5/01/17

Lupauksia tälle vuodelle

3 95 tbt1

Yhteistyössä Vaakakapina

Ihmisillä on tapana tehdä ihan hurjan suureellisia ja mahtipontisia uuden vuoden lupauksia, jotka sitten unohdetaan tai muuten vain kuopataan vähin äänin muutama kuukausi tekemisensä jälkeen. Vuoden vaihtuminen symboloi uutta alkua ja uutta mahdollisuutta, ja jotenkin tuon uuden alun edessä moni erehtyy luulemaan, että elämänsä voi muuttaa kuin taikaiskusta vuosiluvun vaihtuessa. Muutos on toki mahdollista, mutta kärsimättömyys ja kovin jyrkät käännökset eivät välttämättä tuota elämänmuutoksissa parhaita tai pysyvimpiä lopputuloksia.

Usein nuo uuden vuoden lupaukset ovat jollain tapaa hurjan ankaria, rajoittavia ja vaativia. Halutaan “ryhdistäytyä” ja “ottaa itseä niskasta kiinni”. Jotenkin olen silti omasta kokemuksesta huomannut, että syyllistäminen ja pakottaminen eivät kuitenkaan yleensä johda kovin pitkälle.

tauko2

Olen itse tehnyt lukemattomia kertoja kaikenlaisia päätöksiä, että ryhdyn urheilemaan vähintään 4-5 kertaa viikossa ja päättäväisin mielin sekä intoa puhkuen painunut lenkkipolulle vain huomatakseni, että tuli sittenkin ehkä luvattua liikoja. Ja kun järjellä miettii, niin onhan se harppaus entiseen 0-2 kertaan viikossa tosiaan ollut aikamoisen suuri. Ja ehkä vähän epärealistinen.

Olen oikeastaan jo vuosia sitten luopunut varsinaisista uuden vuoden lupauksista, jos nyt olen niitä koskaan oikein kunnolla tehnytkään. Tosin pari vuotta sitten lupasin itselleni enemmän ja parempia unia – se tuntui riittävän armolliselta tavoitteelta, joka hyödyttäisi oikeasti terveyttäni ja hyvinvointiani. Siitäkään en ihan mene takuuseen, miten hyvin pääsin tavoitteeseeni, mutta ainakin olen sen jälkeen kiinnittänyt enemmän huomiota hyvien ja riittävien yöunien tärkeyteen.

Ja oikeastaan juuri sellaisia lupauksia minusta itselle saa ja on hyväkin tehdä, sellaisia jotka kannustavat pitämään omasta itsestä parempaa huolta. Toisaalta olen miettinyt, ettei tällaisten omaan hyvään oloon liittyvien tavoitteiden ja lupausten tarvitse rajoittua vain uuteen vuoteen. Yhtä hyvin niitä voisi keksiä ympäri vuoden.

tauko2

Kirjoitin heti vuoden vaihduttua Vaakakapinasta, jonka tavoitteena on muokata myös painoon ja painonhallintaan liittyviä asenteita ja tavoitteita armollisemmiksi. Koko konseptin idea perustuu siis siihen, että hyvä olo tulee ensin ja paino asettuu uomiinsa sitten siinä sivussa. Aika monella myös uuden vuoden lupaukset liittyvät jollain tavalla kuntoiluun, painonpudotukseen ja muihin tämän tyyppisiin tavoitteisiin. Mutta mitäpä jos lähestyisimme uutta vuotta ja sen varalle tehtyjä lupauksia ihan toisenlaisen näkökulman kautta? Mitäpä jos pitäisimme näitä lupauksiakin tehdessämme mielessä etusijalla sen hyvän olon?

Minusta olisi tosi kiinnostavaa kuulla, millaisia lupauksia te olette tulevalle vuodelle tehneet. Vai teettekö lupauksia lainkaan? Ja millainen olisi lupauksesi tulevalle vuodelle, jos ottaisit sitä miettiessäsi huomioon nämä seuraavat kysymykset:

♥ Miten voisin tulevana vuonna tehdä hyvää itselleni?

♥ Millaisen ei-rajoittavan lupauksen voisin tehdä tälle vuodelle?

tauko2

Teen pitkästä aikaa poikkeuksen ja teen muutaman lupauksen itselleni tulevalle vuodelle. Ja ne ovat nämä seuraavat:

♥ Ystävät

Viime vuonna tuli keskityttyä todella paljon työhön ja huideltua työreissujen takia maailmalla varsin tiheään. Toivon, että tänä vuonna minulla olisi enemmän aikaa ystäville. Ja aktiivisesti aion myös yrittää löytää sitä.

♥ Kirjat

Puhuinkin parin päivän takaisessa postauksessani siitä, kuinka kaipaan lukemista. Viime vuoden hullunmyllyssä lukuharrastus jäi paitsioon, joten nyt on hyvä aloittaa uusi vuosi uudella hyvällä kirjalla – ja eiköhän niistä teidän mahtavista suosituksistanne löydy luettavaa pitkälle tähän vuoteen.

♥ Uni

Vaikka tein lupauksen paremmista ja pidemmistä unista itselleni jo muutama vuosi sitten, ja jossain vaiheessa olen jo tavoitteeseeni päässytkin, taas on unirytmi luisunut yhä holtittomammaksi. Tiedän, että riittävä uni on kaikkein tärkeimpiä yksittäisiä juttuja hyvinvoinnin kannalta, joten yritän taas muistaa helliä itseäni paremmilla unilla.

♥ Reissu

Olen pitkään haaveillut reissusta Australiaan tai Aasiaan, mutta jostain syystä arkaillut lähtöä ja jumittanut työrutiineissani täällä Suomessa. Päätin, että tämän vuoden aikana toteutan reissuhaaveeni ja matkustan jossain vaiheessa moikkaamaan rakasta ystävääni Australiaan – emme ole nähneet toisiamme vuosiin, joten olkoon tuo reissu osa myös tuota lupaustani ystävyydelle. :)

Related posts

Related posts

30/12/16

Pari sanaa kulttuurisesta appropriaatiosta

36 242

Bongasin tänään todella mielenkiintoisen keskustelun Maria Veitolan Facebook-sivuilta. Veitola oli löytänyt vanhan 90-lukulaisen postikortin, jossa afrikkalaismies oli pukeutunut saamenpukuun ja kaikenlaista muutakin hämmentävää. Kortti oli herättänyt monenlaisia mietteitä kulttuurisesta appropriaatiosta ja Veitola pohdiskeli omaa pukeutumishistoriaansa kulttuurisen appropriaation näkökulmasta.

Veitolaa hävetti, että hän oli menneisyydessään pukeutunut kauniista afrikkalaiskankaasta ommeltuihin housuihin ja palestiinalaishuiveista tehtyyn mekkoon, koska tämän päivän tietämyksen valossa ne saatettaisiin tulkita kulttuurisesta näkökulmasta epäsopiviksi. “Kamalinta kaikesta on tietysti se että olen ajatellut noita afrikkahousuja (eivät muuten suinkaan ainoa menneisyyden afrikkalaiskankainen vaatekappaleeni) ja palestiinahuivimekkoja, ei pelkästään esteettisiä ja kauniina vaatteina, vaan myös jonkinlaisina solidaarisuuden ja kunnioituksen eleinä alkuperäisiä käyttäjiä kohtaan. Mutta mä olenkin vain alistanut ja tuottanut häpeää. Anteeksi!”

Avauksesta on syntynyt vilkas keskustelu, jossa kulttuurista appropriaatiota on pohdiskeltu monelta kantilta. Moni on avautunut nuoruutensa häpeällisistä tyylimuistoista, jotka nykypäivän mittarilla olisivat räikeitä esimerkkejä kulttuurisesta appropriaatiosta. Toisaalta keskustelussa on noussut esiin koko käsitteen hankaluus. Länsimaisissa valtakulttuureissa harrastetaan toki valitettavasti toisinaan ihan todella törkeää kulttuurista appropriaatiota, mutta onko kaikki vieraista kulttuureista lainaaminen tai inspiroituminen väärin? Ei tietenkään, mutta linjanveto tuntuu olevan vaikeaa.

Milloin voidaan katsoa, että on syyllistytty kulttuuriseen appropriaatioon? Miten paljon saa inspiroitua ilman, että saa otsaansa leiman kulttuurisesta riistämisestä? Entä jos vähemmistökulttuurin edustaja itse on antanut siunauksensa sille, että toisesta kulttuurista tuleva käyttää hänen kulttuurilleen ominaisia vaatteita, koruja tai muita elementtejä?

Koen itse kulttuurien appropriaation joiltakin osin ihan hitsin monimutkaiseksi asiaksi. Ymmärrän erinomaisen hyvin, että sorrettujen kulttuurien tunnusmerkkien omaksuminen omaan käyttöön ja mielivaltainen lainailu kaupallisiin tarkoituksiin ei ole ok. Kuitenkaan kukaan tavallinen pulliainen ei voi tuntea maailman jokaisen kulttuurin tunnusmerkistöä niin hyvin, että osaisi välttämättä edes huomioida, milloin on lainailtu sopimattomasti jostakin. Tai milloin on ylipäänsä edes lainailtu yhtään mistään. Toki on sellaisia tosi räikeitä ja selkeitä esimerkkejä kuten vaikkapa saamenpuku tai intiaanipäähineet ja muut paljon esillä olleet erittäin tunnetusti sorrettujen kulttuurien tunnusmerkit, jotka jo moni sivistymättömämpikin nykypäivänä tunnistaa epäkorrektiksi lainailuksi.

Mutta toisaalta tuntuu jotenkin älyttömän kapeakatseiselta sekin näkökanta, että mitään ei saisi muista kulttuureista omaksua ja rikastuttaa omaa elämää muualta poimituilla vaikutteilla. Ja tietenkään näin ei todellisuudessa edes ole, mutta moni on niin tuntosarvet pystyssä kulttuurisen appropriaation suhteen, että herkästi ollaan syyttelemässä siitä silloinkin, kun se ei oikeastaan edes ole aiheellista.

Mielenkiintoisena esimerkkinä keskustelussa nousi tapaus, jossa eräs keskustelija kertoi asuneensa Afrikassa ja käyttäneensä Senegalissa paikallisten suosimia kankaita ja perinnevaatteita, eikä kukaan ympärillä ollut pahastunut asiasta – pikemminkin päinvastoin. Ennemminkin hän sai paikallisilta kovasti kehuja ja kiitosta vaatteistaan. Paikalliset pitivät pelkästään hienona kunnianosoituksena, että muualta tullut haluaa pukeutua heidän perinnevaatteisiinsa, mutta Suomessa ollaan heti tietäväisinä heristelemässä sormea ja syyllistämässä, että siinä sitä nyt riistetään toista kulttuuria.

Tämä on ehkä juuri se juttu, mikä tuntuu hankalalta, että kun välillä ollaan niin kärkkäänä pahastumassa sellaistenkin puolesta, jotka itse eivät edes koe kulttuuriaan mitenkään riistettävän. Ja varmaankin myös tiettyjen kulttuurien sisällä on jossain määrin eriäviä näkemyksiä siitä, mikä on kulttuurista appropriaatiota ja mikä ei. Toiset ovat paljon omistushaluisempia ja tarkempia omasta kulttuuristaan kuin toiset.

Ostin itse pari vuotta sitten Japanista perinteisen haorin, kun niitä myytiin likimain jokaisessa vintage-liikkeessä ympäri Tokiota. Ja paikalliset suorastaan kannustivat hankkimaan kimonon tai haorin matkamuistoksi ja tuliaiseksi matkalta. Kun pääsin Suomeen ja puin kauniin haorin ylleni, sain välittömästi niskaani syytöksiä kulttuurisesta appropriaatiosta – suomalaisilta. Tuntui hämmentävältä. Kuitenkin kimono ja haori ovat Japanissa ihan arkivaatteita eivätkä mitään pyhiä kansallispukuja ja paikalliset itse mieluusti niitä myös turisteille kauppaavat. Toki näillekin vaatteille on omanlaisiaan perinteisiä pukeutumiskoodistoja, mitä pidetään missäkin tilanteessa ja miten vaate kuuluu pukea, jne. Mutta oma mielikuvani kuitenkin oli, että japanilaiset itse suhtautuivat varsin myönteisesti ajatukseen, että ulkomaalainen pukeutuisi heidän perinteiseen vaatteeseensa.

Toisaalta vaatteen alkuperälläkin tuntuu olevan merkitystä näissä asioissa. Onko eri asia, jos vaikkapa kimonon on saanut lahjaksi japanilaiselta ystävältä verrattuna siihen, että olisi itse ostanut sen omakseen esimerkiksi paikallisesta vintage-kaupasta? Ja kuinka kukaan ulkopuolinen sitten voi tietää, mikä kunkin vaatteen tausta on ja millaisena tämän vaatteen käyttäminen siten näyttäytyy? Voisi kuvitella, että jos on saanut afrikkalaisen perinneasun paikalliselta ystävältä lahjaksi, on vähintäänkin sallittua ja jopa toivottavaa, että asua myös käytetään. Ja jos lähtökohtaisesti kulttuurin edustaja itse ei koe kulttuuriaan riistettävän, jos muualta tullut pukeutuu hänen kulttuurilleen tyypilliseen asuun, voiko länsimaisen valtakulttuurin edustaja silloin syyttää toista kulttuurisesta appropriaatiosta?

Samaan aikaan mietin, että missä määrin inspiroituminen ja lainailu sitten on sallittua? Suoranainen kopioiminen on tietenkin itsestäänselvä esimerkki sopimattomasta lainaamisesta, mutta jos esimerkiksi inspiroituu muotokielestä tai kuvioista, onko sekin sopimatonta? Jos kimonon käyttäminen koetaan kulttuuriseksi appropriaatioksi, niin onko esimerkiksi kimono-mallisilla hihoilla varustettu aamutakkikin väärin japanilaista kulttuuria kohtaan?

Radiotoimittaja Ina Mikkola kommentoi Veitolan FB-sivulla heränneeseen keskusteluun näin: “Kyse on aika pitkälti siitä, että mitä merkityksiä jonkun vaatteen taakse kätkeytyy, ei siitä, että olisi sinänsä väärin lainata toisista kulttuureista. On ajattelematonta käyttää jotain vaatetta, jos ei tiedä sen alkuperäistä käyttötarkoitusta tai tarinaa, merkitystä, eikä se ns. kuulu itselle, omaan kulttuuriin. Sekalaisia perusvaatteita ja kankaita ihan mistä tahansa kulttuurista on ok käyttää ristiin, mutta kansallispuvut, päähineet, jotkut tietyt koristukset yms, joihin liittyy MERKITYKSIÄ, ovat eri asia.”

Tässä minusta tiivistettiin aika hyvin se, miksi koko kulttuurisen appropriaation käsite on tarpeellinen ja mihin sillä pyritään. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että etenkin näitä tosi alistettuja ja sorrettuja kulttuureja (kuten saamelaiset ja intiaanit) tulee suojella ja kunnioittaa, mutta koko kulttuurisen appropriaation käsite kärsii kyllä inflaation, jos homma menee sellaiseksi noitajahdiksi, jossa jokainen toisen kulttuurin vaate tai tunnusmerkki valkoisen länsimaalaisen yllä leimataan kulttuuriseksi appropriaatioksi.

Itse en missään nimessä ole mikään aiheen asiantuntija, ja let’s face it, harva meistä on. Tässä sitä yritetään luovia eteenpäin muita kunnioittaen ja ketään loukkaamatta, mutta jos olen onnistunut tahtomattani syyllistymään kulttuuriseen appropriaatioon, pyydän vilpittömästi anteeksi. Voi olla, että teen tässä asiassa virheitä vielä tietämättömyyttäni tulevaisuudessakin. Mutta olisi kiinnostavaa kuulla muiden mietteitä aiheesta sekä varsinkin teidän aiheesta enemmän tietävien ajatuksia ja viisautta postauksessa virinneistä kysymyksistä. Moni on näissä asioissa vähintäänkin yhtä pihalla kuin minä, joten olisi kivaa saada heräteltyä aiheesta rauhanomaista keskustelua ilman sitä lynkkaus-mielialaa. Nyt on oiva tilanne ystävällishenkisesti sivistää minua ja muita tietämättömiä, joille tämä aihe aiheuttaa päänvaivaa. :)

Photos: Vesa Silver

Related posts

27/12/16

Mummo ja minä

36 383 mummokaveri

Tämä vuosi on vierähtänyt niin vikkelään, että välillä ihan ihmettelen, mihin se oikein hurahti. Yksi vuoden isoimpia juttuja on ehdottomasti ollut uusi ihminen, joka astui elämääni aika tarkalleen 7 kuukautta sitten. Aloin nimittäin toukokuun lopulla vierailla SPR:n ystävätoiminnan kautta 82-vuotiaan rouvan luona ja hiljattain heräsin huomaamaan, että yhteistä taivalta on meillä takana jo yli puolen vuoden verran.

Kirjoitin tuolloin ihan ensimmäisen tapaamisemme jälkeen postauksen ja kerroin tästä tuoreesta, nupullaan olleesta ystävyydestä. Minulla oli alusta alkaen ajatuksissani kertoa jossain vaiheessa siitä, miten ystävyys on edennyt, mutta mummoystävästä on tullut tarinoitua enemmän Snapchatin (@jennipupulandia) puolella. Siellä mummotarinoistani onkin tullut yksi suosituimmista teemoista ja ihmiset aina jaksavat kysellä, mitä mummoystävälle kuuluu. Blogin puolellakin moni on kysellyt, miten ystävyys lähti alun jälkeen rullaamaan, joten ajattelin, että ehkä nyt vuoden lähestyessä loppuaan voisi olla hyvä hetki kertoilla kuulumisia. Koska puoleen vuoteen mahtuu paljon, jutustakin tuli aika pitkä. Kannattaa siis keittää itselle vaikka kuppi kuumaa ennen kuin ryhtyy luku-urakkaan. :)

Tahmea alku

Tutustuminen mummoystävän kanssa lähti käyntiin varsin varovaisesti ja se on ihan ymmärrettävää. Voin kuvitella, että on aika kummallinen tilanne, kun omaan kotiin yhtäkkiä tupsahtaa ihan uusi ihminen, jolle pitäisi alkaa kertoilla itsestään ja omasta elämästään. Etenkin, jos tämä ihminen on 50 vuotta nuorempi eikä ole kauheasti tottunut olemaan tekemisissä nuorten kanssa.

Mummoystäväni myönsi heti kättelyssä, että oli odottanut jotakuta vanhempaa, vähän lähempänä omaa ikäänsä. Hän tuumi, että vähän iäkkäämmän ihmisen kanssa voisi olla enemmän yhteistä ja juteltavaa. Ehdotin, että antaisimme tuttavuudelle silti mahdollisuuden ja katsoisimme, miten juttu lähtisi luistamaan. Parhaimmillaanhan ikäero voi olla rikkaus ja voimme avartaa toistemme maailmoja ihan uudella tavalla. Totesin myös, ettei tapaamisia olisi pakko jatkaa, jos tulisi tunne, ettei juttu luista ollenkaan. Hän kuitenkin avoimin mielin asian suhteen, joten sovimme, että kokeilemme, miten homma lähtee sujumaan.

Voin kertoa, että ystävyytemme alku ei ollut ihan helppo. Uuden ystäväni varautuneisuus näkyi keskusteluissamme siten, että juttu ei vain oikein tuntunut lähtevän lentoon omalla painollaan. Jutustelin ja kyselin, mutta vastaukset olivat lyhyitä ja napakoita eikä sellaista luontevaa flowta keskusteluun oikein syntynyt. Ajattelin, että ehkä tilanne vaatii vain aikaa ja olin toiveikas, että pienen totuttelun jälkeen keskustelu lähtisi rullaamaan omalla painollaan

Jossain vaiheessa aloin kuitenkin jo olla hiukan epätoivoinen, kun viikoittaisia tapaamisia oli takana jo parin kuukauden ajalta, eikä mainittavaa kehitystä ystävyyssuhteen lähenemisessä tai keskusteluflown löytämisessä ollut tapahtunut. Oman haasteensa tilanteelle asetti se, että ystäväni oli tuolloin vuodepotilas, joka ei päässyt liikkumaan kotoaan mihinkään, joten tapaamiset rajoittuivat neljän seinän sisälle eikä voinut esimerkiksi lähteä ulos kävelemään tai tehdä mitään muuta aktiivista, mikä olisi helposti synnyttänyt myös keskustelua. Olin kuitenkin päättänyt, etten luovuttaisi ihan helpolla, vaan sinnittelisin vielä.

Kyselin Snapchatissa ihmisiltä ideoita siitä, mistä mummon kanssa voisi keskustella (ja sainkin niitä, kiitos). Olin toiveikas, että jos vain onnistuisin löytämään sopivaa jutunjuurta, keskustelu kyllä lähtisi sujumaan. Sitä odotellessa keksin ehdottaa, että voisin vaikka lukea hänelle ääneen jotakin kirjaa. Liikuntarajoitteiden lisäksi mummolla nimittäin on niin huono näkö, että edes silmälasien kanssa hän ei näe lukea mitään. Meillä oli ollut puhetta siitä, että hän on aina tykännyt itse lukea kovasti ja oli oikein odottanut sitä, että eläkepäivinään voisi vain uppoutua lukemaan kirjoja. Mutta toisin kävi, kun näkökyky meni. Ehdotin alkuun äänikirjoja, mutta koska tämä ehdotus ei saanut kovin innostunutta vastaanottoa, tarjouduin lukemaan hänelle ääneen itse. Tällä kertaa sain enemmän vastakaikua ehdotukselleni, joten yhteisistä lukutuokioista tuli osa tapaamisiamme.

Yhteiset lukuhetket helpottivat tilannetta, kun keskustelun tyrehtyessä saatoin vain ehdottaa, että jatkaisimmeko lukemista. Tosin sopivan kirjan löytämisessäkin meni tovi. Ehdimme lukea pariakin kirjaa ennen kuin löytyi mieluisa. Olen aina miettinyt, että haluaisin lukea Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen ja se löytyi mummon omasta kirjahyllystä. Kun tavasin kirjojen takakansia hyllyssä, olin havaitsevinani mummon äänessä pientä innostusta, kun kohdalle tuli tämä nimi. Hän kertoi lukeneensa kirjan joskus nuoruudessaan kauan sitten, mutta että voisi kyllä uppoutua tarinaan uudelleenkin. No mutta tämähän on win-win-tilanne, ajattelin riemuissani. Minä saisin viimein luettua tämän klassikkoteoksen ja mummokin tykkää kirjasta. Paksuhan tuo romaani on, suorastaan järkäle, mutta mihinkäs meillä oli kiire.

Ystävyyden käännekohta

Yhteinen lukuprojekti auttoi antamaan rytmiä tapaamisillemme ja vähitellen tunnelmakin alkoi rentoutua. Muistan ikuisesti, mikä oli ystävyytemme olennainen käännekohta. Olin kertonut ystävälleni olevani kesän lopulla menossa käymään Tukholmassa ja ollessani jo eteisessä pukemassa, hän huikkasi minulle kujeilevasti: “No pidähän sitten hauskaa siellä Ruotsissa, med svenska pojkar!” Leukani oli loksahtaa auki tästä heitosta, sillä se oli ensimmäinen kerta, kun näin mummoystäväni silmäkulmassa tällaista pilkettä.

Koin tuon vitsikkään toivotuksen eräänlaiseksi oven avaukseksi ystävältäni, sillä ensimmäistä kertaa tuntui, että hän näytti minulle todellista luonnettaan. Ja tästä pilkahduksesta minä pidin! Ja nyt, kun minut oli selvästi päästetty jollekin uudelle tasolle, halusin pitää tämä väylän avoinna. Niinpä päätin paljastaa mummolle, että itse asiassa olin kuin olinkin menossa Ruotsin reissullani treffeille. Hän tuntui kiinnostuvan tästä tiedosta välittömästi ja kyselikin hiukan aiheesta. Pienen juorutuokion päätteeksi lupasin kertoa hänelle seuraavalla tapaamisellamme, miten treffit olivat sujuneet.

Tästä oikeastaan alkoi ihan toisenlainen vaihe ystävyydessämme ja huomasin, että kun minä olin jakanut mummon kanssa jotakin henkilökohtaisempaa, myös hän alkoi vähitellen avautua. On toki ihan luonnollista, että useimmissa ystävyyssuhteissa kehitys menee juuri tähän tapaan – jakamisen pitää olla vastavuoroista, jotta on mahdollisuus päästä syvemmälle.

Olin ehkä arkaillut alkuun turhaan tällaisia henkilökohtaisempia aiheita, mutta koska meillä tosiaan on ikäeroa 50 vuotta, ei aina voi olla ihan varma, millaisia mietteitä täysin eri aikakauden ja sukupolven kasvatilla on vaikkapa parisuhteista ja treffailusta. Kun osoittautui, että ystäväni on varsin moderni ja ajatuksiltaan liberaali nainen, tuntui heti luontevammalta jutella hänelle myös treffijuttuja ja muita sinkkunaisen elämään liittyviä mietteitä. Ja sitä kautta pääsimme vähitellen sellaiselle tasolle, että tunsimme molemmat voivamme kertoa toiselle hiukan avoimemmin ja henkilökohtaisemmin itsestämme ja elämästämme.

Huomaan, että on tiettyjä aiheita, joista ystäväni ei selvästikään halua keskustella, ja tällöin keskustelu kuivuu kasaan varsin nopeasti. Vastaukset muuttuvat lyhyiksi eikä keskustelu etene omalla painollaan. Tällöin annan olla ja vaihdan aihetta. On kuitenkin ollut ilo huomata, että loppujen lopuksi meillä on hyvin samankaltainen ajatusmaailma monista asioista ja jaamme monia samankaltaisia arvoja. Se helpottaa juttutuokioita kovasti ja onpa nyt ystävyyden syvennyttyä keskusteltu ihmissuhteiden lisäksi myös monista päivänpolttavista teemoista ja politiikastakin.

Kännykkäsovelluksia ja yhteisiä herkkuhetkiä

On ollut ilo huomata, miten utelias ja avoin vanhakin ihminen voi maailmaa kohtaan olla. Uskon itse vakaasti siihen, että parhaiten elämässä pärjäävät he, jotka jaksavat loppuun asti säilyttää halun oppia uutta sekä uteliaisuuden ympäröivää maailmaa kohtaan. Vaikka mummoystävälläni ei todellakaan ole älypuhelinta, nettiyhteyttä taikka muitakaan nykyaikaisia hienouksia, olen kertoillut hänelle modernin maailman ihmeellisistä keksinnöistä. Epäluulon sijaan hän on suhtautunut kännykkäsovelluksiin ja muihin outouksiin ilahduttavalla avoimuudella. “Kuulostaapa kätevältä”, hän on todennut esimerkiksi Uberista.

Jossain vaiheessa huomasin ystäväni laihtuneen melkoisesti ja hän itsekin valitteli pudonnutta painoaan. Tulin kysyneeksi, että miten ne kotipalvelun toimittamat ruoat maistuvat ja sain selville, että eiväthän ne oikein maistu. Kun paljastui, että olemme molemmat melkoisia herkkusuita, ryhdyin säännöllisesti ilahduttamaan ystävääni tuomalla mukanani aina jotakin herkkua, pullaa, viineriä tai vaikkapa tuoreita kesämarjoja. Naureskelin ääneen, että kyllä se paino pullalla saadaan taas nousuun ja ajattelin, että olennaisinta lienee, että tarjolla on jotakin, mikä maistuu.

Sitten keksin loistavan idean… Koska mummo ei liikuntarajoitteidensa takia pääse asunnostaan oikein mihinkään, ei meidän ole ollut mahdollista käydä ulkona syömässä. Niinpä kerroin hänelle Wolt-sovelluksesta ja ehdotin, josko tilaisimme joku kerta sieltä kotiin ruokaa. Ainakin se olisi vaihtelua niille kotipalvelun ankeille aterioille. Viikon asiaa pohdiskeltuaan mummo ehdotti itse, että kokeiltaisiinko sitä ruoan tilaamista kotiin.

Ja niin siitä tuli oikeastaan jonkinlainen perinne, että usein kyläillessäni tilaamme Woltilla jotakin ruokaa kotiin ja mummo pääsee edes kerran viikossa herkuttelemaan jollakin vähän maistuvammalla aterialla. Hän on osoittanut ihastuttavaa ennakkoluulottomuutta ruokatilauksissaan: esimerkiksi thaimaalaista tilasimme siksi, että hän ei ollut koskaan ennen kokeillut ja halusi maistaa. Hänen toiveestaan on testattu muun muassa myös kiinalaista, nepalilaista ja meksikolaista.

On ollut hauska huomata, kuinka näistä ruokatilauksista on tullut eräänlainen yhteinen juttumme. Mummo harvoin ehdottaa sitä itse, mutta jos minä ehdotan, hän ei ole ensimmäisen kokeilumme jälkeen kieltäytynyt kertaakaan. Enemmänkin sieltä on aika innostuneesti tullut aina myöntävä vastaus.

Edistysaskeleita – henkisiä ja fyysisiä

Myönnän miettineeni joskus ystävyyden alkutaipaleella, että kuinkakohan suuri osa ystäväni kivuista ja liikuntarajoitteista on fyysisiä ja kuinka suuri osa henkisiä. En missään nimessä tarkoita vähätellä hänen kipujaan ja vaivojaan, mutta koska ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, kaikki liittyy kaikkeen. Ja vaikka mummo itse alusta lähtien oli hyvin selkeäsanainen mietteissään siitä, että kävelemään hän tuskin tulee koskaan kunnolla enää pystymään, uskalsin hiljaisesti oman pääni sisällä haastaa tätä hänen itselleen langettamaansa tuomiota.

Uskon, että hänen kipunsa ovat ihan todellisia ja alkuvaiheessa liikkuminen tosiaan rajoittui muutamiin kodin sisällä vaivoin otettuihin askeleisiin rollaattorin tukemana. Myös istuminen aiheutti kipua, joten oikeastaan ainoa siedettävä asento tuntui olevan makuulla. Kyseenalaistin kuitenkin mielessäni ajatuksen, että tämä olisi välttämättä hänen lopullinen tilanteensa ja kohtalonsa. Ja toden totta, huomasin kuukausien kuluessa pientä kehitystä. Askeleita otettiin vähitellen vähän useampia ja liikkuminen muuttui sujuvammaksi. Yhtenä päivänä istuminenkin jo sujui ilman kipuja ja mummo ehdotti itse teehetkeä pöydän ääressä sängyn ja nojatuolin sijaan. Tällaiset pienet edistysaskeleet loivat toivoa siitä, että ehkä tilanne ei olisikaan ihan niin toivoton kuin miltä se oli alkuun vaikuttanut.

Uskalsin joskus ehdottaa, että jos ystävästäni joskus tuntuisi siltä, että hän uskaltaisi lähteä kokeilemaan pientä kävelyä ulkona – vaikkapa ihan pienenpientäkin pyrähdystä haistelemassa ulkoilmaa – olisin valmis sitä hänen kanssaan kokeilemaan. Alkuun hän vastusteli ajatusta voimakkaasti, mutta vähitellen vastustelu muuttui laimeammaksi ja laimeammaksi. Lopulta protestointi liittyi enää siihen, että joutuisin kantamaan rollaattoria puoli kerrosta portaissa ja mummo oli huolissaan, mitä siitäkin sitten tulisi.

Tästä ei ollut enää pitkä matka siihen, kun me toden totta teimme pienen kävelylenkin ulkona. Kävelimme rauhallista tahtia parin lähikorttelin ympäri ja kiljuin pääni sisällä riemusta. Olin ollut toiveikas, mutta tämä ylitti kaikki villeimmätkin kuvitelmani. Ja vielä lisää oli tulossa!

Olin huomannut, että kun mummon liikkuminen oli vähitellen muuttunut sujuvammaksi, hän oli alkanut jättää rollaattorin käyttöä kotioloissa vähemmälle. Fysioterapeutin määräämät harjoitukset olivat vahvistaneet heiveröisiä lihaksia siinä määrin, että hän uskalsi liikkua jo kotona ilman rollaattorin tukea. Niinpä ehdotin, että jos hän uskaltaisi, voisimme joku kerta kokeilla ihan pientä kävelyhetkeä myös ilman rollaattoria. Mummo tyrmäsi ajatuksen lähtökuoppiinsa, mutta selvästi se jäi hänen mieleensä hautumaan, sillä muutamaa viikkoa myöhemmin hän ehdotti sitä ihan itse. Ja niin me kävelimme muutaman sadan metrin päässä olevaan lähiravintolaan lounaalle – ilman rollaattoria! En olisi kuuna päivänä uskonut näkeväni tällaista edistystä, vaikka siitä olin salaa vähän haaveillutkin.

En voi sanoin kuvailla, miten palkitsevaa tällaisten konkreettisten kehitysaskeleiden huomaaminen toisen elämässä on ollut. Mutta näiden fyysisten askeleiden ohella olen myös huomannut valtavan muutoksen ystäväni vireystilassa. Kun ensimmäisiä kertoja kävin hänen luonaan vierailulla, hänestä huokui jollain tapaa sellainen luovutusmieliala. Tuli tunne, ettei yksinäinen vanhus oikein nähnyt syytä, miksi tässä kannattaisi enää taistella. Se on valtavan surullista – ja veikkaan, että varsin moni yksinäisyydestä kärsivä ihminen käy läpi samanlaisia tuntemuksia.

Vaikka ystävyytemme alku olikin hiukan jähmeä, oli silti helppo huomata, kuinka käyntini piristivät mummon elämää. Voitte vain itse kuvitella, millaista mahtaa olla maata sängyssä liikunta- ja lähestulkoon näkökyvyttömänä yksinään päivästä toiseen. Vähempikin vetää mielen matalaksi. Puuduttavan arjen keskellä viikoittaiset vierailuni antoivat hänelle jotakin, mitä odottaa.

Aitoa ystävyyttä

Myös mummoystäväni katsoi sen taannoisen A2-yksinäisyysillan televisiosta ja keskustelimme seuraavalla kohtaamisellamme ohjelmasta. Minua hieman jännitti, miltä hänestä mahtoi tuntua, että puhuin televisiossa myös meidän ystävyydestämme, mutta ilokseni hän suhtautui asiaan hyvin myönteisesti. Ohjelma itse asiassa sai aikaan meidän välillemme kiinnostavan varsin keskustelun ystävyyssuhteestamme. Mummo totesi, että olin ollut ihan oikeassa, kun aikanaan aistin hänestä luovuttamisen merkkejä. Hän kertoi todenneensa jo puhelimessa veljelleen olevansa valmis mihin tahansa (viitaten selvästi kuolemaan). Mutta että kun minä tupsahdin sinne kylään, hänessä heräsi uteliaisuus katsoa, että mikäs juttu tämä on. Eihän siinä joutanut vielä luovuttamaan, kun piti uteliaana seurata tilanteen kehitystä.

Tuntuu ihan uskomattomalta, miten pienellä asialla olen voinut oikeasti muuttaa toisen ihmisen elämän. Myönnän, että on hetkittäin ollut haastavaa löytää kiireisestä ja työmatkojen täyteisestä arjesta vapaita hetkiä viikoittaisille tapaamisillemme, mutta ajan löytäminen on viime kädessä priorisointikysymys. Olen todennut itselleni, että jos en onnistu nipistämään viikostani paria tuntia aikaa tälle yksinäiselle vanhukselle, ovat prioriteettini kyllä pielessä.

Tottakai reiluun puoleen vuoteen on mahtunut viikkoja, jolloin tapaaminen ei esimerkiksi matkan takia ole onnistunut, mutta aina, kun se on ollut mahdollista, olen pyrkinyt pitämään kiinni siitä, että tapaamme joka viikko. Tietenkään minun ei olisi pakko käydä ystäväni luona joka viikko, mutta olen halunnut. On nimittäin aika hitsin pitkä aika olla kokonainen viikko yksin kotona ilman yhtäkään keskustelua tai kunnollista ihmiskontaktia.

Olen miettinyt paljon sitä, miten luonnehtisin tätä ystävyyttämme ja kyllä minä tänä päivänä jo sanoisin, että tämä on aito, molemminpuolinen ystävyyssuhde. En ajattele tekeväni hyväntekeväisyyttä tai toimivani vapaaehtoisena, kun käyn mummon luona kylässä. Käyn siellä, koska haluan käydä. Ja koska tämä ystävyys antaa myös minulle valtavan paljon iloa ja sisältöä elämään.

Yleisesti ystävätoiminnasta

Oman kokemukseni perusteella voin todella lämpimästi suositella vapaaehtoiseksi ystäväksi ryhtymistä, sillä tämä on ylivoimaisesti antoisimpia ja palkitsevimpia juttuja, mitä olen koskaan elämässäni tehnyt. Ystävätoimintaan mukaan lähteminen on myös mainio tapa lääkitä omaa yksinäisyyttä, jos tuntuu, että itselläkin olisi tarvetta ystävälle. Ystävätoimintaa järjestää moni taho, mutta itselleni koin sopivimmaksi poliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumattoman Suomen Punaisen Ristin, jonka toimintafilosofia tuntui muutenkin istuvan ajatuksiini hyvin.

SPR:n ystävätoiminnassa minusta parasta on se, että sen kautta pyritään löytämään nimenomaan aitoja, molemminpuolisia ja antoisia ystävyyssuhteita, joista kumpikin osapuoli voi kokea saavansa jotakin. Jos siis sattuu esimerkiksi käymään niin, että ystävyyssuhde ei ota tuulta alleen, ei sitä ole pakko jatkaa. Jo ystäväpareja matchaillessa SPR:llä pyritään miettimään, ketkä voisivat perustietojen perusteella tulla keskenäään juttuun, mutta on toki mahdotonta ennustaa, löytyykö kahden toisilleen entuudestaan tuntemattoman välille yhteistä säveltä. Joskus ei löydy ja se on ihan normaalia elämää. Tällöin pyritään löytämään kumpaisellekin sopivampi kaveri.

Pidän tässä SPR:n ystävätoiminnassa positiivisena sitä myös sitä, että toimintaan sitoutuessaan saa silti itse määritellä esimerkiksi sen, miten usein ystävää ehtii tavata. Tapaamisia voi oman aikataulun puitteissa olla  esimerkiksi kerran viikossa, parin viikon välein tai vaikkapa kerran kuussa. SPR:ltä jopa kannustetaan siihen, että alkuun lähdetään liikkeelle varsin maltillisesti, sillä ystävyyden jatkuessa on helpompi tihentää kuin harventaa tapaamisia – ja se on yksinäisellekin mukavampaa niin päin. Yksi isoimmista kynnyksistä itselläni tällaiseen toimintaan ryhtymisessä oli juuri ollut se, että jännitti, kuinka kiireisen arkeni puitteissa minulla olisi mahdollisuus sitoutua säännöllisiin tapaamisiin, mikäli järjestön puolelta edellytettäisiin esimerkiksi jokaviikkoisia kohtaamisia. Oli siis ilo huomata, että ystävätoimintaan voi osallistua nimenomaan omien aikataulujensa mukaan.

SPR:n kautta voi tarjoutua ystäväksi paitsi vanhukselle, myös maahanmuuttajalle, mielenterveyskuntoutujalle, tuen tarpeessa olevalle nuorelle, vammaiselle tai vangille. Mahdollisuuksia olla mukana on siis hyvin monenlaisia ja itselle sopivalla ajankäytöllä ja panoksella. Parhaimmillaan toiminnan kautta syntyntyt ystävyyssuhde voi kuitenkin olla todella antoisa ja pitkäaikainen. Haluan siis kannustaa jokaista kiinnostunutta rohkeasti mukaan. :)

Related posts