virtana. Lasien jakopisteellä saa olla ripeänä: välillä haasteelliset silmälasireseptit tuottavat päänvaivaa, välillä viivästyksiä aiheuttaa kielimuuri. Yritän silti olla kohdata jokaisen asiakkaan lämmöllä ja kiireettä, olla läsnä tilanteessa 100%. Kiireestä huolimatta en halua kenenkään tuntevan oloaan vain liukuhihnan jatkeeksi. Jotkut osaavat muutaman sanan englantia ja kommunikoinnissa auttaa tueksemme tulostettu ”sanakirja”, josta löytyvät olennaisimmat sanat ja fraasit swahilin kielellä. Paikalla on myös tulkki, joka rientää hätiin, mikäli yhteisymmärrystä ei yrityksistä huolimatta löydy. Muutamat swahilinkieliset lauseet tulevat viikon varrella todella tutuiksi. Muistan varmaankin vielä kuolinvuoteellanikin, miten kysytään swahiliksi, näetkö hyvin. Unaona vizuri?

On ihana nähdä ilon pilkahduksia ihmisten kasvoilla. Osa reagoi uudelleen löytyneeseen näkökykyynsä hillitymmin suurempia riemuitsematta, osa puolestaan puhkeaa spontaanisti hymyyn ja kiittelee vuolaasti kaikilla osaamillaan kielillä. Viikon aikana nähdään yksi innostunut suukkokin, kun eräs rouva on niin onnellinen uusista laseistaan, että moiskauttaa spontaanisti optikon poskelle kiitospusun. Minulle jäävät mieleen erityisesti eräs herttainen vanhempi herrasmies, joka osaa hiukan englantia ja tokaisee tyytyväisenä uudet lasit nenällään: ”Yes, I see perfectly – like a teenager!” Kommentti kirvoittaa naurut molemmilta ja kohtaamisesta jää pitkäksi aikaa hyvä mieli.

Toinen erityisen mieleenpainuva kohtaaminen on arviolta pari-kolmekymppisen nuoren naisen kanssa, joka osaa myös hiukan englantia. Hän hymyilee minulle ujosti ja tyytyväisenä saatuaan uudet lasit päähänsä, kiittää kauniisti ja jatkaa matkaa. Hetken päästä tunnen olkapäässäni koputuksen. Nuori nainen on tullut takaisin ja kysyy englanniksi, voisiko saada puhelinnumeroni tai Facebook-yhteystietoni. Kirjoitan paperilappuselle yhteystietoni ja sovimme, että hän laittaa minulle myöhemmin viestiä. Jään uteliaana odottamaan, olenko todella saanut uuden tansanialaisen ystävän.

Päivä etenee vauhdilla ilman taukoja ja valehtelematta tunnen uivani hiessä. Saniteettitilat klinikalla ovat melko surkeat ja alkeelliset. Juoksevaa vettä ei käytännössä ole ja hikisiin käsiin tarttuu likaa pölyisistä silmälasipusseista ja pinnoista. Lotraan käsidesillä, mutta se tuntuu tekevän kädet entistäkin tahmaisemmiksi. Jossain vaiheessa päivää huomaan paitani olevan täynnä epämääräisiä tahroja, joiden alkuperästä minulla ei ole aavistustakaan. Kenties pölyä ja hikeä, en tiedä.

Nälkä alkaa jo kurnia vatsanpohjassa. Toivomme, että jotakin ruokaa on jossain vaiheessa tulossa jostakin. Lopulta sisään kannetaan kylmälaatikko, joka kätkee sisäänsä tortillan tapaisia rullia. Rullien välissä oleva salaatti jännittää hiukan, mutta ei auta kuin syödä ja toivoa parasta (eli sitä, että säästyisi vatsataudilta, jonka takia yksi meistä on jo kaatunut sängyn pohjalle ja joutuu viettämään päivän hotellilla toipilaana). Syömme optikoiden ”toimistossa”, joka tuntuu oman hikisen huoneemme jälkeen siltä kuin astuisi jääkaappiin. Jos meidän huoneessamme hikoilee tauotta, täällä saa pelätä vilustuvansa. Hetken viilennys tekee silti hyvää, samoin kuin pieni ruokatauko. Noin 20 minuutin paussin jälkeen työt jatkuvat. Ulkona odottaa vielä reilut 80 ihmistä vuoroaan.

