30/07/15

Elämä kuin elokuvista

24 54 Näyttökuva 2015-7-30 kello 8.46.07.png

Saaran kertomus naapuritontilla spontaaneista viikonlopputreffeistä Portugalissa sai minut taputtamaan käsiäni ihastuksesta. Harva lähtisi hetken mielijohteesta viikonloppureissulle miehen kanssa, jonka on tavannut aiemmin vain kerran, mutta Saara tarttui ensin emmittyään tilaisuuteen ja reissu oli mitä ilmeisimmin menestys (vaikka kuulumisia romanssin kohtalosta odotellaankin yhä uteliaina).

Nostan Saaralle virtuaalista hattuani rohkeudesta ja ehdin jo kommentoida postaukseen, että jännittäviä asioita sattuu ja tapahtuu, kun niiden antaa tapahtua. Kuulen usein ihmisten valittelevan, kuinka elämä on tylsää ja mitään jännittävää ei tapahdu. Minun vauhdikkaisiin käänteisiini puolestaan on useampikin ystävä todennut, että elämäni on välillä kuin elokuvista. Ja seuraavan hengenvetoon on ihmetellyt, että miten minulle voi aina tapahtua kaikkea niin jännittävää ja epätodellista. Minäpä kerron…

Näyttökuva 2015-7-30 kello 8.41.04.png

Salaisuuteni on yksinkertainen: pidän silmäni auki, avaan suuni oikeissa paikoissa, tartun hetkiin ja heittäydyn tilanteisiin. Ei siihen oikeastaan muuta tarvita. Olen saanut kokea mitä huikaisevimpia kohtaamisia, päätynyt huumaavien romanssien pyörteisiin ja rikastuttanut elämääni aimo annoksella mahtavia kokemuksia ja muistoja ihan vain siitä syystä, etten ole jäänyt empimään tai arkailemaan. Joskus minä olen ollut se spontaanin aloitteen tehnyt tyyppi, joskus olen tarttunut toisen osapuolen pähkähulluun ehdotukseen.

Ja muuten vinkiksi: jos ihmisellä on ehdottaa jo ensitreffien varalle jotakin tavallisesta poikkeavaa, se antaa osviittaa siitä, että yllätyksiä ja jännittäviä käänteitä saattaa olla luvassa jatkossakin. Minulla olisi varmaan parin kirjan verran tarinoita kerrottavana kaikista älyttömistä kohtaamisistani, kummallisesti alkaneista ystävyyssuhteistani, eeppisistä romansseistani ja hömelöistä seikkailuistani. Ehkä pitäisi aloittaa sellainen blogi anonyyminä. ;)

Näyttökuva 2015-7-30 kello 8.41.28.png

Muistelen jälkikäteen hymyssä suin yhtä vuosien takaista romanssia, joka alkoi vähän omituisesti siten, että minulle ennestään tuntematon mies lähetti pitkän ja hauskan sähköpostin, jossa pyysi minua treffeille – oli bongannut jonkun nettiprofiilini tai blogini ja sen innoittamana lähestyi. Koska hän sai minut nauramaan jo pelkällä viestillään, päätin suostua kutsuun mennä katsomaan hänen bändinsä levyjulkkarikeikkaa. Tyyppi vaikutti yhtä hauskalta ja hurmaavalta myös livenä ja pyysi minua illan jälkeen yllätystreffeille. Ajattelin, että mitäpä hävittävää tässä voisi olla ja myönnyin ehdotukseen.

Löysin itseni seuraavana päivänä piknikiltä Nuuksion metsistä lusikoimasta hepun itse tekemää vadelmarahkaa ja lipittämässä termospullosta teetä – hän oli muistanut jostakin sivulauseestani, etten juo kahvia. Muistan miettineeni sen noin kuukauden mittaiseksi jääneen kesäromanssin aikaan, että olen tuntenut tämän ihmisen vasta kuukauden, mutta olemme tehneet hänen kanssaan enemmän asioita ja muistoja kuin monessa pidemmässä parisuhteessani kaiken kaikkiaan! :D

Jos siis kaipaat vipinää ja sutinaa elämääsi, niin luo sitä! Tartu tilaisuuksiin, heittäydy hetkiin, tee rohkeasti aloitteita ja laita itsesi peliin. Ja jos ei muuta, niin onpahan hauskoja tarinoita kerrottavana kavereille je lapsenlapsille. 

Kuvituksena kuvamuistoja tältä kesältä Instagramin puolelta. :)

Näyttökuva 2015-7-30 kello 8.41.48.png

Photos: Jenni Rotonen / @jennipupulandia

Related posts

20/07/15

Viikon ajatus: odotuksista

8 52 viikon-ajatus3.jpg

Tämän viikon ajatus tuntui vaikealta kääntää suomeksi ilman, että itse sanoma kärsisi. Koska kuitenkin pidän kovasti sitaatin ideasta, en halunnut antaa sen olla esteenä. Jos siis joku teistä keksii tälle jonkun hyvän suomenkielisen vastineen, niin kommenttiboksissa saa ehdottaa. :) 

Photo: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts

15/07/15

Tahmeat päivät

12 47 kesa-hesa3_edited-1.jpg

Niitä on kaikilla joskus, uskoisin. Joskus ne venähtävät viikoiksi, pahimmillaan kuukausiksi. Silloin illalla nukuttaa ja aamulla väsyttää, mikään ei oikein inspiroi ja pakolliset hommat jäävät odottamaan parempaa hetkeä. Joskus sitä parempaa hetkeä saa odottaa aivan liian kauan, ja deadlinet paukkuvat. Ryhtyminen tuntuu ylitsepääsemättömältä.

Olen arjessa touhukas ja ahkera ihminen, teen paljon asioita ja saan aikaan. Joskus enemmän, joskus vähemmän, mutta joka tapauksessa vauhti on päällä. Nautin siitä, että minulla on paljon asioita meneillään yhtäaikaisesti – se ikään kuin pitää minut käynnissä. Tarvitsen myös aikaa vain olla, mutta liian pitkäksi venähtänyt tekemättömyys tekee apaattiseksi, saamattomaksi ja aloitekyvyttömäksi löllöksi. Toisaalta, joskus tuohon vetelään tilaan vetää nimenomaan se, että on tehnyt vähän liian pitkään vähän liian paljon. Kroppa ottaa takaisin korkojen kanssa.

Sitä balanssia kai tässä elämässä havitellaan. Että löytäisi tasapainon touhuamisen ja olemisen välille. Että osaisi pysähtyä välillä, ennen kuin kiire nielaisee mukanaan. Ja silti lähteä taas ajoissa jatkamaan matkaa, jottei jää asumaan pysähtyneisyyden tilaan. Minulle sen tasapainon löytäminen on vaikeaa: en malta pysähtyä ajoissa ja annan itseni luisua liian syvälle hektiseen pyöritykseen – karuselliin, jota pyöritän oikeastaan ihan itse. Helpommalla pääsisi, kun muistaisi kuunnella itseään paremmin ja hiljentää tahtia hiukan aiemmin. Silloin ei menisi ihan yhtä kauan sen tahmaisen liisterifiiliksen selättämisessä.

kesa-hesa1_edited-1.jpg

Kesällä löysäily on helpompi sallia itselleen: aurinkoa, lomailua, raukeita päiviä… Samaan aikaan aurinkoinen hellepäivä saattaa syyllistää vetelästä saamattomuudesta enemmän kuin mikään. Pitäisi mennä ulos ja nauttia kauniista ilmasta. Pitäisi iloita ja ottaa tästä lyhyestä kesästä nyt kaikki irti. Mitä jos haluaakin vain maata peiton alla ja tujottaa Netflixiä? Otan seuraavien parin viikon tavoitteeksi olla tuntematta syyllisyyttä yhtään mistään. Ja mennä lukemaan ulos puistoon kirjaa katsomatta kelloa tai puhelinta. 

Ehkä minulla tosiaan on mennyt taas vähän liian lujaa, kun työreissujen välissä tunnun liisteröityvän tänne sängynpohjalle. Kesäkuun puolivälistä lähtien on ollut sellainen olo, että motivaatio on ollut hukassa vähän kaiken muun paitsi ystävien ja löhöilyn suhteen. Uskomatonta, mutta ilmeisesti yrittäjäkin tarvitsee lomaa joskus.

En taida malttaa irtautua töistä aivan täysin, mutta olen sallinut nyt kesällä tahdin silti rauhoittua hiukan, niin blogissa kuin muutenkin. Ehtii sitä sitten syksymmällä taas vouhottaa. Loppuviikosta käännän nokan kohti Pohjois-Suomea ja mökkielämää, ja sieltä palattuani suuntana on Rooma. Ehkä nuo pari omaa reissua auttavat lataamaan akkuja niin, että arki ei sen jälkeen tunnu yhtä tahmealta. Ja tsemppiä muillekin tahmeissa tunnelmissa tarpoville kesäihmisille! Kyllä tämä tästä… :)

kesa-hesa2.jpg

Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts

9/07/15

Esiintymisjännittäjä avautuu

32 59 kesa-helsinki5.jpg

Kainalot hikoavat, puna kohoaa poskille, ääni tärisee, kädet vapisevat, ajatukset puuroutuvat ja olo on kaikella tapaa epämukava ja ahdistunut. Siltä esiintymisjännitys tuntuu, ainakin minulla. Ironista kyllä, olen opiskellut puheviestintää, mutta silti jännitän esiintymistä toisinaan aivan valtavasti. Asia on huvittanut minua, vaikka puheviestinnässä ei olekaan kyse vain esiintymisestä ja puheiden pitämisestä. Toisaalta, puheviestinnässä on myös tutkittu esiintymisjännitystä, joten kaiketi sieltä löytyisi myös apukeinoja tilanteen helpottamiseksi, jos vain vähän kaivelisi. Suutarin lapsella ei ole kenkiä.

Kamalinta minusta oikein kunnolla iskevässä esiintymisjännityksessä on sen lamauttava voima. Pahimmillaan jännitys jumiuttaa mielen niin täysin, että kaikki muistettavat asiat hukkuvat jonnekin päänupin syövereihin. Jos kadottaa puheessaan punaisen langan, voi tuntua liki mahdottomalta saada ajatuksesta uudelleen kiinni, kun hermostuneisuuden keskellä pää tuntuu lyövän totaalisesti tyhjää. Sitä on vähän kuin mustassa aukossa, josta ei löydä ulospääsyä. 

Jännitystä aiheuttavissa esiintymistilanteissa minusta katoaa myös kaikki spontaanius. Siinä missä normaalitilanteessa ohjaisin sujuvasti keskustelua tai puhetta seuraavaan pointtiin ajatuksen katketessa, jännityksen vallatessa mielen en vain pysty siihen. Kun ajatus ei kerta kaikkiaan kulje, on vaikea lukea tilannetta, tarttua nokkelasti hetkeen tai olla rento. Tuntuu vähän kuin koko persoona muuttuisi jännittäessä ihan vieraaksi.

Olen kerran pitänyt puhetta satojen ihmisten edessä ja huolellisesta valmistautumisesta huolimatta onnistunut sekoittamaan ajatukseni ja tukisanalappuni niin, etten kerta kaikkiaan saanut enää jutun juuresta kiinni ja jäädyin täysin. Jouduin lopulta keskeyttämään esitykseni ja järjestämään muistilappuni paniikissa uudelleen, sillä omin avuin en kyennyt palauttamaan mieleen yhtäkään asiaa, mistä minun piti puhua. Tilanne oli kaikella tapaa nolostuttava, kiusallinen ja ahdistava – sadat ihmiset odottivat hämmennyksen vallassa ja piinaavan hiljaisuuden vallitessa, kun setvin lappujani ja pahoittelin tilannetta. Olisin halunnut vajota maan alle mokatessani. Mönkään menneestä puheesta jäi joksikin aikaa todellinen esiintymiskammo, mutta toisaalta oli ihan lohdullista huomata, ettei maailma kaatunut yhteen pieleen menneeseen puheeseen eikä tuskin juuri kukaan yleisössä olleista enää tänä päivänä muista koko episodia, vaikka se itseä harmittikin pitkään.

