Itkettävän ihana Joni Ekman

Olen aiemminkin maininnut, että kuuntelen melko vähän suomalaista ja varsinkin suomenkielistä musiikkia, mutta silloin tällöin tulee vastaan sellaisia helmiä, joista minäkin innostun. Ja yksi sellainen on Joni Ekman, joka on tehnyt minuun ihan mielettömän vaikutuksen. Löysin tamperelaisartistin poikakaverini kautta – hän on ihastunut Ekmaniin niin kovin, että aiemmin tänä vuonna ilmestynyt ”Sinulle…”-levy on soinut täällä repeatilla kerran jos toisenkin. Ylistäviä arvioita kerännyt albumi pitää sisällään paitsi oivaltavia lyriikoita, myös aivan mielettömän kauniita melodioita. Näen Joni Ekmanissa ainesta samanlaiseksi Suomi-musiikin legendaksi kuin Juice Leskinen ja Rauli Badding Somerjoki, joiden perintö kuuluu Ekmanin 70-80-lukujen suomalaista pop-rockia kosiskelevassa soundissa – ja visuaalisessakin estetiikassa.

Punk-musiikin parissakin vaikuttanut Joni Ekman on tänä vuonna ilmestyneellä levyllä liukunut enemmän lempeän kitararockin ja popin suuntaan, ja ainakin itseeni tämä uusi linja iskee lujaa. Erityisesti levyn avausraita Kaupunki ja instrumentaalinen nimikappale Sinulle… erottuvat joukosta. Myönnän, että molemmat ovat nostattaneet useammankin kerran kyyneleet silmiin kauneudellaan. Naurattaa, kun muutama viikko sitten lauantaiaamu alkoi kunnon vollotuksella. Poikaystävä laittoi ensi töikseen herättyään Ekmanin levyn soimaan ja makasin vain peiton alla aamu-unisena ja itkin. Ulisin itkuni lomasta, että ”tämä on vain niin kaunista!” Ja nauroin, koska olihan se tilanne vain absurdi. Levy on kokonaisuudessaan hieno – suosittelen todella lämpimästi! Ja olisipa kiinnostavaa kuulla, innostuitteko yhtä paljon!

Lisää musiikkisuosituksiani pääset kuuntelemaan täältä sekä täältä.

Musiikillinen sielunkumppani ja perjantain biisivinkki

Olen joskus kirjoittanut blogiini postauksen siitä, miten vaikeaa minun olisi olla parisuhteessa ihmisen kanssa, joka ei pitäisi samanlaisesta musiikista kuin minä. Osa koki tuolloin ajatukseni asiasta pinnalliseksi, mutta minulle musiikki on niin tärkeä intohimon asia, että sen voisi rinnastaa vaikka johonkin toiseen itselle tärkeään elämäntapavalintaan. Jollekulle esimerkiksi urheilu tai kiinnostus taidetta tai yhteiskunnallisia asioita kohtaan voi olla sellainen. Mielenkiintomme kohteet heijastelevat usein arvojamme ja tyyliämme noin muutenkin, joten en täysin ymmärrä, miksei myös musiikki voisi olla sellainen asia, jonka haluaisi voida jakaa kumppaninsa kanssa.

Tietenkään musiikkimaku ei ole koskaan ollut minulle mikään ehdoton kriteeri parinvalinnassa, mutta olen pitänyt sitä todella positiivisena juttuna, jos musiikilliset näkemykset toisen kanssa jollain tapaa kohtaavat. Onneksi tässä asiassa ei ole tarvinnut tehdä kompromisseja nykyisen kumppanini kanssa, joka lähtee yhtä suurella innolla viikoittain kanssani kuuntelemaan live-jazzia ja intoilee uusista biisilöydöistä samalla tunteenpalolla kuin minä. Makumme on hyvin samankaltainen, mutta juuri sopivasti sen verran erilainen, että voimme laajentaa toistemme repertuaaria ja löytää toistemme soittolistoilta uusia kiinnostavia helmiä.

Muutaman viime vuoden aikana olen ollut erityisen kiinnostunut maailmanmusiikista ja etenkin afrikkalaistaustaisesta musiikista. Tällä hetkellä yksi soittolistan lemppareita on kenialaismuusikko Makademin muutama vuosi sitten ilmestynyt kappale Nyako, jonka hän on tehnyt yhteistyössä eteläafrikkalaisen tuottajan Behrin kanssa ja pidän erityisesti intialaistaustaisen tuottajan Daishon vähän alkuperäistä kappaletta vauhdikkaammasta remixistä. Aivan mahtava meininki biisissä – ja tätäkin on ollut ilo yhdessä luukuttaa repeatilla ja fiilistellä. Mutta kokeilkaapa tekin ja kertokaa, tykkäsittekö! :)

Suad ja maailmanluokan soundi

Olen huomannut, että kuuntelen aika vähän kotimaista musiikkia. Olen niin spesifi omissa musiikkimieltymyksissäni, että on tuntunut, ettei kotimaisen musiikin kentällä juurikaan ole sellaista oman tyylistä musiikkia – tai sitten en vain löydä sen äärelle. Poikkeuksen tähän tekevät kotimainen jazz (jonka parista löytyy aivan mahtavia kokoonpanoja – paljon varsinkin nuoria lahjakkaita artisteja), satunnaiset konemusiikin tekijät, vanha nostalginen Suomi-iskelmä sekä maailman ihanin Suad, jonka laulunlahjoja olen fiilistellyt jo Uuden Fantasian Top Ten -levyn ajoista (2003) lähtien ja josta olenkin kirjoittanut monet kerrat aiemminkin.

Kotimaisen musiikin kentällä on paljon hyvää uutta musiikkia ja hienoja tuoreita ja kokeneempia artisteja (tykkään esimerkiksi Vestan ja Litku Klemetin meiningistä), mutta harva saa aikaiseksi sellaista innostusta, että jaksaisin kuunnella biisejä kotona repeatilla. Suad ja jazzyhtye Second Wind Quintet ovat sellaisia harvinaisia helmiä, jotka ovat päässeet soittolistoilleni tehosoittoon. Olen kyllä valmis ottamaan vastaan vinkkejä, jos teillä tulee mieleen sellaisia vielä vähän tuntemattomampia artisteja, jotka musapostausteni perusteella voisivat kolahtaa, niin saa vinkkailla!

Mutta palataan Suadiin… Pääsin viikko sitten nautiskelemaan kauniista ja tunnelmallisesta keikasta, kun Suad esiintyi Radio Helsingin kesälivessä Musiikkitalon terassilla. Vaikka artistin olemuksesta huokuu vaatimaton asenne, etenkin tuollaisissa yksin vedetyissä live-esiintymisissä lahjakkuus pääsee todella esille. ”Tässä on kyllä sellainen maailmanluokan soundi”, poikaystäväni kuiskasi korvaani kesken konsertin. Olen täysin samaa mieltä. Suadin debyyttialbumia on saatu odotella pitkään ja hartaasti (yksittäisiä biisejä on ilmestynyt ripotellen jo vuodesta 2015), mutta arvostan sitä, että musiikkia tehdään rakkaudella, pieteetillä ja itselleen uskollisena aikatauluista viis, kunhan lopputulokseen voi itse olla tyytyväinen. Tähän mennessä viimeisten viiden vuoden aikana rauhakseen julkaistuista kappaleista jokainen on ollut täyttä timanttia.

Tänä syksynä Suadin odotettu albumi viimein ilmestyy. Kesäkuussa julkaistiin tulevalta albumilta kappale The Door, joka on mielestäni yksi Suadin hienoimmista biiseistä. Ja tänään näki päivänvalon uusi sinkku Faces. Nauttikaa!

Photo: Riku Pihlanto

Diskoperjantai

Minulla oli jossain vaiheessa tavoitteena, että vinkkaisin joka viikko jonkun hyvän biisin täällä blogissa, mutta jotenkin se on taas jäänyt. Aion ryhdistäytyä, sillä hyviä biisejä riittäisi jaettavaksi vaikka viikon jokaiselle päivälle! Tänään esittelyyn pääsee yksi viime aikojen suurimmista lemppareista – ja varoituksen sananen: tämä saattaa jäädä sitten todella sinnikkäästi päähän. Onneksi on sentään hyvä biisi, haha.

Red Axes -nimisen israelilaisen duon biisi 1970 on itse asiassa ilmestynyt jo 2012, mutta kuulostaa niin ajattomalta, että olisi voinut yhtä hyvin olla julkaistu vaikka eilen. Kappaleesta innostuneena ryhdyin tutkimaan muutakin Red Axesin tuotantoa ja yllätyin, että suurin osa musiikista on aivan toisentyyppistä enkä sitten lopulta syttynyt kuin oikeastaan tälle yhdelle kappaleelle. Mutta tämä tässä on todella hyvä meininki ja heti alkaa jalkaa vähän hytkyttää. Jos herkulliset 70-luvusta diskomusiikista inspiroituneet soundit ja funkahtava tanssibiitti innostavat, niin erittäin lämmin suositus tälle biisille. Kunnon hyvän mielen biisi!