Lopulta viimeisetkin asiakkaat ovat saaneet lasinsa ja pääsemme pakkaamaan tavaramme pitkän päivän päätteeksi. Jostain pöllähtää paikalle joku eksynyt lammas silmälasireseptinsä kanssa, kun olemme saaneet puolet laseista jo pakattua takaisin kasseihin. Kaivelemme pussukoita ja nyssyköitä, ja löydämme kuin löydämmekin myös tälle tyhjästä ilmestyneelle viimeiselle asiakkaalle sopivat lasit. Hoidamme pakkaamisen loppuun, kannamme tavarat autoon ja aloitamme hytkyvän matkan kohti hotellia.

Saavumme lopulta leikkisästi ”afrikkalaiseksi hieronnaksi” kutsutun poukkoilun jälkeen hotellille väsyneinä mutta tyytyväisinä päivän työhön. Auringonlaskuun on noin tunti aikaa, joten painumme välittömästi huoneisiimme vaihtamaan uimapuvut ylle ja pulahdamme mereen huuhtomaan päivän pölyt, lian ja hien yltämme. Pikaisen pulahduksen jälkeen suuntaamme suihkuun, josta saattaa tulla vettä tai olla tulematta – se on vähän tuurista kiinni. Päivän päätteeksi syömme illallisen yhdessä hotellilla ja yhden jos toisenkin päät nukahtelevat jo illallispöydässä. Porukka vetäytyy yöpuulle viimeistään yhdeksän maissa. Kaadun itse sänkyyn saman tien hampaat pestyäni. Ajattelen lukevani vielä hetken kirjaa, mutta havahdun hetken päästä nukahtaneeni kirjani äärelle noin puolen sivun jälkeen. Kun kello näyttää puolta kymmentä, olo on kaikkensa antanut ja on aika laittaa valot pois, silmät kiinni ja keräillä voimia seuraavaa päivää varten.

Suunnilleen tällaisissa merkeissä kuluivat päivämme Specsaversin hyväntekeväisyysreissulla Sansibarilla. Kotiuduin reissulta itsenäisyyspäivän alla ja tässä on ollut pari viikkoa aikaa kertailla kokemuksia ja koota ajatuksia matkan jäljiltä. Vaikka päivät olivat pitkiä, rankkoja ja hikisiä, olo on vieläkin vaikuttunut ja kiitollinen: oli todella mieletöntä päästä olemaan osa tällaista projektia ja lähtisin milloin tahansa uudelleen.

Specsavers on vienyt parempaa näköä maailmalle jo 10 vuoden ajan yhteispohjoismaisena projektina ja viimeisten kuuden vuoden ajan hanke on toiminut Tansaniassa. Paikan päällä käydään siis sekä Suomesta, Ruotsista, Norjasta että Tanskasta ja silmäklinikka järjestetään kaikkiaan 5 kertaa vuodessa, niin että apua saadaan ympäri vuoden sinne, missä sitä kipeimmin tarvitaan. Esimerkiksi Sansibarin saarella on yli miljoona asukasta ja vain yksi optikko sekä yksi silmälääkäri. Käytännössä näöntutkimukseen pääseminen on siis siellä liki mahdotonta, puhumattakaan siitä, että itse silmälaseja olisi saatavilla niitä tarvitseville. Tämän hankkeen kautta on kuitenkin viimeisten 6 vuoden aikana pystytty viemään Tansaniaan jo yli 40 000 paria silmälaseja.

*

Nykyisellään hanke työllistää vähintään 10 paikallista joka kerta, kun Specsaversin tiimi menee Tansaniaan. Kaikki kohteeseen matkaavat Specsaversin edustajat sekä vapaaehtoiset avustajat antavat työpanoksensa hankkeelle ilmaiseksi ilman korvausta (joskin Specsavers kustantaa heille lennot ja majoituksen), mutta paikallisille työntekijöille maksetaan klinikalla tehdystä työstä aina palkkaa. Paikallisten työntekijöiden tiimi koostuu yleensä paikallisesta optikosta, sairaanhoitajasta ja silmälääkäristä sekä heidän avustajistaan ja muutamasta tulkista. Klinikkakohteiksi valitaan yhdessä paikallisten terveysviranomaisten kanssa sellaisia paikkoja, missä avuntarpeen tiedetään olevan kaikkein suurin. Erityisen suuri tarve on maaseudulla sekä sellaisten ihmisten parissa, jotka pääsevät liikkumaan kotoaan vain vaivoin.

Hankkeen avulla on jo nyt pystytty auttamaan kymmeniä tuhansia ihmisiä, mutta Specsaversilla on vahva halu kehittää hanketta jatkuvasti parempaan ja toimivampaan suuntaan. Tähtäimessä onkin tehdä näöntutkimusklinikasta pysyvää ja jatkuvaa toimintaa sekä kouluttaa paikallisia ihmisiä optikoiksi. Kun paikan päällä on sekä toimivaa näöntutkimuslaitteistoa että osaavaa henkilökuntaa, klinikan toimintaa voidaan jatkaa itsenäisesti myös silloin, kun Specsaversin edustajia ei ole paikan päällä.

Specsaversin tavoitteena on siis jossakin vaiheessa perustaa pysyvä paikallinen silmäklinikka, jota pyöritettäisiin paikallisten voimin ja jossa olisi käytössä tarvittava nykyaikainen teknologia näöntutkimusten tekemistä varten. Toimintaa voitaisiin ylläpitää paikallisesti ja Specsavers voisi siis vain käydä lisäkouluttamassa henkilökuntaa sekä viemässä paikan päälle laseja.

Vaikka tavoitteena onkin, että toimintaa pystyttäisiin pyörittämään Tansaniassa ilman Specsaversin jatkuvaa läsnäoloa, tällä hetkellä paikallisilla ei yksinkertaisesti ole vielä riittäviä resursseja tai tarvittavaa osaamista pitää toimintaa käynnissä itsenäisesti. Toistaiseksi Specsaversin tukea paikan päällä tarvitaan siis varsin konkreettisesti ja pohjoismaisen tiimin läsnöolo paikan päällä on käytännössä ainoa tapa varmistaa, että silmälasit todella pääsevät perille, ovat kohteeseen päästessään ehjiä ja todella päätyvät sinne, minne niiden kuuluikin. Maassa, joka on todella korruptoitunut, tällaiset asiat eivät ole itsestäänselvyyksiä.

*

Näöntutkimuksissa tuli Sansibarilla viikon aikana vastaan hurjiakin lukemia. Eräs tyttö sai tulokseksi toisesta silmästä -19 ja toisesta päälle -20. Hän ei käytännössä siis näe juuri mitään, eikä saatavilla olevien lasien joukosta valitettavasti löytynyt sopivia, mutta hän sai mukaansa kehykset, joihin on mahdollista paikallisesti teettää sopivat linssit. Toinen mieleenpainuva tapaus oli nuori mies, joka laski ensimmäiseksi pöydälle autonsa avaimet. Kun näköä ryhdyttiin tutkimaan, paljastui, että toisessa silmässä tulokseksi tuli -8 ja toisessa -9. Mies oli saapunut paikalle autolla, vaikka hän ei käytännössä nähnyt juuri mitään… Mukaansa hän sai sopivat lasit ja toivottavasti autolla ajaminenkin sujuu jatkossa turvallisemmin.

Sansibarilla viettämämme viikon aikana tehtiin yhteensä yli 1000 näöntutkimusta ja laseja jaettiin niitä tarvitseville noin 1500 paria. Parhaimmillaan yhden päivän aikana neljä optikkoa suoritti yhteensä yli 200 näöntutkimusta – se tarkoittaa reilua 50 tutkimusta per optikko. Se on melkoinen tahti, kun vertaa, että Suomessa luku on maksimissaan 14 tutkimusta per päivä, mutta tärkeintä Tansaniassa tärkeintä oli pystyä auttamaan reissun aikana mahdollisimman montaa. Suuren hyödyn saivat näöntutkimuksista myös sellaiset, joilla havaittiin kaihi tai tarve jollekin muulle silmäleikkaukselle, sillä saatuaan klinikalla lähetteen silmäleikkaukseen, heillä on mahdollisuus saada ongelmaansa apua.

Kaiken kaikkiaan viikko oli täynnä pysäyttäviä kohtaamisia ja monen ihmisen tilanne jää varmasti pyörimään ajatuksiin vielä pitkäksikin aikaa. Erityisesti suunnilleen oman ikäisiä nuoria naisia kohdatessa kävi mielessä, minkälaista mahtaa olla tavallisen 34-vuotiaan naisen elämä Sansibarilla. Todennäköisesti ihmisten haaveet ja toiveet elämältä ovat viime kädessä aika samankaltaisia, satuimme sitten syntymään minne puolelle palloa tahansa.

Uskon, että elämä voi olla onnellista ja ihanaa ihan missä tahansa, enkä ajattele, että täällä Suomessa on automaattisesti parempi olla ja elää. Päinvastoin, täällä hyvinvointivaltioksi kutsumassamme kotimaassa olemme stressaantuneempia, masentuneempia ja yksinäisempiä kuin koskaan ja tuskinpa tämä nykyisenkaltainen länsimainen elämäntyyli on välttämättä monelle mikään tie onneen. Omaa tarinaansa kertoo se, että yhä useampi muuttaa jonnekin lämpimään yksinkertaisemman elämän pariin, kun oravanpyörä alkaa ahdistaa.

Siitä huolimatta moni asia täällä Suomessa toimii. Ennen kaikkea meillä on oikeus käydä koulua, naisen asema on täällä jokseenkin tasa-arvoinen, julkinen terveydenhuolto pelaa ja yhteiskunnassa on olemassa turvaverkko sellaisia tilanteita varten, kun elämä ei kannattelekaan. Näistä asioista sopii olla kiitollinen. Sansibarilla sellainen meistä ehkä aika yksinkertaiselta ja itsestäänselvältäkin tuntuva asia kuin silmälasit ja näkökyky ovat kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. Sellaisista asioista on hyvä muistaa aina silloin tällöin tuntea kiitollisuutta.

Entäs se tansanialainen nuori nainen, joka pyysi puhelinnumeroani… Muutama päivä kohtaamisen jälkeen piippasi puhelimeni uuden Whatsapp-viestin merkiksi. 29-vuotias Khadija puhuu vähän englantia ja olemme tekstailleet nyt reissun jälkeen muutamaan otteeseen. Olen saanut selville, että hän tekee työkseen hennatatuointeja ja murehtii ihan samanlaisia asioita kuin suurin osa täällä Suomessakin asuvista ystävistäni. Sellaisia kuten mistä löytää mukava poikaystävä. Muun muassa tällaisista asioista me uuden tansanialaisen ystäväni kanssa juttelemme.

*

Haluan vielä loppuun lausua kiitokset kaikille teille, jotka olette lahjoittaneet omia käytettyjä silmälasejanne tähän keräykseen. Niillä todella voidaan mullistaa jonkun elämä tuolla toisella puolen maapalloa! Mahdollisesti olen siellä asetellut ihmisten nenille joidenkin teistäkin vanhoja silmälaseja. Ihan kaikkia kehyksiä ei pystytty Tansaniaan asti viemään, vaan mukaan valikoituivat parhaassa kunnossa olevat lasit ja loput on kierrätetty täällä kotimaassa L&T:n avulla teollisuuden raaka-aineeksi, joten kaikki lahjoitetut lasit ovat päässeet hyödyksi tavalla tai toisella. Muistuttelen tässä yhteydessä myös, että tuo Specsaversin keräys on käynnissä läpi vuoden, joten ihan milloin tahansa pitkin vuotta voi viedä omia käyttämättömiksi jääneitä silmä- tai aurinkolaseja kierrätettäväksi Specsavers-liikkeisiin.

Kiitos myös Specsaversille ihan mielettömästä työstä Tansaniassa sekä siitä, että olen saanut olla osana tätä projektia. Suurkiitos myös kaikille matkassa olleille – en olisi voinut kuvitella parempaa tiimiä! Oli todella ilo tutustua teistä jokaiseen.

 

Related posts

6/12/18

Itsenäisyyspäivän mietteitä ja matkan jälkeisiä tunnelmia

15 63

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille! Onpa kivaa olla taas kotona ja Suomessa tänä merkkipäivänä, kun itsenäinen Suomi täyttää 101 vuotta. Matkani Tansaniaan oli monella tapaa upea ja unohtumaton elämys, mutta kyllä siellä Sansibarin kuvankauniissa maisemissa mutta köyhyyden keskellä sai tuntea, kuinka onnekas saa olla, että on sattunut syntymään Suomeen. Naisen rooli on monessa maailman kolkassa aika toisenlainen kuin meillä täällä Suomessa. Tuntuu edelleenkin aika mielettömältä, että Suomi on antanut kolmantena maailmassa ja ensimmäisenä koko Euroopassa naisille äänoikeuden. Täällä nainen ei ole miehen omaisuutta ja tytöillä on oikeus käydä koulua. Nämä tuntuvat meistä nykyään ihan itsestäänselviltä perusasioilta, mutta eivät todellakaan ole sitä jokaisessa maailman kolkassa.

Vaikka meillä on usein tapana valittaa hyvinvointiyhteiskuntamme ongelmista, tukien pienuudesta, byrokraattisten koukeroiden hankaluuksista, liian suurista veroista ja mistä milloinkin, on silti edelleen aikamoinen lottovoitto syntyä Suomeen. Verrattuna moneen muuhun maahan meillä ovat asiat kuitenkin pääasiassa ihan hemmetin hyvin ja yhteiskunnalla on olemassa turvaverkko tilanteita varten, kun asiat menevät pieleen ja apua tarvitaan. Se ei tarkoita, etteikö monia asioita voisi tehdä vieläkin paljon paremmin, mutta suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan hyviä puolia osaa kyllä aina jossakin vähän kauempana käytyään arvostaa ihan eri tavalla. On niin helppo sortua pitämään monia saavutettuja etuuksia oikeuksina.

Mutta se politiikasta ja Suomesta… Tuumasin, että voisi olla hyvä hetki koota mietteitä reissun jälkimainingeissa ja jakaa vähän kuulumisia.

♥ Tänään on luvassa mukava pieni ohjelmanumero, kun menen äidin ja isän kanssa itsenäisyyspäivän brunssille, joka on ollut satunnainen perinteemme aina silloin, kun vanhempani sattuvat olemaan maisemissa itsenäisyyspäivän aikaan. Kiva nähdä pitkästä aikaa!

♥ Myönnän, että olen ollut tässä todella kiireisen syksyn keskellä pienen paussin tarpeessa. Kun työpäivät ovat uhanneet venyä yöhön asti päivästä toiseen, jossain vaiheessa oravanpyörä on seisautettava. Tansanian matkalla painettiin pitkää päivää vapaaehtoistyön parissa, mutta se oli erilaista kuin oma arkinen työni, joten mieli sai levätä. Reissun aikana ajatuksiani kuormittivat ihan toisenlaiset asiat kuten esimerkiksi se, miten kommunikoida ihmisen kanssa, jonka kanssa ei ole yhteistä kieltä? Tai mitä tehdä, kun tuhansien silmälasien joukosta ei tunnu millään löytyvän asiakkaalle sopivia vahvuuksia? Tai miten jaksaa pysyä tolpillaan Sansibarin helteessä ilmastoimattomassa huoneessa, jossa on samanaikaisesti 10 ihmistä?

Matkan varrella tuli vastaan monenlaista haastetta, mutta nautin suunnattomasti ihmisten kohtaamisesta sekä siitä, että pääsin tekemään jotain konkreettista ja auttamaan muita. Niin paljon kuin pidänkin omasta arjestani ja työstäni, tekee välillä hyvää tehdä jotakin ihan muuta. Aivot saivat levätä toisenlaisten arkisten haasteiden kanssa painiskellessa, joten pitkistä työpäivistä huolimatta reissu tuntui lomalta omasta arjesta, ja se teki todella hyvää. Teen vielä parin viikon sisään ihan kunnon raportin tuosta matkasta ja tehdystä työstä siellä, niin pääsette kuulemaan kokemuksia lisää.

♥ Olen tuskaillut tässä syksyn mittaan, että unirytmini on luiskahtanut aivan raiteiltaan, koska illat ovat venyneet töiden parissa helposti pitkiksi ja stressi on usein herätelly yöunilta jo ennen aikojaan. Uuvuttavat päivät ja helle imivät mehut meikäläisestä Sansibarilla niin, että kaaduin iltaisin puolikuolleena sänkyyn yleensä jo viimeistään klo 21.30. Koska pätkivä nettiyhteyskään ei saanut aikaan kiusausta roikkua kännykän tai läppärin äärellä iltamyöhään, sain näin ollen puolivahingossa kiepsautettua unirytmini ihan uuteen uskoon. Sansibarilla kello on vain tunnin Suomea edellä, joten elättelen toivoa, että saisin pidettyä tämän rytmin hetken aikaa vielä täällä koto-Suomessakin. Sansibarilla nimittäin heräsin yleensä levänneenä 8 tunnin unien jälkeen siinä 5-6 aikoihin Suomen aikaa. Tavoitteena tänään on olla nukkumassa viimeistään klo 22! Saapa nähdä miten käy…

♥ Vaikka rakastin Sansibaria, joka todella näyttää kauneimmillaan kuin paratiisilta, en ole varmaan koskaan ollut niin onnellinen kotiin palatessani. Sillä ei tuntunut olevan merkitystä, että täällä odottivat kaksi viikkoa aiemmin kuivumaan ripustetut pyykit, pari vintiltä roudattua pahvilaatikkoa keskellä olohuoneen lattiaa ja kaikenlaista muutakin sotkua, mitä en ehtinyt ennen lähtöä järjestellä. Kaikesta tästä huolimatta se levollisuuden ja onnellisuuden tunne, mikä minut valtasi kotiovesta sisään astuessa, oli mieletön. Ja huomasinpa pidemmän poissaolon jälkeen toisenkin hauskan pikkuseikan: minun kotonani tuoksuu tosi hyvältä! Huomasin sen heti ulko-oven avatessani… En osaa eritellä, mikä täällä tuoksuu, mutta varmaan joku ihana tuoksukynttilä, johon nenäni on tavallisesti arjen keskellä jo ehtinyt turtua.

♥ Naurattaa, että söin Sansibarilla varmaan enemmän salmiakkia kuin aikoihin, sillä yksi vapaaehtoisista optikoista oli saanut mieheltään matkaevääksi pienen säkillisen karkkia. Olisihan se tosiaan aikamoinen koettelemus sinnitellä melkein kaksi viikkoa ilman… No siellä sitten popsimme turkinpippureita, salmiakkiaakkosia ja Sisu Ruutia (vaarallisen hyvää muuten) kuin viimeistä päivää, emmekä tainneet edes ehtiä syödä kaikkea viikon aikana.

♥ On ihan mieletöntä, kun onnistuu kohtaamaan ihmisen, jonka kanssa asiat vain jollain tapaa loksahtavat automaattisesti paikoilleen. Näin kävi yllättäen tuolla Sansibarin reissulla, kun tapasin vapaaehtoiseksi mukaan myös lähteneen Marjan. Tunne jostain mielten yhteydestä alkoi niinkin hassusta asiasta kuin siitä, että huomaamattamme olimme aina illallisella tilaamassa tismalleen samaa annosta. Kun tämä toistui muutaman kerran, siitä tuli jo vitsi ja suosiolla keskustelimme sitten yhdessä, mitä tilattaisiin. Yhteiset ruokatilaukset olivat hölmö pieni vitsimme, mutta oli mieletöntä, kuinka jonkun seurassa on sellainen helppous ja yhteys. Sielunsisko taisi siis sieltä matkalta löytyä, ja se onkin aikamoinen aarre se! Halauksia Marjalle ja yritetään nähdä pian myös täällä Helsingin päässä!

♥ Kotiinpaluu harmaaseen ja pimeään Suomeen tuntui roimasti helpommalta, kun tiedän, että pääsen huomenna poikakaverin kainaloon. Hän tulee taas visiitille tänne Helsinkiin ja yhdessäolosta saa taas niin paljon lämpöä ja energiaa seuraavaan viikkoon.

♥ Rakastan matkoilla ollessa sitä, että tulen aina lukeneeksi kirjoja paljon enemmän kuin omassa arjessa. Sain urakoitua loppuu pitkän aikaa keskeneräisenä pyörineen Haruki Murakamin Kafka rannalla ja aloitin uudenkin kirjan. Itse asiassa luin noin 18 tunnin mittaisen matkustuspäivän aikana Tara Westover ylistetyn Opintiellä-esikoisteoksen melkein kokonaan. Ihan uskomaton tositarina – suosittelen! Minulla on enää ihan vähän kirjasta jäljellä ja luulenpa, että otan tavoitteekseni nyt lukea aina iltaisin Netflixin katselun sijaan. Luulen, että se saattaa auttaa tämän uuden ja entistä ehomman unirytminkin säilyttämisessä.

♥ Enpä olisi vielä vuosi sitten arvannut, että puhun tänä päivänä jokusen sanan swahilin kieltä. Nyt puhutaan tosiaankin vain muutamasta sanasta, mutta oli uskomattoman palkitsevaa, kun pystyi löytämään yhteisen sävelen ihmisen kanssa, joka ei osaa sanaakaan englantia. Hallussa ovat lähinnä sellaiset perusjutut kuin kiitos (asante) ja ole hyvä (karibu), mutta sattuneesta syystä tuli otettua haltuun myös moni näköön liittyvä fraasi, kuten näetkö kauas (unaona mbali), näetkö hyvin (unaona vizuri), kumpi on parempi (ipi ni bora) ja kirkkaasti/epäselvästi (safi/mbaya) sekä muita samankaltaisia lauseita. Kirjoitusasut eivät välttämättä ole ihan oikein, mutta sinne päin ainakin. Että heippa (kwaheri) vain!

♥ Tuolla Sansibarin lämmössä ei hotellialueella tullut käytettyä juuri muuta kuin kaikenlaisia rentoja mekkoja, hellehattua, rantasandaaleja ja aurinkolaseja – kainalossa kirja ja kangaskassissa vesipullo. Siinäpä se. Näihin kuviin tiivistyy siis aika hyvin viime viikkojen varustus työpäivien ulkopuolella. Kumpainenkin mekko on alelöytöjä menneiltä vuosilta, hellehattu on suosikkini toissakesältä ja molemmat aurinkolasit ovat Ivana Helsingin uudesta kokoelmasta – ja saatu Specsaversilta, kuinkas muuten. Olen niin rakastunut kaikenlaisiin pyöreisiin rilleihin, etten oikein osaa enää muuta käyttääkään. Noh, täällä Suomen oloissa aurinkolaseja ei taida hetkeen tarvita, kun ei tunnu näkyvän juuri tuota aurinkoakaan, mutta matkalla pääsin testaamaan näitä uutukaisia. Jotain muuten kertoo siitä paikallisesta maagisesta valosta, että esimerkiksi noita rantatuolissa otettuja kuvia ei ole käsitelty mitenkään: värit todellakin loistavat suoraan muistikortille tallentuessaan noin kirkkaina. Tämä on niitä harvoja asioita, mitä Suomessa kaipaan matkoilta aina palattuani, sillä edes kesällä ei valo ole täällä samanlainen. Kuvista lämmin kiitos Hanna Sumarille!

Itse ajattelin viettää itsenäisyyspäivää ihan rennosti kotona vain. Mitäs suunnitelmia teillä muilla on?

mekko // dress Zara (2012)

kaulakoru // necklace By Biehl (2018)*

sandaalit // sandals Havaianas (2018)*

aurinkolasit // sunglasses Ivana Helsinki / Specsavers (2018)*

* saatu blogin kautta / gifted

mekko // dress Zara (2017)

hellehattu // hat A+more (2017)*

kaulakoru // necklace By Biehl (2018)*

sandaalit // sandals Havaianas (2018)*

aurinkolasit // sunglasses Ivana Helsinki / Specsavers (2018)*

* saatu blogin kautta / gifted

Photos: Hanna Sumari

Related posts

24/11/18

Kuvamuistoja Gambiasta ja suuntana Tansania

4 70

Heitän hetkeksi hyvästit marraskuun harmaudelle, nimittäinolen parhaillani matkalla kohti Tansaniaa ja Sansibaria juuri nyt! Kerroin aiemmin syksyllä, että olen mukana Specsaversin Anna hyvän näön kiertää -hyväntekeväisyysprojektissa, jonka kautta viedään parempaa näköä Tansanian Sansibarille, missä useimmilla ei ole mahdollisuutta saada näöntarkastusta tai silmälaseja. Olen siis mukana avustamassa vapaaehtoisten tiimissä, joka matkaa Tansaniaan päämääränään antaa valtava määrä suomalaisten lahjoittamia silmälaseja eteenpäin sellaisia kipeästi tarvitseville. Seuraavat pari viikkoa sujuvat siis vapaaehtoistyön parissa Sansibarin helteessä. Odotan suurella jännityksellä ja mielenkiinnolla, millainen reissu on luvassa ja toivon, että pääsen pian kertoilemaan teille tunnelmista ihan paikan päältäkin.

Tämä syksy on töiden suhteen ollut todella vauhdikas ja etenkin viimeiset viikot olen paiskinut hommia lähes yötä päivää, sillä Tansaniassa päivät menevät toisenlaisten töiden parissa ja viime tammikuisella Gambian reissullani opin, että maapallon toisella laidalla sähköt ja nettiyhteydet toimivat vähän milloin mitenkin. Niinpä olen saanut muiden arkisten työkiireitteni ohella hoidella etukäteen myös reissun ajalle osuvat deadlinet ja työhommat. Vaikka tämä reissu onkin työntäyteinen, on varmasti virkistävää päästä hetkeksi tekemään jotakin ihan muuta: olemaan ihmisten kanssa, auttamaan ja ennen kaikkea tekemään jotain konkreettisempaa kaukana näyttöpäätteestä. Uskallan veikata, että tekee hyvää sekä keholle että mielelle irtautua hetkeksi omista arkirutiineista ja työkiireistä ja keskittyä ihan toisenlaisiin asioihin.

Olen matkustanut Afrikassa aiemmin Egyptissä, Marokossa ja Gambiassa, mutta viimeistään viime talven matka Gambiaan sai ihastumaan Afrikkaan syvemmin ja jätti uteliaisuuden tätä maanosaa kohtaan ihan uudella tavalla. Olen siis iloinen, että tämän projektin kautta minulle tarjoutuu mahdollisuus nähdä Afrikasta jälleen ihan uusia paikkoja ja puolia. Nämä jutun kuvat ovat viime tammikuulta Gambiasta. Tajusin, etten ole edes muistanut jakaa näitä täällä blogin puolella ollenkaan, joten nyt on hyvä hetki raottaa reissualbumin kuvamuistoja teillekin.

En ihan tiedä, mitä odottaa Sansibarilta muuta kuin hellettä, hiekkaa ja palmupuita, mutta uskon ja toivon, että siellä värit hehkuvat yhtä kirkkaina kuin Gambian auringon alla. Valo tuolla maapallon toisella puolen on niin erilainen, etten uskoisi, ellen olisi itse nähnyt. Ja kyllä se näkyy näissä kuvissakin, joissa värit loistavat editoimattakin vahvempina kuin Suomessa kauneimmassakaan auringonpaisteessa. Toivottavasti nämä kuvat piristävät teidänkin marraskuista viikonloppuanne!

Olen tosiaan seuraavat pari viikkoa kiinni vapaaehtoishommissa ja todennäköisesti suurelta osan aikaa nettiyhteyden ulottumattomissa, joten älkää ihmetelkö, jos vastaukset kommentteihin viivästyvät tässä lähiaikoina. Kommentteja saa silti mieluusti jättää – ne piristävät aina mieltä kovasti! Ja vastailen niihin sitten, kun sopivia hetkiä liikenee ja pääsen netin äärelle.

Photos: Jenni Rotonen & Isatou Jeng      

Related posts