Vaikeimpia esiintymistilanteita minulle ovat sellaiset, joissa olen itse jotenkin vastuussa esityksen etenemisestä. Esimerkiksi juuri puheen pitäminen, presentaation esittely, toisen ihmisen haastatteleminen tai jokin muu tilanne, jossa minun pitää ikään kuin johtaa tilannetta ja viedä sitä eteenpäin, tuntuu kuumottavalta, koska vetovastuu homman sujumisesta on viime kädessä minulla. Kaikkein pahimpia paineita minulle aiheuttaa, jos esityksen sisältö, rakenne ja pituus on kovin tarkkaan määritelty etukäteen – silloin unohduksille, sekoiluille tai spontaanille luovuudelle ei ole samalla tavoin sijaa. Poikkeuksena sääntöön toimivat ehkä opetustilanteet, joissa minua ei jostain syystä ole jännittänyt yhtä paljon. Pitämilläni luennoilla tai vaikkapa viime tiistain valokuvaus-workshopissa esiintymistä maustoi korkeintaan sellainen mukava pikku-kutkutus sellaisen ahdistavan ja lamaannuttavan jännityksen sijaan.

kesa-helsinki1.jpg

Yleensä esiintymisjännittäjälle sanotaan, ettei jännitys näy juuri päällepäin, vaikka oman pään sisällä kuohuukin. Minun tapauksessani jännitys on pahimmillaan niin voimakasta, että se todellakin näkyy myös muille. Vapiseva, sanoissaan kangerteleva ja tomaatin lailla punoittava puhuja ei jätä mitään arvailujen varaan. Muistan joskus jopa saaneeni yliopistolla opiskelukavereilta puhekurssin päätteeksi palautetta, että “Hei, ei sun tarvitse jännittää niin paljon. Me ollaan sun puolella!”

On mystistä, miten jännitykseni ei toimi ollenkaan loogisesti – se tulee ja menee kuinka haluaa. Joskus yleisön edessä jännittää valtavasti, mutta toisella kertaa saman yleisön edessä ei jännitäkään lainkaan. Jossakin tilanteessa minua saattaa hermostuttaa ihan pienenkin porukan edessä ja joskus ei jännitä edes satapäinen yleisö. (Tosin olen kuullut sanottavan, että pienen yleisön edessä voi olla jopa vaikeampaa esiintyä juuri siksi, että ihmiset ovat niin lähellä ja heidän ilmeensä pystyy näkemään – suuremmasta yleisöstä tulee helpommin sellaista kasvotonta massaa.) Ehkä olisi mahdollista löytää syitä, miksi näin tapahtuu, mutta vielä en ole niitä yhdistäviä ja erottavia tekijöitä keksinyt. Kaipa kyse on myös omasta mielentilasta esiintymishetkellä.

Vaikka monet esiintymistilanteet saavat minut kauhusta kankeaksi, on toisaalta myös paljon sellaisia tilanteita, jotka vähän yllättäen eivät jännitä minua juuri koskaan. En osaa esimerkiksi jännittää tv-kameroita tai radiolähetyksiä siinä, missä joku muu lamaantuu vain kameran tai mikrofonin nähdessäänkin. Tuollaisissa nauhoitustilanteissa minua helpottaa se, etten välttämättä näe yleisöä kuvaushetkellä ja voin ajatella puhuvani tai esiintyväni vain yhdelle ihmiselle.

Hauskaa on myös se, että suorat lähetykset tuntuvat minusta usein melkein helpommilta tehdä kuin ennakkoon nauhoitetut. Sitä on jotenkin armollisempi itselleen, kun tietää, että on tehnyt siinä hetkessä parhaansa eikä nauhoitusta voi ottaa uudelleen. Jos nauhoitus tehdään etukäteen ja julkaistaan vasta myöhemmin, iskee helposti armoton perfektionismi, jonka myötä mikään suoritus ei tunnu olevan tarpeeksi hyvä.

kesa-helsinki3.jpg

Kaikkein pahinta, mitä voisin kuvitella joutuvani tekemään yleisön edessä, on julkinen laulaminen. Mikään ei pelota minua yhtä paljon. En edes ole mitenkään huono laulamaan, mutta jännitys laittaa kropan sellaiseen lamaannuksen tilaan, että ääni ei vain kulje. Vanhemmiten jännitys on laulamisen suhteen vain pahentunut. Voitin joskus ala-asteella koulussamme järjestetyn laulukilpailun (johon osallistuin vain musiikkiopettajamme pakottamana – vapaaehtoisesti en olisi suostunut tuomareiden eteen kuuna päivänä) ja jouduin siksi esiintymään koko kevätjuhlayleisön edessä yksin. Muistan kyllä, että esiintymistilanne jännitti paljon, mutta tuolloin jännitys ei ollut sellaista koko kropan lamauttavaa kuin nykyään. Nykyään tuntuu, ettei laulaminen jännityksen iskiessä kerta kaikkiaan onnistu. Vähän surkeaa tämä on siksi, että todellisuudessa rakastan laulamista.

Olen kerran yrittänyt haastaa itseni ja laulaa karaokea ilman “rohkaisua” ja kyhjötin lopulta karaokebaarin nurkassa tukeutuen seinään, koska käteni ja polveni tärisivät niin paljon, että pelkäsin pudottavani mikrofonin. Sydän hakkasi ja hengitys salpautui niin, ettei laulusta ollut tulla yhtään mitään. Päässä vain humisi ja tuntui, etten edes kuullut itse, mitä yritin laulaa. 

Laulamisen kohdalla kyse ei oikeastaan ole edes yleisöstä. En tiedä, mikä siinä jännittää niin kamalasti. Japanin reissulla kävin poikakaverini kanssa kokeilemassa sellaista perinteistä karaokekoppia, jossa voi laulaa luikauttaa ihan privaatisti vaikka kahden kesken. Vaikka huoneessa oli kanssani vain oma tuttu kumppani, jotenkin se karaoketilanne laukaisi minussa sellaisen jännityksen, että hikoilin, punastelin ja panikoin mikrofoni kädessäni ihan yhtä hermostuneena kuin katsomassa olisi ollut suurikin yleisö. Täysin käsittämätöntä. Ehkä jossakin viidennen kappaleen kohdalla alkoi tuntua, ettei jännitys ollut enää aivan ylitsepääsemätöntä ja ääni alkoi kulkea. Ei olisi minusta kuulkaa esiintyväksi taiteilijaksi. :D

kesa-helsinki2.jpg

Olen kuullut usein, etteivät ihmiset uskoisi minun jännittävän. Vaikutan varmalta esiintyjältä, koska osaan olla kameran edessä ja radiossa luonteva. Yleensä nämä ovat kuitenkin juuri sellaisia tilanteita, joissa olen haastateltavana ja siten vähän helpommassa roolissa. Tilanne todellakin on aivan toisenlainen, jos vaikkapa pidän puhetta.

Vaikka tällaisen esiintymisjännityksen kanssa olisi helppo vain turvautua välttelemään tuollaisia jännitystä aiheuttavia projekteja, olen päättänyt, etten halua antaa jännityksen hallita elämääni. En ole kovin hyvä tekemään mitään mielikuvaharjoituksia, mutta olen kokeillut erilaisia tapoja taltuttaa jännitystä – olen yrittänyt valmistautua mahdollisimman hyvin ja tehdä tukisanalistoja ja muita apukeinoja, jotta en jäisi tyhjän päälle roikkumaan jännitysjumin iskiessä. Yritän lisäksi aina ajatella, että yleisö on ensisijaisesti esiintyjän puolella ja moni sympatisoi silminnähden jännityksestä kärsivää puhujaa. Eihän jännittämisessä sinänsä ole mitään hävettävää – aika moni varmasti pystyy samaistumaan siihen, että yleisön edessä puhuminen voi toisinaan olla pelottava tilanne.

Toisaalta uskon myös siihen, että kokemus on avainsana tässäkin asiassa. Että itsensä pitää vain pakottaa sinne yleisön eteen, vaikka kuinka pelottaisi. Veikkaan, että harjoitus on viime kädessä ainoita tapoja saada varmuutta esiintymiseen ja siksi olen nyt haastanut itseäni tarttumalla minulle tarjottuihin, jännittäviinkin projekteihin. Ystäväni kertoi joskus, että hän jännitti esiintymistä aivan valtavasti ja totesi sen siksi olevan nimenomaan sitä, mitä hänen pitäisi tehdä: astua ulos mukavuusalueeltaan, harjoitella uusia taitoja ja selättää tuo pelko. Sitä minäkin aion yrittää. Puhumisen kanssa uskon siihen pystyväni, laulun suhteen en ole yhtä varma. Onneksi laulukeikkaa tarjotaan harvemmin. ;)

Onko siellä ruudun toisella puolen muita esiintymisjännittäjiä? Millaiset tilanteet jännittävät teitä muita eniten? Oletteko keksineet tai löytäneet hyviä keinoja hallita jännitystä tai päässeet siitä kokonaan eroon? Olisi todella kiinnostavaa lukea muiden kokemuksia.

kesa-helsinki4.jpg

Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts