TBT: Oma elämä hallussa

On mahtavaa huomata, kuinka joku teksti tuntuu niin kovin ajankohtaiselta vielä 4 vuotta julkaisunsa jälkeenkin. Päätin viime viikolla julkaista uudelleen Throwback Thursdayn kunniaksi juttusarjani elämänhallinnasta ja -muutoksesta, koska koen, että nämä mietteet ovat olleet minulle aikanaan hurjan tärkeitä tielläni onnellisempaan elämään. Ja ovat sitä edelleen.

Juuri näiden asioiden kanssa painiskelin myös viime vuonna, kun pohdiskelin mahdollista hyppäystä itsenäisen bloggaamisen pariin sekä puntaroin silloisen parisuhteeni kohtaloa. Päätökset eivät tuolloinkaan syntyneet hetkessä tai olleet edes pitkän mietinnän jälkeen helppoja, mutta olen tyytyväinen, että löysin itsestäni uskallusta katsoa rohkeasti tulevaan ja loikata pois valmiiksi tallatulta polulta.

Voin kertoa, ettei elämää muuttavien päätösten tekeminen ole koskaan helppoa – ei siitäkään huolimatta, vaikka muutoksia olisi tehnyt onnistuneesti aiemminkin. Joka kerta sitä joutuu päätöksiä tehdessä omalle epämukavuusalueelleen ja suurten valintojen tekeminen on aivan yhtä pelottavaa. Ehkä onnistumiset kuitenkin rohkaisevat uskaltamaan toistekin. Toisaalta, joskus rohkaisevinta on nimenomaan epäonnistua ja huomata, ettei maailma kaatunutkaan, vaikka valinta ei olisi mennyt ihan nappiin tai lopputulos ollut sitä, mitä odotti.

Ihminen on aivan ihmeellinen selviytyjä. Sitä selviytyy ja pärjää pakon edessä vaikka millaisissa tilanteissa ja olosuhteissa, ja punnertaa voittajaksi kaikenlaisten epäonnistumisten ja vastoinkäymisten keskeltä. Olen viimeiset vuodet hokenut itselleni, että asiat menevät juuri niin kuin niiden kuuluu. Se on tuntunut jotenkin rauhoittavalta ja lohdulliselta. Lähes kaikessa voi nähdä vähintäänkin jälkikäteen merkityksiä ja syitä sille, miksi oikeastaan oli tarpeellista, että kaikki meni juuri sillä tavalla. Joskus epäonnistumisen tai pettymyksen kautta saatu oppi on arvokkaampaa loppuelämän kannalta kuin se, että kaikki olisi mennyt täydellisesti.

Juttu on julkaistu alun perin 10.4.2012.

OMA ELÄMÄ HALLUSSA

Kirjoittelin aiemmin painavia sanoja rohkeudesta ottaa ratkaisevia askeleita omassa elämässä. Ilahduin suunnattomasti niistä kommenteista, joista huokui, että juuri tuo teksti oli ehkä antanut kommentin jättäjälle sen viimeisen sysäyksen uskaltaa tehdä, mikä tuntuu oikealta. Kommenttien joukossa nousi kuitenkin esille myös joitakin hiukan eriäviä näkemyksiä ja väärinkäsityksiäkin, joita oikaisin jo kommenttiosiossa, mutta joihin haluan vielä palata ihan erikseen, koska kyse on mielestäni tärkeästä asiasta. Viime postauksessa vihjasin jo vähän tulevasta, mutta Nita Arpiaisen kanssa käymäni keskustelun hedelmiin palaan vielä pian, vaikka tässä postauksessa puhutaankin vielä muista jutuista.

Haluan ensinnäkin korostaa, että edellisen tekstini tarkoitus oli kannustaa jokaista miettimään, mitä ITSE haluaa elämältään. Ei kaikkien tarvitse irtisanoutua päivätyöstään tai ryhtyä freelanceriksi (kuten minä olen tehnyt) elääkseen täyttä elämää, vaan tärkeää on nimenomaan tavoitella niitä omia unelmiaan. Oma tavoite tai unelmahan voi olla mitä vain alanvaihdosta lomamatkaan tai painonpudotuksesta omaan asuntoon. Yksi lukija kertoikin edellisen postauksen kommenttiosiossa, että hänen haaveensa oli tehdä yksin lomamatka ulkomaille ja hänen kohdallaan sekin vaati hurjasti rohkeutta ja heittäytymistä, oman mukavuusalueen ulkopuolelle astumista.

Moni perustelee valintojensa rajoittuneisuutta raha-asioilla tai esimerkiksi sillä, ettei omalla alalla ole mahdollisuutta ryhtyä freelanceriksi. Onneksi useat ovat oivaltaneet, ettei noilla asioilla loppujen lopuksi ole niin suurta merkitystä. Monien upeiden kannanottojen joukossa muutama lukija selvensi minun mietteitäni sen verran hyvin, että annan mieluusti heidän tehdä sen tässäkin:

Elisa: Ihailin ratkaisuasi silloin ja ihailen edelleen. Moni on kommentoinut, että voikun olisikin taloudellisesti mahdollista niin kyllä minäkin. Varmasti monella olisi, mutta unelmien saavuttaminen vaatii työtä ja uhrauksia joita ei sitten ollakaan valmiita tekemään. Joten suuri hatunnosto sinulle :) Koska totta on, että kyllä ne oman onnellisuuden avaimet on ihan omissa käsissä. Jos ei jokin asia tunnu oikealta tai hyvältä, sille tarvitsee tehdä jotain – ottaa sitten vaikka suuri hyppy tuntemattomaan jos siltä tuntuu.

Odette: Itse ajattelin ensimmäisenä tekstisi luettuani, että ihan niinkuin meillä kaikilla olisi cooleja freelancerin töitä tarjolla, jos “oikeat” työt jättää. Sitten tajusin, että eihän jutun pointti ollutkaan se, että meidän kaikkien tulisi jättää työt ja hypätä tyhjän päälle. Pointti oli, että pitää tarttua mahdollisuuteen jos sellainen on tarjolla. Itse en usko, että ”good thing comes to those who wait” ja että niitä mahdollisuuksia tuosta noin vain tupsahtaa, kyllä se vaatii työtä ja uskallusta.

Ulkopuolisesta kaikki voi näyttää helpolta ja että kaikki taphtui tuosta noin vain. Usein takana on paljon pohdintoja, unettomia öitä ja mitä jossittelua. Hetkiä, joilloin on ihan varma että näin minä teen ja hetkiä jolloin perääntyy ja pakenee kaikkia suunnitelmiaan. On niin helppo tyytyä siihen mitä on, vaikka se mitä on olisikin jotain huonoa. On todella helppo seisoa itse sen muutoksen tiellä, joka koskettaa suuresti omaa elämää.

SS: Ei sen elämänmuutoksen aina tarvitse olla niin, että hyppää “oravanpyörästä tyhjän päälle”. Suuri elämänmuutos voi olla myös nykyisestä työstä toiseen vaihtaminen… Jos ei taloudellinen tilanne salli työnteon lopettamista tai mietintätaukoa, niin miksi silti kituuttaa työssä josta ei pidä? Työpaikka vaihtoon vaan. 

Käytännössä varmaan kukaan ei ole pakotettu olemaan töissä jossakin tietyssä työpaikassa, opiskelemaan jotain tiettyä alaa, asumaan epämieluisassa tai liian kalliissa asunnossa, saati pitämään yllä ihmissuhdetta, joka ei anna itselle mitään hyvää. Työpaikkaa voi vaihtaa, opiskelupaikkaa voi vaihtaa ja asuntoa voi vaihtaa. :) Jopa alaa voi vaihtaa, eikä ikä ole siinä este, ellei sen anna itse olla. Toki elämänmuutoksia varten on hyvä valmistautua ja luoda turvaverkostoa. Rahan säästäminen jo ennakkoon sekä suunnitelmien (ja varasuunnitelmien) tekeminen auttaa paljon muutosten kynnyksellä.

Minä olen rakentanut omaa turvaverkkoani vuosia, elänyt säästeliäästi ja kerännyt pesämunaa varmuuden varalle sekä miettinyt omia päätöksiäni huolella monelta kantilta ennen hyppäyksen tekemistä. Lottovoittoa ei ole kohdalleni osunut eikä rikkaita vanhempiakaan. En ole saanut vanhemmiltani senttiäkään, vaan olen tullut toimeen omillani ja omilla säästöilläni.

Raha-asiani eivät ulkopuolisille kuulu, mutta selventääkseni harhaluuloja voi kertoa, että käytännössä olen sitkutellut irtisanoutumisestani lähtien noin 1000 euron kuukausiansioilla viimeisen puolen vuoden ajan ja hyvin olen tullut toimeen, kun olen priorisoinut menojani ja tarpeitani. Toki säästöistä ja pienistä elinkustannuksista on ollut tässä kohtaa apua, mutta sekin oli yksi päätökseeni vaikuttava tekijä, että vaihdoin entisestä asunnosta edullisempaan.

Luulot siitä, että olisin jotenkin taloudellisesti todella paljon paremmassa tilanteessa kuin moni muu tai että mahdollisuuteni heittäytyä olisi ollut jotenkin poikkeuksellisen helppoa ja hyvän rahatilanteen ansiota, voi toivon mukaan viimeistään nyt heittää romukoppaan. Nykyään töitä on enemmän ja sen myötä tulojakin, mutta väitän, että valinnan vapaus ei ole viime kädessä rahasta kiinni.

Yksi viime postauksen koskettavimmista kommenteista tuli Johannalta, joka on konkreettisesti joutunut hiljattain haastamaan omat ajattelutapansa ja tottumuksensa, toimimaan tavalla, joka ei ole hänelle ominaista, uskaltamaan. Nostan isosti hattua!

Johanna:

Uskon, että olette hyvinkin oikeassa siinä, että negativiset kommentit kertovat ennen kaikkea sanojansa omista peloista. Tunnistan tämän omien kokemusteni perusteella.

Olen aina ollut hyvinkin varovainen luonteeltani ja pyrkinyt tekemään päätökset järjen mukaan “oikein” ja (valitettavasti) usein perustanut valintani sille, mitä olen uskonut muiden ihmisten toivovan. Olen pitänyt riskien ottoa haihatteluna ja erityisesti tunneperustalta tehtyjä päätöksiä suoraansanoen typerinä. Kuka fiksu ihminen nyt antaisi sydämensä määrätä asioissa, jos järki ja tottumus sanovat vastaan?

Jokin aika sitten huomasin kuitenkin joutuneeni tilanteeseen, jossa itselleni tyypillinen toimintatapa ei enää pelittänyt, vaan sydän niin sanotusti otti ohjat. Oli todella kovaa joutua huomaamaan, että minä, rationaalinen ei-pehmo, olen ajautumassa tekemään juuri sellaista päätöstä, jota olen jopa halveksinut. Kyse ei ollut pelkästään siitä, että muutin elämäni ulkoisia puitteita, vaan samalla jouduin myös löytämään ja hyväksymään uusia puolia itsestäni.

Nyt tuo elämääni muuttava päätös on tehty, mutta vielä en voi tietää, mihin se lopulta johtaa. Välillä vanha minä tuntuu sanovan, että huonosti tässä kuitenkin käy ja parempi olisi ollut pysyä kiinni tutussa ja turvallisessa. Toisaalta tunnen suurta iloa siitä, että viimeinkin uskalsin tehdä niin kuin oikealta tuntuu. Hieman pelottaa se, että mikäli päätös osoittautuu virheeksi, tulee minusta entistä pahempi kyynikko.

Luulisin, että ainakin yhden asian olen näiden muutaman kuukauden sisällä oppinut. Se on se, että joskus voi olla hyvinkin järkevää antaa tunteelle valtaa. Ei järjen ja tunteen tarvitse olla ristiriidassa, vaikka niin tapasinkin ajatella, vaan tietyissä asioissa on suorastaan epärationaalista jättää kuuntelematta sisintään. Tämän hyväksyminen vain tuntuu aika pelottavalta.

Älä seiso itse muutoksen jarruna, jos et ole tyytyväinen elämääsi. Selitysvelvollinen olet valinnoistasi vain itsellesi. Älä siis selittele minulle, miksi et elä sellaista elämää kuin haluaisit. Muista sen sijaan, että vain SINÄ voit muuttaa omaa elämääsi. Siksi on turhaa osoitella sormella ketään muuta tai katkeroitua niitä kohtaan, jotka ovat ottaneet riskejä ja tehneet jotakin omien tavoitteidensa eteen. Ennemmin kannustan näkemään heidät positiivisina esimerkkeinä, joista voi löytää voimaa ja kannustusta vaikuttaa itsekin oman elämänsä suuntaan. Jos minä olen pystynyt siihen, kyllä pystyt sinäkin! :)

Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia