2/06/15
Menin elämäni ensimmäisen kerran kunnolla juoksulenkille noin kuutisen vuotta sitten suunnilleen näihin aikoihin, ehkä kuukausi-pari taaksepäin. En ole montaa kertaa ollut yhtä näännyksissä kuin sen epätoivoisen rämpimisen jälkeen. Reilun 4 kilometrin lenkkiin kului aikaa 50 minuuttia. Juoksin, läähätin ja vaihdoin kävelyksi, kunnes hengitys tasaantui hiukan ja sitten juoksin taas seuraavaan läkähdykseen asti, joka koitti aivan liian pian. Pystyin tuolloin juoksemaan yhtäjaksoisesti ehkä alle viiden minuutin ajan ja olin varma, ettei minusta tule koskaan lenkkeilijää.
Kirjoitin tahmeasta ensijuoksustani blogiin ja sehän oli kuin reality-viihdettä parhaimmillaan. Samaan aikaan se tuntui olevan monille myös ilahduttavan lohdullista. Että joku uskaltaa astua esiin ja kertoa, miltä liikkumisen aloittaminen nollapisteestä oikeasti tuntuu. Lehtien palstoilla ja sporttiblogeissa kun on totuttu näkemään vain viimeisen päälle timmejä vartaloita, huipputuloksia ja treenaamiseen intohimolla suhtautuvia himosporttaajia. Se, että lenkkeilystä kirjoittikin huonossa kunnossa oleva sohvaperuna, tuntui olevan jotain mukavan erilaista. Ystävät ja blogin lukijat tsemppasivat – ja minä raahauduin kärsimään lenkkipoluille yhä uudelleen ja uudelleen siinä toivossa, että jonakin päivänä vielä helpottaisi.
Uskomatonta kyllä, kesän aikana tein aika käsittämättömän harppauksen rapakuntoisesta lötköstä sirpakaksi juoksuintoilijaksi. Selvitin jopa tieni puolimaratonille ja maaliin asti. Voin kertoa, että sitä ensimmäistä, tuskaista lenkkiä tarpoessani en olisi uskonut. Nyt kun katson ajassa taaksepäin, en ihan meinaa uskoa vieläkään.
Puolimaratonin jälkeen juoksuinto laantui. Tavoite oli saavutettu ja minun oli jostain syystä vaikea saada itseäni motivoitua takaisin pururadoille, vaikka juoksu rullasikin hyvin. Kävin hyvin satunnaisesti lenkillä ja yllätyin aina pitkäksi venähtäneiden taukojen jälkeen huomatessani, että juoksukunto ei ollutkaan palannut pohjalukemiin, vaan kroppa tuntui muistavan sen yhden juoksukesän vieläkin. Muutama viikko sitten heräsin tajuamaan, etten ole käynyt yhdelläkään juoksulenkillä noin kolmeen vuoteen. Aloin olla jo aika epäuskoinen, mahtaisiko keho vielä muistaa kuuden vuoden takaista kuntokuuria.
Kolme vuotta, huh, se on pitkä aika. Ja aktiivisista juoksuvuosista tosiaan on vielä paljon sitäkin kauemmin. En ole kaivannut lenkkeilyn pariin ollenkaan, joten en ole ottanut asiasta myöskään paineita, mutta silloin tällöin olen miettinyt juoksemista edelleen. Tulisikohan hommasta näin pitkän tauon jälkeen yhtään mitään? Tuntuisiko se taas yhtä kamalalta kuin sillon ensimmäistä kertaa juostessani? Muutama viikko sitten päätin viimein uskaltautua kokeilemaan – jotenkin hetki vain tuntui kypsältä ja fiilis oikealta.
Katsoin valmiiksi sopivan mittaisen lenkin ja pinkaisin juoksuun aikaisin viikonloppuaamuna, kun tiesin, että saisin puuskuttaa ulkona ihan rauhassa. Musiikki vauhditti kuulokkeissa askeleita, jotka rullasivat yllättävän kevyesti. Kun takana oli reilut 4 kilometriä, olo oli hikinen mutta mitä mainioin. Jaloissa kyllä tuntui, että mitään ihan tällaista ei ole hetkeen tullut tehtyä, mutta kaiken kaikkiaan jäi fiilis, että voisin lähteä uudelleenkin. Ja että pidempikin matka varmasti luonnistuisi – nyt liikuttiin vielä aikalailla mukavuusalueella.
En tiedä, mistä olen sen saanut päähäni, mutta jotenkin olen ehkä ollut liian jumiutunut ajatukseen, että (juoksu)kuntoa voi ylläpitää vain juoksemalla. Hämmentävän hyvin sujuneen lenkin jälkeen tajusin, että todellisuudessahan olen hyvän aikaa treenannut tavalla, josta takuuvarmasti on nimenomaan juoksemista ajatellen ihan älyttömästi hyötyä. Pari-kolme kertaa viikossa toistuvat racketball-pelit ovat kuin 40-50 minuutin mittaisia intervallitreenejä: nopeita juoksupyrähdyksiä ja kiivaita syöksyjä korkealla sykkeellä. Hetkittäin äärimmäisiä ponnistuksia ja hetkittäin rauhallisempaa, mutta liike ei pysähdy pelissä kuin kahden lyhyen juomatauon ajaksi. Kunto on takuulla kasvanut racketball-kentällä kohisten, vaikka sitä ei suoranaisesti pelin tuoksinassa välttämättä huomaakaan.
Voipa siis hyvinkin olla, että kokeilen juoksua kesän mittaan vielä toistamiseen ja tunnustelen, josko intoa lenkkipoluille jälleen riittäisi. Se toisi arkeen taas hiukan erilaista liikettä tuon racketball-viuhtomisen rinnalle. Eli ehkä törmätään vielä kesällä juoksulenkillä! :)
Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia / @jennipupulandia
18/05/15
Nyt olisi luvassa vähän kuulumisia treenirintamalta, todella pitkästä aikaa. Treenipostauksia ja sporttikuulumisia toivotaan kommenttiosiossa usein, mutta totta puhuen minulla ei ole pitkään aikaan ollut aiheesta mitään sanottavaa. Nyt olen haudutellut asiaa jo hyvän tovin ja viimein tuntuu, että mielessä olisi jakamisen arvoisia mietteitä.
Urheilu on monelle hirveän helppo ja luonnollinen juttu – pelaaminen, harrastaminen ja kisailu kuuluu luontevana osana elämään jo lapsesta saakka tai viimeistään aikuisuuden kynnyksellä löytyy se oma laji, jonka pariin on kerta toisensa jälkeen mukava palata. Ja sitten on sellaisia kuten minä, jotka kokeilevat vähän kaikkea, saavat treeni-intoa pidettyä yllä korkeintaan pari-kolme kuukautta kerrallaan, etsivät ikuisesti sitä kuuluisaa liikunnan iloa ja aloittavat aina pitkäksi venyneen treenitauon jälkeen alusta. Kuten varmasti olette vuosien aikana treenipostauksistani ymmärtäneet, minun matkani sohvaperunasta urheiluharrastuksen pariin on ollut töyssyjä ja mutkia täynnä.
Olen välillä tuntenut ihan suunnatonta riittämättömyyden tunnetta ja pettymystä itseeni: miksi minulla ei ole itsekuria tehdä liikunnasta elämäntapaa tai sinnikkyyttä raahautua kuntosalille monta kertaa viikossa, tai edes sitä yhtä kertaa viikossa? Miksi tämä kaikki on minulle niin vaikeaa ja vastenmielistä? Näen joka puolella ympärilläni ihmisiä, jotka elävät urheilusta. Ihmisiä, jotka nauttivat itsensä rääkkäämisestä äärirajoille ja entistä parempien suoritusten tahkoamisesta. Ihmisiä, joista paistaa palo harrastamaansa lajia kohtaan, niin että paluu treenien pariin ei todella tunnu heistä pakolta.
Kaiken kokeilemani jälkeen koen löytäneeni muutaman lajin, joista pidän aidosti: juokseminen, aikuisbaletti ja racketball. Juokseminen jäi jostain syystä sivuun jo vuosia sitten ja enkä ole moneen vuoteen saanut enää itseäni innostettua lenkille, vaikka se aikanaan tuntuikin hyvältä. Pari vuotta sitten tuli puolestaan aikuisbaletti, josta innostuin niin, että parhaina viikkoina saatoin käydä tanssikoululla 3-5 kertaa viikossa ja vielä sen päälle treenata iltaisin Wannabe Ballerinasin riveissä. Sitten tuli muutama töiden suhteen todella kiireinen kuukausi ja uupumus, ja skippasin kuormitusta sieltä päästä, mistä sitä tuntui helpoimmalta purkaa: balettitreeneistä. Treenit olivat usein sellaiseen aikaan, että olisin joutunut jättämään työt kesken tanssikoululle kiiruhtaessani ja mitä pidemmiksi tauot balettituntien välillä venyivät, sitä vaikeammalta paluu treenien pariin tuntui.
En ole käynyt juoksemassa varmaan kolmeen vuoteen (paitsi viime viikonloppuna, mutta siitä enemmän toisessa postauksessa) ja balettitunnillakin olen tainnut käydä viimeksi joskus puolisen vuotta sitten. En tiedä miksi, mutta jostain syystä palaaminen tanssikoululle tuntuu tolkuttoman vaikealta ja vastenmieliseltä, vaikka tiedän, että todennäköisesti nauttisin balettitunnista, kun vain raahautuisin paikalle. Olen toistaiseksi antanut itselleni luvan olla menemättä, jos sellaista sisältä kumpuavaa halua palata ei ole.
Havahduin viime viikolla siihen tunteeseen, että racketball on ainoa koskaan harrastamistani lajeista, jonka suhteen minulle ei ole vajaan 3 vuoden aikana IKINÄ ollut tunnetta, että ei huvittaisi lähteä pelaamaan. Nautin pelaamisesta aivan suunnattomasti ja saan joka kerta kokea kentällä mielettömiä onnistumisen elämyksiä. Työkiireet, satunnaiset flunssat tai esimerkiksi reissujen takia pitkiksi venyneet treenitauot eivät ole kertaakaan lässäyttäneet intoani palata pelikentälle. Tajusin sen vasta viime viikolla, ja samalla ymmärsin, että se on todella merkittävä juttu. Olen kuin olenkin löytänyt lajin, jonka pariin haluan oma-aloitteisesti palata päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen.
En olen koskaan tykännyt ajaa itseäni fyysisesti äärirajoille. Olen mukavuudenhaluinen ja kun kuntosalitreeni alkaa tuntua lihaksissa liian raskaalta, jätän mieluusti homman kesken tai kun juoksulenkillä uuvuttaa tosissaan, vaihdan kävelyksi. Ongelmani on varmaankin siinä, että kun tekeminen ei tunnu riittävän mielekkäältä ja kiinnostavalta, motivaatio puskea itseään pidemmälle kärsii. Racketball-kentällä voin juosta itseni henkihieveriin enkä edes huomaa asiaa. En pelin aikana ajattele urheilevani tai suorittavani jonkinlaista kuntoilusuoritusta, vaan nimenomaan pelaan, taistelen jokaisesta pallosta, kisaan voitosta ja keskityn taktikoimaan jo seuraavaa lyöntiäni. Vaikka syke on katossa, ei kropan uupumusta edes ehdi huomata pelin tuoksinassa. Tässä lajissa tapahtuu niin paljon ja niin nopeasti, että suorittaminen unohtuu ja jäljelle jää vain tekemisen riemu.
Olen miettinyt kovasti, miksi juuri racketballin kaltainen mailapeli sopii minulle. Olen aina ollut urheilussa enemmän yksilösuorittaja kuin tiimipelaaja. Minussa on kilpailuhenkeä, mutten pidä siitä tunteesta, että olen suorituksestani vastuussa koko joukkueelle – toisin sanoen, inhoan sitä, jos minun tarvitsee tuntea painetta siitä, että koko joukkue kärsii minun mokani takia. En myöskään pidä konktaktilajeista, jollaisia joukkuelajit usein ovat. En halua joutua taistelemaan pallosta, tönimään tai törmäilemään vastustajan kanssa kentällä, vaan keskittyä hoitamaan oman osuuteni mahdollisimman hyvin.
Toisaalta nautin urheilun sosiaalisesta puolesta. Vaikka haluan vastata suorituksestani vain itselleni, on minusta kivaa, että treenaamisen lomassa voi jutella ja harrastukseen sisältyy tuo sosiaalinen aspekti ja yhdessä tekeminen. Siksi tällainen kaksinpeli on minulle mieluisa vaihtoehto.
Joukkue- ja ryhmälajeissa on myös se haaste, että treenit ovat yleensä aina tiettyyn aikaan tietyssä paikassa, eikä treeniohjelmaa voi mukauttaa omiin aikatauluihin. Yksilölajeissa ja kaksinpeleissä on huomattavan paljon enemmän joustovaraa sovittaa urheilu muuhun elämään eikä päinvastoin. Se sopii minulle: pääsen treenaamaan kaverin kanssa, mutta omien aikataulujeni mukaan. Ja kun pelitreffit on sovittu, niitä ei ole yhtä helppo skipata spontaanisti huonon fiiliksen, väsymyksen, työkiireen tai muun tekosyyn takia – varsinkaan, kun pelivuoro pitää perua viimeistään 24 tuntia ennen vuoron alkua tai sen joutuu maksamaan kokonaan.
Viime aikoina olen käynyt pelaamassa racketballia 2-3 kertaa viikossa ja jatkuvasti minusta tuntuu, että jos vain aikaa olisi (sekä pelikaverilla että minulla), voisin hyvin käydä vaikka 4-5 kertaakin viikossa. Eikä pelaamiseen käytetty aika tunnu miltään uhraukselta tai siltä, että se olisi jostakin tärkeämmästä tai mielekkäämmästä pois – toisin kuin monen muun lajin kohdalla on tuntunut.
Muistan viime keväänä tuskalta ja pakkopullalta tuntuneiden salitreenien jälkeen racketball-kentälle päästyäni ajatelleeni, että tältä sen kuuluu tuntua. Että hallille on kiva palata ja uusia treenejä suunnittelee jo innolla eikä niin, että kalenterista tuntuu vaikealta löytää sellaista hetkeä, jonka olisi valmis uhraamaan treenille ja treenaamaan lähtiessäkin tuntuu siltä, että tekisi melkein mitä tahansa muuta mieluummin. Siinä ehkä onkin juuri se juttu: racketball-treenien aikataulun saa päättää itse, mutta ei myöskään tunnu hankalalta sovittaa muuta elämää treenien mukaan, koska pelit tuntuvat itselle niin tärkeiltä.
Rakastan racketballin nopeatempoista ja intensiivistä luonnetta ja sitä, kuinka taktikoinnilla on pelimenestyksessä valtava merkitys. Kentällä pitää muistaa olla jatkuvassa liikkeessä, koska ikinä ei voi tietää, mihin pallo seuraavaksi lentää – seinien kautta se voi kimmota minne tahansa ja taitava pelikaveri laittaa vastustajansa juoksemaan toden teolla. Tahti ei hiljene koskaan, sillä syöttövuoron vaihtuessakin pallo on ulottuvilla koko ajan. Pelasin nuorempana tennistä, mutta turhauduin siihen, että kentällä menee paljon aikaa siihen, kun palloja joutuu vähän väliä hakemaan verkolta tai takanurkista – racketballissa tätä ongelmaa ei ole.
Minulle ei oikeastaan ole merkitystä sillä, voitanko yksittäisen erän tai pelin, sillä voitan itseni pelikentällä jatkuvasti. On mieletön tunne, kun lyönti onnistuu täydellisesti, kun ehdin kentän toiselta laidalta syöksyä kohti palloa aivan viime tipassa ja osun siihen kuin ihmeen kaupalla, kun juoksen niin kovaa, että tuntuu kuin lentäisin tai kun pallo osuu mailassa siihen ”sweet spottiin” ja sinkoaa voimalla seinään.
Juttelimme juuri ystäväni kanssa viime viikolla siitä, että jokaiselle meistä on tässä elämässä oma kutsumuksensa ja ”juttunsa”, jonka kautta pääsee toteuttamaan itseään mielekkäällä tavalla – niin urheilussa kuin muillakin elämän osa-alueilla. Luulin itse melkein 30 vuotta elämästäni, etten vain pidä urheilusta, vaikka todellisuudessa en ollut löytänyt sitä lajia, joka tuntuisi omalta ja tekisi hikoilusta mielekästä. Urheilu voi olla niin monia asioita kuulantyönnöstä balettiin, aerobicistä jalkapalloon, tenniksestä skeittaamiseen ja akrobatiasta roller derbyyn. Ja se, että kuvittelee urheilun olevan yhtä kuin tähän mennessä kokeilemansa lajit, karsii paljon mahdollisuuksia ulkopuolelle.
Syyllistin itseäni vuosia siitä, että olen laiska ja saamaton sohvaperuna, joka ei innostu mistään urheilusta tai löydä itsestään riittävää itsekuria pitää harrastuksesta pitkäjänteisesti kiinni. Myöhemmin olen tajunnut, ettei vika oikeastaan ollut minussa. En vain ollut vielä löytänyt omaa intohimoani enkä sitä lajia, johon juuri minun kykyni, fyysiset ominaisuuteni ja ajatusmaailmani soveltuvat. Siksi haluan kannustaa teitä muitakin tutkimusretkeilemään, etsimään ja kokeilemaan rohkeasti uusia juttuja, sillä on aivan mielettömän palkitsevaa, kun se oma juttu viimein löytyy. Ja psst, samaa ajatusta voi ja kannattaa soveltaa muillakin elämän osa-alueilla! :)
Photos: Jenni Rotonen / @jennipupulandia
13/03/15
Yhteistyössä: Tanssielokuvafestivaali Loikka
Hohoi, te tanssin ja kulttuurin ystävät! Nyt olisi taas tiedossa kiva pieni yhteistyöprojekti, sillä ensi viikolla 19.-22.3.2015 järjestetään Helsingissä tanssielokuville omistettu elokuvafestivaali Loikka. Lauralle heti alkuun terkkuja, että valitettavasti ohjelmistoon ei (vielä) kuulu Ryan Goslingin tähdittämää tanssielokuvaa, mutta sitä odotellessa… Ai että, siinä olisivat kyllä sitten kaikki huippuelokuvan ainekset kohdallaan!
Loikka on Suomen ainoa tanssielokuvafestivaali ja lajin ympärille keskittyvä suurempi tapahtuma, ja sen ohjelmistossa esitetään kotimaisen sekä kansainvälisen tanssielokuvan uusia sekä vanhoja helmiä. Kaikkiaan noin 50 elokuvaa sisältävän ohjelmiston pääpaino on lyhytelokuvissa, mutta mukana on myös dokumentteja ja pitkiä elokuvia, joiden joukossa on muun muassa musikaaleja sekä 3D-leffojen erikoisnäytös. Näytöspaikkoina toimivat muun muassa klassikkoleffateatterit Andorra ja Orion.
Kotimaisista elokuvista yhtenä tärppinä voisi mainita kuvataiteilijana ansioituneen, nuoren Jenni Hiltusen ohjaaman visuaalisesti huikean lyhytelokuvan Grind, joka kuvaa Dancehall queen -tanssityyliä koko komeudessaan ja pyllistää samalla musiikkivideoiden tanssikuville. Myös koreografi-tanssitaiteilija Sari Palmgrenin ensi-illassa esitettävän Connective Patterns -dokumentin aihe on mielenkiintoinen: se kuvaa seitsemän tanssitaiteilijan arkea ympäri maailmaa ja pohtii samalla tanssijan ammattia ja taiteilijuutta.
Ohjelmistovalinnoissa on tehty yhteistyötä Euroopan johtavan tanssielokuvafestivaalin amsterdamilaisen Cinedansen, Quepeciläisen elokuvan levittäjän Ciné Tapis Rougen ja barcelonalaisen Choreoscope-festivaalin kanssa. Cinedans tuo Loikkaan sarjan hollantilaisia Point Taken -projektin lyhytelokuvia, yhteistyössä Ciné Tapis Rougen kanssa esitetään koskettava dokumenttielokuva Over my Dead Body, joka kertoo tanssija-koreografi Dave St-Pierren kamppailusta aikaa vastaan tappavan sairautensa edessä. Choreoscope-festivaalin ohjelmistovaihtona Loikassa esitettävät espanjalaiset lyhytelokuvat purevat tunteisiin ja täydentävät ohjelmistoa dramaturgisesti vahvalla otteella.
Lisäksi Loikan pitkäaikainen kumppani Kansallinen audiovisuaalinen instituutti hellii katsojia musikaaliklassikoilla. Lauantaina 21.3. klo 17 Orionissa esitetään Gene Kellyn tähdittämä Laulavat sadepisarat ja sunnuntain matineanäytöksenä klo 16.00 ihana Disney-klassikko Maija Poppanen.
Lisätietoa ohjelmistosta, näytösajoista ja lipuista saa Loikka-festivaalin omilta nettisivuilta. :) Kurkkaa myös postauksen lopusta Loikan teaser-video, josta saa vähän esimakua tulevasta! Mutta on minulla myös teille pieni kiva yllätyskin, sillä saan yhteistyön tiimoilta arpoa kahteen Loikan näytökseen kahden hengen lippupaketit eli nyt korvat hörölle tai silmät sirrille, sillä osallistumisohjeet tulevat tässä!
Kisassa arvotaan kaksi kahden hengen lippupakettia, joista kumpikin eri näytökseen. Vaihtoehdot ovat tässä:
1) Made for Screen la 21.3. klo 15 / Andorra
2) Dance in Depth 3D + 4K su 22.3. klo 14 / Orion
Kurkkaa Loikan sivuilta elokuvien kuvaukset ja kerro, kumpaan näytökseen mieluummin osallistuisit ystäväsi kanssa. Kerro myös, miksi haluaisit päästä katsomaan tanssielokuvia. :) Jätä kommenttisi tähän postaukseen ma 16.3.2015 mennessä ja muista liittää mukaan toimiva sähköpostiosoite.
Kuvat: MAGMA / Katrin Svabo Bech / Rammatik, GRIND / Paavo Lehtonen, Over My Dead Body / Coop Vidéo de Montréal, Outside in / Petrus Sjövik
27/10/14
Tätä viikkoa ei poikkeuksellisesti aloitetakaan viikon ajatuksella, sillä sateinen ja harmaan hämärä aamu ei ole otollisin hetki mietelauseen kuvaamiselle. Pitänee talven lähestyessä ryhtyä kuvaamaan mietteet jo ennakkoon, sillä valo ei usein maanantai-aamuna enää riitä kuvan nappaamiseen, vaikka kelloakin tässä välissä käännettiin. Viikon ajatus on luvassa myöhemmin ja sen sijaan viikko starttaa tällä kertaa luontokuvilla. Kävin nimittäin eilen harmaasta ja sateisesta säästä piittaamatta pienellä retkellä luonnon helmassa.
Veikkaan, että aika moni ei näitä kuvia katsoessaan arvaisi, että maisemat ovat keskeltä Helsinkiä. Kävin ensimmäisen kerran elämässäni Viikin luonnonsuojelualueella ehkä kuutisen vuotta sitten. Sen jälkeen olen toistuvasti miettinyt, että haluaisin käydä siellä uudelleen. Vanhankaupunginkosken tuntumassa sijaitseva luonnonsuojelualue sijaitsee vain noin 7 kilometrin päässä Helsingin keskustasta ja sinne pääsee kätevästi bussilla lähes viereen. Myös raitiovaunujen 6 ja 8 päätepysäkki Arabiassa sijaitsee varsin lähellä – pysäkiltä on noin kilometrin matka luontopolulle.
Olimme sopineet luontoretkestä jo päiviä aiemmin ja surkea sää oli alkuun hiukan pettymys, mutta päätimme lähteä matkaan jäätävästä tihkusateesta huolimatta. Retkeilymielialaa nostattivat säähän sopiva varustus ja reppuun evääksi pakatut voisilmäpullat sekä pillimehut. Paikan päällä lopulta totesin, että itse asiassa keltaisena loistanut kaislikko näytti aivan erityisen kauniilta sumuisen harmaata taivasta vasten. Eikä ollut koleana ja sateisena sunnuntaiaamuna luonnon helmassa ruuhkaa. Kaikki on näkökulmasta kiinni, ystävät rakkaat. :)
Nautimme retkellämme kaislikon suhinasta, raittiista ilmasta ja syksyisen kauniista väreistä. Lintuja emme onnistuneet pari varista lukuunottamatta bongaamaan, vaikka kävimme tähyilemässä lintutornissa ja piilokojussakin. Utelias orava sen sijaan vilisti ohitsemme kapeilla pitkospuilla – harmi vain, allekirjoittaneen kamerakäsi ei pysynyt kurren vauhdissa. Muistikortille tallentui silti maisemamuistoja retkemme varrelta.
Itse luonnonsuojelualue on upea. Suosittelen jokaiselle helsinkiläiselle visiittiä tuonne, jos paikka ei ole ennestään tuttu. On mieletön tunne seisoa pitkospuilla keskellä silmänkantamattomiin jatkuvaa kaislikkoa ja samanaikaisesti tajuta olevansa vain kivenheiton päässä vilkkaasti liikennöidyistä teistä, kerrostaloista ja kaupungin kuhinasta. Ja vain pikkuisen pidemmän kivenheiton päässä maamme pääkaupungin ydinkeskustasta. Upeaa, että tällainen paikka on säilytetty ja rauhoitettu – joillekin asioille ei todellakaan voi laittaa hintalappua. Lisää alueesta voi lukea muun muassa täältä.
Translation: You might not believe it at first, but these pictures were really taken in the middle of Helsinki yesterday. Well, the weather you might believe, but it is hard to imagine that one can find this kind of nature and landscape in the heart of the capital city. Yet, there it is! I warmly recommend a visit to Viikki where you can find this protected area and take a walk in the Finnish nature. Just take a bus to Vanhakaupunki or a tram 6 or 8 to the Arabia direction and get off at the last stop, it’s only a short walk away from there.
Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia
