Katastrofi-reissaajan kootut sähellykset, vol. 2

Terkkuja Intiasta! Reissun viimeiset hetket ovat käsillä ja pian on aika ottaa nokka kohti Suomea ja kotia pitkän poissaolon jälkeen. Viimeistä kokonaista matkapäivää vietän kuumeisena hotellihuoneessa Delhissä, joten muuta tekemistä tässä ei oikeastaan ole kuin naputella postauksia ja tujottaa Netflixiä. Parempi silti tulla kipeäksi reissun viimeisenä kuin ensimmäisenä päivänä!

Matkan varrelle  on ehtinyt mahtua kaikenlaista ja kommelluksitta harvoin selvitään, kun minä olen mukana. Olen joskus koonnut kaikenlaisia melko uskomattomia reissusähläyksiäni postaukseksi asti, mutta nyt voisi olla hyvä hetki tehdä uusi kooste reissusählärin touhuista, sillä tosiaan tässä menneen viikon varrella on ollut vähän kaikenlaista… Lisättäköön listaan myös pari muuta kohellusta, jotka ovat tapahtuneet tuon viime koonnin jälkeen. Kuinkakohan monta kertaa ihminen voi kadottaa passinsa kymmenen vuoden sisään… Aika monta, jos kyse on minusta!

♦ Tämä reissu oli minun ja poikaystäväni ensimmäinen matka yhdessä ja kaikki meni todella hyvin. Emme riidelleet kertaakaan ja muutenkin meillä on hyvin samanlainen, stressitön tyyli matkustaa. Tosin ehkä se on vähän liiankin stressitön, koska sain ilokseni (?) huomata, että tässä kokoonpanossa en ole ainoa sählääjä. Olimme saapuneet Langkawin saarelta takaisin Kuala Lumpuriin ja päässeet lentokoneesta ulos, hakeneet matkalaukkumme ja ryhtymässä setvimään, mistä poikakaverin paluulento Pariisiin mahtaisi lähteä, kun hän yhtäkkiä huomasi, ettei hänen takkiaan näkynyt missään. Se oli jäänyt lentokoneen matkatavarahyllylle. Tilanteesta turhautuneena hän tokaisi, että antaa vain olla: unohdetaan se takki. Minä en suostunut luovuttamaan noin helpolla, sillä olin varma, että takki voitaisiin vielä pelastaa, etenkin kun huomasimme asian niin nopeasti.

Jätin hänet jupisemaan itsekseen ja suuntasin määrätietoisesti lentokentän infotiskille (tähän kohtaan on sivuhuomiona mainittava, että Kuala Lumpurin lentokentän 2-terminaali KLIA2 on ehkä sekavin lentokenttä, jolla olen eläissäni asioinut, ja poikakaveri yhtyy tähän mielipiteeseen). Minua palloteltiin tiskiltä toiselle, mutta muutaman harharetken ja vajaan tunnin ympäriinsä juoksentelun jälkeen pääsin viimein oikealle luukulle. Ehdin sanoa virkailijalle vain, että saavuimme äsken Langkawilta ja poikakaverini villakangastakki jäi koneeseen, kun hän sen enempiä kyselemättä ojensi takin kouraani. Haa, onnistui!

♦ Kohellus ei samalle illalle todellakaan vielä päättynyt tähän… Meillä oli siinä useampi tunti aikaa ennen kuin poikaystäväni lento lähtisi yön pikkutunteina, joten otimme shuttle-bussin oikeaan terminaaliin ja vietimme viimeiset pari tuntia yhdessä, ennen kuin lähtisimme eri suuntiin. Hän jätti matkatavaransa lentokoneen ruumaan ja hengailimme lentokentällä väsyneinä ja vähän surkeina pian koittavasta eron hetkestä. Lopulta kun hänen oli määrä lähteä, hän halusi saattaa minut vielä taksiin, jotta pääsisin turvallisesti perille hotellilleni.

Taksi löytyi ja jätimme haikeita jäähyväisiä, kun kuski oli jo ripeänä miehenä siinä välissä pakannut tavarani autoon. Lähdin matkaamaan kohti hotellia ja kun lopulta pääsin perille, kuski kaivoi peräkontista tavarani. Lopuksi hän tokaisi, että hei, sitten täällä oli vielä tämä takki! Ihmettelin, että mistähän ihmeen takista tyyppi mahtaa puhua, kunnes hän kaivoi peräkontista sen poikakaverini villakangastakin. No niinpä tietenkin! :D Se oli ollut matkalaukkuni päällä jäähyväisiä jättäessä ja kuski oli vikkelänä pakannut senkin autoon, kun emme huomanneet. No, poikakaveri matkasi nyt sitten kuitenkin Pariisiin ilman takkiaan, mutta ainakin se on tallessa!

♦ Seuraavaksi oli määrä kirjautua sisään hotelliin. Tässä vaiheessa kello oli noin kaksi yöllä, mutta kiittelin onneani, että olin varannut ja maksanut hotellini jo etukäteen, jotta pääsisin nopeasti sänkyyn ja nukkumaan pitkän päivän päätteeksi. Jostain syystä varaustani ei kuitenkaan löytynyt hotellin järjestelmästä… Respan tyttö pyysi saada nähdä sähköisen varausvahvistuksen, jonka kaivoin hänelle sähköpostistani. Ja kappas vain: ”Hyvä neiti, hotelliketju on kyllä sama, mutta teidän varauksenne on Puchongissa, joka on siis ihan eri kaupunki noin puolen tunnin ajomatkan päässä Kuala Lumpurista.”

Kaiken tämän samalle illalle mahtuneen sähläyksen jälkeen melkein jo nauratti. Tietenkään tätä väärää hotellibuukkausta ei siinä vaiheessa enää voinut perua eikä rahoja saada takaisin. Olisin toki voinut hypätä taksiin ja lähteä yötä vasten Puchongiin, mutta tuumasin, että rahaa se vain on ja varasin itselleni toisen huoneen tästä hotellista, jonka respassa nyt tönötin. Luonnollisesti heillä oli vain kalliimpia deluxe-huoneita jäljellä, mutta tuumin, että olen luksukseni ansainnut ja buukkasin huoneen.

♦ Minulla oli siis muutama päivä aikaa seikkailla Kuala Lumpurissa itsekseni, joten päätin lähteä tutkailemaan kaupunkia. Lähdin kävelemään hotellilta kuuluisille Petronasin Twin Towereille paahtavassa helteessä ja katselin uteliaana ympärilleni. Olin kartasta katsonut, että torneille olisi matkaa alle kaksi kilometriä ja ne olivat koko ajan näköetäisyydellä, joten oletin, että reitti olisi varmaankin aika helppo. Seikkailtuani aikani jossain paikallisella asuinalueella ja saatuani erittäin pitkiä ja ilmiselvän kummastuneita katseita paikallisilta, aloin miettiä, että ehkä valitsemani reitti ei ollutkaan ihan oikea. Paikallisten ilmeistä todellakin huokui, että mitähän ihmettä tämä neitokainen täällä tekee tai kuvittelee täältä löytävänsä. Uhatuksi en oloani tuntenut, mutta oli ilmiselvää, että en ollut siellä, missä olisi pitänyt.

Kun pääsin lopulta melko lähelle torneja, huomasin, että asuinalueen ja tornien välissä meni parissa eri tasossa moottoritietä, jota ei todellakaan päässyt siitä ylittämään. Ei auttanut kuin alistua ja lähteä hikisenä tarpomaan takaisin sinne, mistä olin tullutkin ja lopulta löysin oikean reitin tornien suuntaan. Kun viimein pääsin torneille, ovella oli lappu, että ne ovat aina maanantaisin suljettu yleisöltä. Arvaatte varmaan alleviivaamattakin, mikä päivä tuolloin oli.

♦ En lannistunut siitä, että pääsy torneihin ei onnistunut, vaan tyydyin kiertelemään tornien juurella sijaitsevassa ostoskeskuksessa, jonka ilmastointi tuntui hikisen kävelyurakan jälkeen ylelliseltä. Minulle oli selvinnyt, että sattumalta samaan aikaan kaupungissa oli myös tuttuja Helsingistä. Yes Dear -blogin Pauliina sattui myös olemaan Kuala Lumpurissa poikakaverinsa kanssa, joten sovimme illaksi treffit. Sumplimme tapaamispaikkaa, kun Pauliina kysyi, olinko tottuneempi liikkumaan julkisilla vai taksilla. Vastasin rehellisesti, että toistaiseksi olen kulkenut vain kävellen. Pauliina reaktio oli häkeltynyt: ”Eihän täällä KUKAAN kävele!” No itse asiassa, nyt kun sanoit, niin totta, ei siellä kyllä kukaan muu oikeastaan kävellytkään. Kun myöhemmin päivittelin asiaa IG storyn puolella, sain useita kommentteja ihmisiltä, jotka olivat myös kokeneet Malesiassa hämmentäviä hetkiä kävelyreissuillaan, kun yhtäkkiä kävelytie vain kesken matkan päättyi ja tyhjästä alkoikin moottoritie. Suojateitä tai järkeviä tien ylityspaikkojakaan ei oikein ollut ja viisikaistaisen tien yli kirmaaminen tuntui jokseenkin hasardilta touhulta. Sen jälkeen taitoin matkani taksilla.

♦ Yritin varata taksia Aasiassa suositun Grab-sovelluksen kautta (joka on kuin Uber, mutta ennalta määritetty maksu hoidetaan matkan päätteeksi käteisellä). Kauppakeskuksen nettiyhteys ei oikein toiminut, joten päätin vain napata taksin ulkoa. Kysäisin paikalliselta taksitolpalta, mitä matka määränpäähäni kustansi, mutta hinta oli mielestäni aivan liian kova, sillä se oli yli nelinkertainen Grabin antamaan summaan nähden. Marssin takaisin sisään kauppakeskukseen ja yritin saada nettiä yhä toimimaan, kun paikallinen herrasmies seurasi minua pienen matkaa ja huikkasi, että oliko neiti vailla taksia. Olin vähintäänkin epäluuloinen, mutta kysyin kuitenkin mieheltä, mitä hän veloittaisi matkasta. Hinta oli puolet taksitolpan esittämästä summasta, joten taivuin tähän, sillä en vieläkään saanut Grabia toimimaan. Seurasin kuskia autolle jännittäen, mahtaisiko hän edes oikeasti olla taksinkuljettaja, mutta huojennuksekseni perillä odotti ihan tavallinen taksi. (Tiedoksi Kuala Lumpurissa matkaaville, että punavalkoiset taksit ovat edullisia ja siniset kalliimpia.)

Aloitimme matkanteon ja jutustelimme siinä samalla niitä näitä. Kuski kysäisi, että missä päin majoitun ja kerroin hänelle hotellin nimen. Miehen kasvot vakavoituivat ja hän tokaisi minulle synkkänä sen olevan varsin huonoa aluetta. Hän varoitteli minua erittäin painokkaasti olemaan liikuskelematta niillä seuduilla yksin pimeän tullen ja vannotti, että kun suuntaisin keskustasta takaisin hotellin, ottaisin taksin suoraan hotellin ovelle. Kortteli kuulemma oli tunnettua punaisten lyhtyjen aluetta, jossa pyörii paljon narkkareita ja muutakin epämääräistä sakkia. Jaiks! No mistäpä sitä olisi ensikertalainen turisti tiennyt, kun majapaikkana kuitenkin oli ihan arvostettu, tunnetun kansainvälisen ketjun hotelli…

♦ Otin kuskin isällisistä neuvoista vaarin ja tilasin illallisen päätteeksi kiltisti Grabin kautta taksin, kun sain sovelluksen viimein toimimaan. Kotimatka ei ollut kovin pitkä ja arvioin, että matkantekoon menisi ehkä noin kymmenisen minuuttia. Kuski käytti kännykkänsä reittiopasta perille suunnistaessaan, mutta jossain vaiheessa havahduin siihen, että matka oli kestänyt jo omituisen kauan. Lisäksi olimme jossakin elämääkin pidemmässä tunnelissa, joka vaikutti siltä, että olimme ajamassa jonnekin ihan väärään suuntaan ja poispäin keskustasta. En ollut huolissani sympaattiselta vaikuttaneesta kuskista, mutta aloin epäillä, olinkohan itse antanut hänelle väärän osoitteen, sillä olihan sen hotellin kanssa tullut sählättyä jo aiemminkin. Kysäisin varovaisesti, kauankohan vielä mahtaisi mennä, ennen kuin olisimme perillä. Tässä kohtaa mies tunnusti häpeissään ajaneensa vikaan ja että veisi minut kyllä oikeaan paikkaan, mutta siihen menisikin nyt hieman odotettua kauemmin. Rauhoittelin häntä, ettei minulla ollut onneksi kiire ja toivoin mielessäni, että en joutuisi itse pitkäksi venähtäneen kiertoajelun maksajaksi.

Tyyppi siis tosiaan ajoi niin pieleen, että löysimme itsemme jossain kohtaa moottoritieltä ja matka, jonka oli ollut tarkoitus kestää noin 10 minuuttia, vei varmaankin noin 45 minuuttia. Kuski kuitenkin veloitti minulta vain sen mitä pitikin. Hotellille lopulta päästessä lähinnä nauratti, että miten minulle voikin aina sattua ja tapahtua…

♦ Viimein koitti hetki lähteä Malesiasta Intian suuntaan ja olin Kuala Lumpurin lentokentällä jättämässä matkalaukkuani ruumaan, kun virkailija alkoi kysellä viisumin perään. Olin hoitanut itselleni e-viisumin, mutta enpä ollut tajunnut, että se pitäisi olla myös printattuna paperiversiona matkassa. Hetken verran oli kylmä hiki nousta otsalle, kunnes virkailija huojennuksekseni kertoi, että voisin pientä maksua vastaan käydä tulostamassa tositteen lentokentän kirjakaupassa. Huh! Hetken verran olin jo huolissani, että tähänkö matkantekoni tyssäisi… Sain siis onneksi lappuseni tuostettua ja printtaus kustansi vain 0,40 euroa.

♦ Intiassa viettämäni viikon päätteeksi oli määrä lentää Kolkatasta Delhiin, josta paluulentomme Suomeen on huomenna. Jo matkatavaroiden kirjaamisessa ruumaan oli pientä säätöä, sillä Intian sisäisillä lennoilla painoraja onkin 15kg. Virkailija kuitenkin vinkkasi, että voisin ylikiloista maksamisen sijaan myös korottaa matkustusluokkaani, jolloin saisin maksutta viedä ruumaan enemmän painoa. Tartuin tarjoukseen ja maksoin ilolla pari kymppiä upgreidauksesta, sillä sakko ylikiloista olisi ollut suunnilleen samanhintainen. Varsinainen säätö alkoi kuitenkin, kun olin päässyt Delhiin ja olin kirjautumassa hotelliin sisään. Passiani ei löytynyt mistään… Pengoin käsimatkatavarani ja taskuni läpi moneen kertaan, mutta passi oli ja pysyi kateissa.

Tässä kohtaa alkoi jo hieman hermostuttaa. Intia ei välttämättä kaikista maailman paikoista ole juuri se, missä haluaisin hukata passini. Muistin nähneeni passin viimeksi lentokoneeseen astuessa, joten varmuudella se oli kuitenkin matkannut mukanani Delhiin. Epäilin, että se oli joko pudonnut laukustani matkatavarahyllylle (laukku oli kumossa, kun perillä otin sen hyllyltä) tai jäänyt johonkin siihen istuimelle, kun vieressäni istunut äreän oloinen intialaismies hoputti minua suoriutumaan nopeammin. Hotellin consierge otti homman hoitaakseen ja soitti samantien lentoyhtiölle. Huojennuksekseni selvisi, että passini oli kuin olikin löytynyt koneesta ja laitettu talteen. Ei auttanut kuin lähteä yötä vasten takaisin kentälle hakemaan passia takaisin. Huojennuksen tunne oli huikaiseva, vaikka ärsyttikin väsyneenä keskellä yötä lähteä taittamaan parin tunnin matkaa takaisin kentälle! No, itseäni saan tästäkin syyttää… Olen kyllä suuresti kiitollinen hotellin consiergelle joka otti asian hoitaakseen, selvitti kaiken ja lähetti minut lopulta hotellin maksuttomalla shuttle-taksilla takaisin kentälle. Hän vielä soitteli perään ja varmisti, että olin saanut passini takaisin. <3

Että huhhuh, kyllä tähän menneen viikon varrelle on mahtunut kaikenlaista. Lisättäköön tähän loppuun myös pari muuta sähläystä, jotka olen saanut aikaan viimeisten parin vuoden aikana:

♦ Olin syksyllä 2017 lähdössä kolmeksi viikoksi Yhdysvaltoihin ja tarvitsin mukaan kaikenlaista, sillä määräpäässä oli tarkoitus vierailla niin muotiviikolla kuin tehdä toisella puolen maata eräretkiäkin. Matkatavaratiskillä osoittautui, että minulla oli matkalaukussani muutama kilo liikaa painoa, joten ei auttanut kuin maksaa kiltisti liikakiloista. Paitsi että korttimaksuni ei jostain syystä mennyt läpi. Kummastelin asiaa, mutta tuumin, että ehkä vika oli kortinlukulaitteessa ja menin käteisautomaatille nostamaan rahaa maksua varten. Korttini ei toiminut automaatissakaan, vaan laite vain käski ottamaan yhteyttä pankkiin. Tässä vaiheessa alkoi jo vähän huolestuttaa. Olin kuitenkin lähdössä matkalle kolmeksi viikoksi ja jos korttini ei toimisi, olisin todella pulassa. Lisäksi minulla alkoi kaiken tämän selvittelyn takia jo olla kiire lennolleni.

Lentoyhtiön virkailija oli myötätuntoinen ja kaikesta säädöstä huolimatta päästi minut läpi check-inistä ja sovin, että järjestän jonkun muun maksamaan ylikiloni, sillä samaan koneeseen oli lähdössä muitakin tuttuja. Soitin tutulleni, jonka tiesin jo olevan kentällä ja selitin tilanteen. Hän oli jo ehtinyt turvatarkastuksen läpi toiselle puolelle, mutta lupasi selvittää, saisiko jollain tiskillä siellä toisella puolen hoidettua asiaa. Siinä välissä minä aloin hädissäni soitella pankkiin. Jonotin ensin asiakaspalvelijalle pienen ikuisuuden saadakseni vain kuulla, että minun pitäisikin soittaa luottokuntaan. Ei auttanut kuin soittaa luottokuntaan vain kuullakseni, että heidän mielestään asia siltikin kuului pankin hoidettavaksi. Kaverini oli onneksi saanut liikakiloni maksettua, mutta boarding oli tässä vaiheessa jo alkanut, kun jonotin edelleen takaisin pankin asiakaspalveluun. Lopulta sain asian selvitettyä ja istuin jo lentokoneessa, kun virkailija lupasi, että saisi korttini jälleen toimintaan seuraavaan aamuun mennessä. Huh, se oli kyllä yksi aika hemmetin stressaava tuokio elämästäni. Sittemmin olen ihan varmuuden varalta hankkinut toisen luottokortin vastaavien tilanteiden varalta.

♦ Olen ansioitunut erittäin hajamielisenä passien hukkailijana viime vuosien aikana… Aiemmat tarinat voitte lukea tuosta edellisestä katastrofi-reissaajan kokoelmasta, mutta senkin jälkeen on ehtinyt sattua ja tapahtua. Viimeksi ennen eilistä hukkasin passini vajaa vuosi sitten. Olin epävarma, olinko jättänyt sen Tanskaan viime tammikuun lopulla vai hukannut sen kotona Helsingissä. Taas oli uusi reissu tulossa, joten ei jälleen kerran auttanut kuin hommata uusi, kun vanhaa ei kertakaikkiaan löytynyt mistään.

Tällä kertaa hoidin viimein itselleni myös päivitetyn henkilökortin, sillä yksi ongelmani on ollut se, että minkään muun voimassaolevan henkilöllisyystodistuksen puuttuessa passia on pitänyt roudata mukana arjessa aina, kun henkilöllisyys pitäisi todistaa esimerkiksi postipakettia noutaessa. Tämäkin kadonnut passi löytyi lopulta kuukausia myöhemmin jostakin epämääräisestä paperikassista, johon olin vaan sen kiireessä työntänyt postin tiskillä, kun kädet olivat täynnä tavaraa. Vannoin tuolloin, että tästä eteenpäin pitäisin erityisen hyvää huolta passistani, sillä mietin, että kohta ne varmaan jo epäilevät, että diilaan näitä passeja jonnekin mustaan pörssiin, kun hankin uusia niin tiheään. No, eiliseen asti passi oli pysynyt tallessa – melkein vuoden siis… Miten sitä voikaan olla tällainen tunari?!

Pliis kertokaa, että joku muukin koheltaa kuin vain minä!

Kuvituksena jutussa on likimain koko kuvasato, mitä menneiden kolmen viikon aikana kameraani ja kännykkääni on matkan varrella tallentunut. Ehkä sitä tekee välillä hyvää katsella maailmaa muutenkin kuin kameran läpi ja tallettaa muistoja ihan vain omaan mieleen.