25/03/21

#NOTALLMEN ja siksi juuri kaikki miehet

6 124

Huh. Viimeiset viikot ovat olleet aikamoista myllerrystä. Naistenpäivän kautta rasismin ja syrjinnän vastaiseen viikkoon ja siinä sivussa laajempaan naisvihaa käsittelevään keskusteluun. Jossain vaiheessa on jo ollut iskeä epätoivo, kun joka suunnalta tuntuu vyöryvän niskaan asenteita, joista toivoisi, ettei enää tarvitsisi edes käydä keskustelua. Mutta kuten Minja Koskela taannoisessa IG-postauksessaan totesi: “Naistenpäivä on tarpeellinen niin kauan, että se tekee itsensä tarpeettomaksi”. Sama pätee muihinkin tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden asialla oleviin aatteisiin.

Olin alunperin aikeissa julkaista nämä mietteet storyssani, koska kynnys avautua blogin puolella on aina huomattavasti korkeampi. Storyt katoavat 24h kuluessa, mutta blogipostaus jää elämään ja siksi tuntuu, että siihen auki kirjoitettujen ajatusten täytyy olla paljon valmiimpia ja viimeistellympiä. Storyssa on enemmän tilaa keskeneräisille pohdinnoille ja tajunnanvirralle, joten tällaisten keskeneräisten ajatusten avaaminen blogissa tuntuu aina kuumottavammalta. Päätin kuitenkin ottaa riskin, kun tajusin, että asiaa oli storyssa pohdittavaksi yksinkertaisesti liikaa. Eli täältä pesee ei-niin-puhki-mietittyjä ajatuksia viime päivien keskustelusta. Jos kaipaat brieffausta siitä, mihin kaikkeen tässä postauksessa viittaan, kurkkaa vaikkapa Saran postaus viime viikkojen aikana käydystä keskustelusta.

Naisvihasta

Eli puhutaan vielä vähän naisvihasta. Tässä keskustelussa on niin monta tasoa, sovinistisista puheista murhiin ja raiskauksiin sekä naisten (aiheelliseen) pelkoon pimeillä kaduilla, että on vaikea päättää, mistä edes aloittaisi… Mutta aloitetaan vaikka siitä, että otetaan ensin termit haltuun, jotta ymmärretään, mistä edes puhutaan.

Olen nähnyt viime viikkoina lukemattomia naisvihaan liittyviä kannanottoja, joissa ei ilmiselvästi edes ymmärretä, mitä naisviha tarkoittaa. Kuten Emmi Nuorgam ja Laura Haimila viime viikolla pitämässään IG livessä totesivat, keskustelua on mahdoton käydä, jos kritiikkiä saanut ei edes ymmärrä, mistä häntä kritisoidaan. Se on sitten toinen kysymys, ovatko kaikki kritiikin kohteeksi joutuneet alkuunkaan valmiita ottamaan vastaan minkäänlaista palautetta tai tarkastelemaan omaa käytöstään ja ajatteluaan kriittisesti. Tässä näen vastuuta myös medialla. Klikkien toivossa media antaa tilaa naisvihamielisille kommenteille ja käsitepelleilylle, koska kohuilla saadaan aikaan kävijävirtaa. En pyydä hiljentämään eriäviä näkemyksiä, mutta pyydän kantamaan vastuuta siitä, levitetäänkö esimerkiksi naisvihasta käsitteenä täysin väärää tietoa antamalla kritiikittömästi palstatilaa haastateltavien mutuilulle.

Ymmärrän, että tämä keskustelu tuntuu epämukavalta ja ehkä ahdistavaltakin. Meillä on kaikilla naisvihamielisiä ajatuksia sukupuoleen katsomatta, sillä sellaiseen maailmaan ja asenneilmapiiriin olemme kasvaneet. Jos ei halua tai kykene tunnistamaan omaa sisäistettyä naisvihaansa, muutosta ei ikinä tapahdu. Mutta mitä jos suhtautuisimme puolustautumisen ja hyökkäyksen sijaan tähän kaikkeen mahdollisuutena oppia jotain uutta ja olla osana positiivista muutosta tässä yhteiskunnassa? Haluan suurella lämmöllä suositella Emmi ja Lauran viimeviikkoista keskustelua aiheeseen liittyen – uskon, että se voisi avartaa monen ajattelua siitä, mistä tässä kaikessa oikein on kyse. Erityisesti suosittelen tätä jaksoa miehille!

Naisten kokemasta pelosta ja väkivallan uhasta

Sarah Everardin karmea kohtalo on koskettanut naisia ympäri maailman ja moni nainen on myöntänyt pelkäävänsä itsekin. Ja onko tuo mikään ihme? Emme voi mitenkään tietää, milloin ja kenen kohdalla pelko on aiheellista. Tilastojen mukaan suurin osa raiskauksista ja naisten kohtaamasta väkivallasta tapahtuu sisätiloissa ja jonkun tutun miehen tekemänä. Sarah Everardin tapauksessa tekijä oli poliisi. Onko siis ihme, että naiset pelkäävät?

Suosikkipodcastini Naisasiatoimisto Kaartamo & Tapanaisen tuoreessa jaksossa puhuttiin siitä, kuinka me naiset olemme syystäkin väsyneitä ja raivoissamme. Vapauttamme rajoitetaan ja toimintaamme kontrolloidaan jatkuvasti oman turvallisuutemme nimissä. Saamme jatkuvasti kuulla neuvoja, miten pitäisi toimia, jotta emme joutuisi rikoksen uhriksi. Näitä neuvoja jakelevat auliisti niin viranomaiset, media, perhe kuin kaveritkin. Ja nämä neuvot me olemme kiltisti omaksuneet. Kuljemme sitä pidempää valaistua reittiä, ilmoittelemme varmuuden vuoksi liikkeistämme ilta-aikaan tai lähtiessämme treffeille uuden ihmisen kanssa, pukeudumme “järkevästi” minimoidaksemme ei-toivottua huomiota ja niin edelleen.

Podcast-jaksossa siteerataan amerikkalaistoimittaja Jessica Valentin kommenttia: Ajatus siitä, että naisilla on valtaa estää miehiä satuttamasta heitä, on myytti – tapa, jolla halutaan siirtää vastuu naisille ja viedä huomiomme totuudesta muualle. Ja se totuus on, että niin kauan kuin miehet eivät tee mitään lopettaakseen naisvihan ja raiskauskulttuurin, naiset eivät ole turvassa.

Kaartamon ja Tapanaisen sanoin: tähän keskusteluun sisältyy oletus, että noudattamalla mielivaltaisia “sääntöjä” nainen voi varmistaa pysyvänsä turvassa. Olemme kuitenkin nähneet, ettei tämä pidä paikkaansa. Siitä huolimatta rikoksen uhreiksi joutuneiden naisten toiminnasta etsitään yhä edelleen “virheitä”, jotka välttämällä he olisivat voineet välttää myös rikoksen kohteeksi joutumisen. Murhatuksi tullut Sarah Everard teki kaiken “oikein” naisille annettujen turvallisuusohjeiden mukaisesti, mutta silti jopa häntä on ehditty syyllistää kohtalostaan – olisi ottanut taksin!

Myönnän sen herättävän turhautumista, että edelleen syitä tapahtuneeseen etsitään uhreista ja liki kaikki konkreettiset ehdotukset tilanteen parantamiseksi ja naisten turvallisuuden lisäämiseksi, kohdistuvat naisiin. Useimmat turvallisuuteen liittyvät ohjeistukset rajoittavat nimenomaan naisten vapautta ja edellyttävät meiltä velvollisuutta suojella itseämme. Miksi jää jälleen naisten harteille korjata tämä tilanne? On ehkä syytä alleviivata, että vain miehet voivat lopettaa miesten naisiin kohdistaman väkivallan. Briteissä Vihreän puolueen edustaja Jenny Jones ehdottikin parlamentin ylähuoneessa, että mitä jos miehet asetettaisiin klo 18 jälkeen ulkonaliikkumiskieltoon, sillä SE olisi keino saada naiset tuntemaan olonsa turvalliseksi julkisilla paikoilla.

Ehdotus on tietenkin provokaatiota, mutta herätti paljon ajatuksia, kun tilanne käännettiin sen kautta ikään kuin päälaelleen. Mitä jos miesten tekemien rikosten takia rajoitettaisiinkin miesten vapautta samoin kuin nyt pyritään tekemään naisille? Eikö tunnukin absurdilta? Voi myös kysyä, kiinnostaisiko miehiä pureutua ongelmaan ja puuttua havaitsemaansa naisvihamieliseen käytökseen hanakammin sekä etsiä kollektiivisesti toimivampia ratkaisuja misogynian kitkemiseen, jos sen ilmeneminen vaikuttaisi konkreettisemmin heihin itseensä rajoitteiden muodossa? Osoittaa täydellisesti, miten kaukana olemme yhä tasa-arvosta, kun ajatus siitä, että naisten ei pitäisi liikkua yksin pimeällä, tuntuu ihan normaalilta ja järkevältä mutta sama ehdotus miehille pöyristyttävältä. Eikä yllätä, että Jonesin provosoiva ehdotus sai vastaansa valtavan vihaviestien vyöryn.

Samaan aikaan mietin tilastollisia todennäköisyyksiä. Kun väkivaltarikoksista epäiltyjen miesten määrä on 81% ja seksuaalirikoksista epäiltyjen miesten määrä 95% uhrin sukupuoleen katsomatta (lähde: THL), provosoivan ehdotuksen mukaisessa maailmassa olisi varmaankin turvallisempaa elää sekä miehillä että naisilla. Ja joojoo, #notallmen ja niin edelleen. Me kaikki tiedämme sen. Silti tämä ongelma on niin voimakkaasti sukupuolittunut, että siitä täytyy voida keskustella myös sukupuoli osana ongelmaa huomioiden. 

On miljoonan taalan kysymys, MIKSI miehet tekevät tällaista ja käyttäytyvät näin. Eivät tietenkään kaikki, mutta riittävän monet kuitenkin, että siitä syntyy tämän tason yhteiskunnallinen ongelma. Mitkä rakenteet yhteiskunnassamme ohjavat toimimaan naisvihamielisesti ja sallivat tällaisen kehityksen? Mitä pitäisi tehdä toisin, että tälle saataisiin loppu?

No olisi minulla heittää ainakin pari ehdotusta: tunnekasvatusta, suostumuksen merkityksen ja henkilökohtaisten rajojen kunnioittamisen opetusta pienestä pitäen, toksisten ja ahtaiden sukupuolinormien purkamista sekä matalalla kynnyksellä naisvihamielisiin asenteisiin, kommentteihin ja käytökseen puuttumista – etenkin miesten kesken. Sillä niin kauan, kun katsomme sormiemme läpi sovinistisia vitsejä, naisten ja heidän kokemustensa vähättelyä, annamme tilaa ja hiljaista hyväksyntää myös teoille, jotka vievät naisvihan astetta pidemmälle. 

Entä miehet?

Nyt kun naiset ovat joukolla nousseet puolustamaan oikeuksiaan, monia se myös ärsyttää. Kun puhutaan naisvihasta ja naisten sekä sukupuolivähemmistöjen kohtaamasta väkivallasta, aina ilmestyy paikalle joku, joka on ensisijaisesti huolissaan miehistä ja heidän hyvinvoinnistaan. Siitä sietääkin olla huolissaan, varsinkin jos se kulminoituu osan miehistä kohdalla niin järkyttävään käytökseen. MUTTA sitä huolta ei saa käyttää välineenä ohjata keskustelua sivuraiteille tai vähätellä naisvihaa ja naisten kohtaamaa väkivaltaa.

Miesten pahoinvoinnista saa ja pitääkin keskustella. On kuitenkin hämmentävää, että äänekkäimmät kannanotot aiheen puolesta kuullaan yleensä nimenomaan naisten ongelmia käsittelevien artikkeleiden ja postausten kommenttiosioissa. En ole koskaan nähnyt, että miesten syrjäytymisestä tai itsemurhista keskustellessa naiset ilmaantuisivat paikalle huutamaan, että entäs naiset? Sen sijaan olen nähnyt poikkeuksetta lähes jokaisessa naisten kohtaamiin ongelmiin liittyvässä keskustelussa lukemattomia viestejä, joissa huomio yritetään varastaa itse asialta ja ohjata keskustelu miehiin.

Kuvaavaa on, että Googlen hakutilastojen mukaan miestenpäivä tuntui kiinnostavan ihmisiä juuri naistenpäivänä enemmän kuin minään muuna vuoden päivänä. Tämä siitäkin huolimatta, että meillä on myös miestenpäivä, jota vietettiin ihan hiljattain. Kuvaavaa on myös, että Minja Koskela kertoi naistenpäivän jälkeen IG-postauksessaan näin: “Kun miestenpäivänä nostaa esiin mieserityisiä tasa-arvokysymyksiä, saa postaukseen 10533 likeä ja rakentavia lisäehdotuksia miesten tasa-arvon parantamiseksi. Kun naistenpäivänä nostaa esiin naisten kohtaamaa epätasa-arvoa politiikassa, tulevat miehet kyseenalaistamaan tilastot.”

Kaikilla tuntuu sukupuoleen katsomatta olevan yhtäläinen halu ratkoa näitä mieserityisiä haasteita, mutta kun keskustelun keskiössä ovatkin naiset, se näyttää olevan hyvin monelle ongelma. Omien etuoikeuksien tunnistaminen voi olla vaikeaa – tämä lienee todiste siitä. Mutta onko tosiaan niin vaikea hyväksyä, että miehet eivät aina olekaan kaiken keskustelun keskipiste?

Se, että puhumme naiserityisistä ongelmista tässä yhteiskunnassa, ei ole pois miesten ongelmia käsittelevästä keskustelusta. Miesten kokemasta epätasa-arvosta ja mieserityisistä ongelmista on täysi vapaus keskustella vuoden kaikkina päivinä, joten tuntuu erikoiselta, että monille on liikaa, että yksi päivä vuodessa on omistettu tasa-arvolle naisnäkökulmasta. Uskallan myös kyseenalaistaa motiivien vilpittömyyden, jos ainoa tapa tuoda esille huoltaan miesten hyvinvoinnista, on huudella siitä naisten kohtaamia ongelmia käsittelevien postausten kommenteissa.

Toivon ihan vilpittömästi, että keskustelisimme enemmän myös miesten pahoinvoinnista ja kohtaamasta eriarvoisuudesta, koska uskon juuri niiden olevan lopulta osin naisvihamielisen käytöksen taustalla. Olen ilahtunut siitä, että pikkuhiljaa myös mediassa ja somessa alkaa pulpahdella esiin miesten tuottamaa sisältöä, jossa käsitellään mieheyttä uudenlaisella ja raikkaalla tavalla. Esimerkiksi Miesplus-tili Instagramissa nostaa esille miesten tarinoita ja keskustelua miesten mielenterveydestä, tunteista ja hyvinvoinnista sekä pyrkii laajentamaan hyväksyttävää miehen mallia toksisen maskuliinisuuden tuolle puolen. Jäbät ja tunteet -podcastissa miehet keskustelevat tunteista ihailtavalla avoimuudella ja rehellisyydellä. Boys reading poems -tili antaa tilaa miehiselle herkkyydelle ja pehmeydelle, kun miehet tulkitsevat runoja. Tällaista me tarvitsemme!

Samaan aikaan suurin osa esimerkiksi Miesplus-kanavan seuraajista on naisia. Pidän ongelmallisena, että miesten hyvinvointia lisäävä ja monimuotoisempaa mieskuvaa edistävä keskustelu ei tavoita heitä, jotka sitä kenties kaikkein eniten kaipaisivat tai siitä eniten hyötyisivät. Lienee selvää, että äärimmäisimmät ilmentymät miesten kohtaamasta eriarvoisuudesta kasautuvat pienelle joukolle, joka sitten myös oireilee erityisen voimakkaasti. Ja samalla tavoin kuin toivoisin miesten olevan kiinnostuneita tasa-arvosta ja naisten hyvinvoinnista, toivoisin heidän olevan kiinnostuneita myös omasta ja muiden miesten hyvinvoinnista. On meidän kaikkien yhteinen ongelma, että liian moni mies pitää naisvihamielisiä asenteita normaaleina tai turvautuu väkivaltaan. Toivoisin, että ne miehet, joilla on henkisiä ja konkreettisia resursseja käydä tätä keskustelua ja ottaa kantaa, ajaisivat asiaa ja etsisivät ratkaisuja niidenkin puolesta, joilla niitä resursseja ei ole. Arvostan erityisen paljon niitä miehiä, jotka uskaltavat käydä tätä keskustelua myös julkisesti ja haastaa muita miehiä ympärillään.

Tällä hetkellä feminismistä (ja kun puhun feminismistä, tarkoitan intersektionaalista feminismiä) ja tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta keskustelevat enimmäkseen naiset ja vähemmistöt. Tasa-arvo ja patriarkaalisten rakenteiden sekä ahtaiden sukupuoliroolien purkaminen on meidän kaikkien asia ja tekee tästä maailmasta vapaamman ja paremman ihan jokaiselle. Liian moni mies ajattelee, että “tämä ei koske minua”. Näkisin kuitenkin, että varsinkin jos koet tarvetta alleviivata #notallmen, tämä nimenomaan koskee myös sinua. Uskon, että viime kädessä ratkaisu naisvihasta irtautumiseen ja miesten oman hyvinvoinnin paranemiseen on suurelta osin juuri miesten omissa käsissä. Toivon siis, että mietimme ihan kaikki, miten voimme olla osa sitä positiivista muutosta, jonka haluamme yhteiskunnassa nähdä.

Related posts

10/03/21

Afterwork-podcast: Miksi emme tiedä mitään saamelaisista?

1 31

Miksi niin harva meistä tietää mitään EU-alueen ainoasta alkuperäiskansasta ja heidän kulttuuristaan? Tiesitkö, että Suomi on saanut YK:lta langettavan päätöksen ihmisoikeusrikkomuksista saamelaisia kohtaan? Miksi tästä ei puhuta? No nyt puhutaan ja lupaamme, että tämän jakson kuunneltuasi tiedät vähän enemmän! Mukana keskustelussa on saamelainen toimittaja ja somevaikuttaja Emmi Nuorgam.

Ja hei, Afterwork-podcastilla on oma Instagram-tili, joten tule ystäväksemme myös siellä! Löydät profiilimme nimellä @afterworkpodcast.

Aiemmin julkaistut AW-jaksot löydät tämän linkin takaa. Pääset myös kuuntelemaan podcastiamme esimerkiksi SpotifyniTunesinAcastin sekä muiden podcast-sovellusten kautta. :)

Kuva: Janita Autio

Related posts

4/12/20

Naisvihamielisistä asenteista, puolustuspuheista ja vähän teekkareistakin

5 112

Useampi ihminen on menneen viikon aikana pyytänyt minua jotenkin kommentoimaan esiin noussutta keskustelua yliopistojen opiskelijajärjestöissä tapahtuvasta häirinnästä. Toistaiseksi olen pidättäytynyt puuttumasta keskusteluun ja seurannut sitä lähinnä suurella mielenkiinnolla sivusta. Päällimmäinen syy on ollut se, ettei minulla oikeastaan ole ollut asiaan mitään lisättävää. Jokainen järkevä ihminen yksiselitteisesti tuomitsee häirinnän ja törkeän käytöksen, se on selvää. Mutta on vaikea kommentoida aihetta sen syvällisemmin, kun on itse elänyt oman opiskeluaikansa niin toisenlaisissa ympyröissä, ettei ole kuvatun kaltaiseen ilmiöön mitään kosketuspintaa. Minä satuin opiskelemaan varsin pienessä ja naisvoittoisessa tiedekunnassa, joten en ole ikinä päässyt edes sivusta todistamaan mitään suurempaa törkyä.

Tänään kuitenkin päätin mainita asiasta ja esitin kiitokseni heille, jotka ovat nostaneet aiheen julkiseen keskusteluun. Ja tästä hyvin lyhyestä kommentista ehti aamutuimaan jo syntyä monenlaista keskustelua. Jokainen aihetta minulle kommentoinut tuomitsi häirinnän, mutta aiheen ympärillä käytävä julkinen keskustelu on selvästi herättänyt ristiriitaisia tuntemuksia etenkin teekkareiden kesken.

Ei yllätä, että seksuaaliseen häirintään liittyvät ongelmat ovat näkyvimpiä nimenomaan miesvaltaisissa opinahjoissa, mutta ongelma ei todellakaan kosketa vain teekkarikulttuuria. Olen saanut viestejä, että siinä missä teknillisissä korkeakouluissa ilmiö on ehkä ollut näkyvintä ja osin myös hyväksytty osa opiskelijakulttuuria, muillakin aloilla samankaltaisia asenteita on ollut nähtävissä. Pahin törky vain on monessa muussa tiedekunnassa jäänyt piiloon suljettujen ovien taakse järjestöihin, jotka eivät välttämättä esimerkiksi ole avoimia naisille.

Postaukseni saamissa kommenteissa osa opiskelijoista kertoo tunteneensa suurta helpotusta siitä, että aihe on noussut julkisuuteen. He ovat kertoneet yrittäneensä puuttua havaitsemiinsa ongelmatilanteisiin, mutta ovat saaneet osakseen lähinnä vähättelyä, naureskelua ja syyttelyä siitä, että ovat tosikkoja ja ilonpilaajia. Ja kun asiaa on yritetty viedä opettajakunnan tietoisuuteen, vastauksissa on vain todettu, että asia ei kuulu henkilökunnalle, koska kyse on aikuisten ihmisten välisestä kanssakäymisestä. Eräs kommentoija toteaa, että nyt asian noustua julkisuuteen on viimein tuntunut siltä, että ehkä tunnelin päässä on sittenkin jotain valoa nähtävissä.

Osa kuitenkin on harmistunut siitä, että kokee keskustelun leimaavan ikävästi kaikkia teekkareita ja teekkarikulttuuria sekä samalla tekevän olemattomaksi (tai ainakin näkymättömäksi) kaikkea sitä työtä, mitä näiden ongelmien kitkemiseksi on jo tehty. Onkin ymmärrettävää, että voi olla vaikea erkaannuttaa itseään itselle tärkeästä opiskelijayhteisöstä tällaisten ikävien uutisten äärellä, jos yhteisö on kuitenkin itselle ollut hyvä ja tärkeä.

Ymmärrän sekä helpotuksen että harmituksen tunteita. Fiksut ihmiset kyllä ymmärtävät olla tuomitsematta jokaista teekkaria sen perusteella, että tietty joukko käyttäytyy huonosti. Mutta samalla, kun on hienoa, että epäkohtien korjaamiseksi on yritetty tehdä töitä jo ennen asian nousemista julkisuuteen, on selvää, että paljon on vielä tehtävänä. Jos tällaiset häirintäkokemukset ovat yhä monelle opiskelijalle arkipäivää, niihin puuttuminen ei selvästikään ole vielä tuottanut toivottua lopputulosta.

Uskon itse siihen, että tällaisten ongelmien saamassa julkisuudessa on voimaa: asian saama huomio takuuvarmasti auttaa haitallisten ja vahingollisten toimintatapojen kitkemistä, kun sen oman kuplan ulkopuolelta tulee niin selkeä viesti, jossa tällainen toiminta tuomitaan. Silloin on helpompi tehdä näkyväksi, ettei ole kyse vain turhasta “mielensä pahoittamisesta” tai siitä, että tosikot ja ilonpilaajat eivät vain “kestä pientä huumoria”.

Näihin asenteisiin ja toimintamalleihin puuttuminen on ensiarvoisen tärkeää jo senkin takia, että opiskelumaailmassa opitut tai hyväksyntää saaneet vahingolliset asenteet siirtyvät varsin saumattomasti myös työelämään ihmisten mukana. On turha kuvitella, että tällaiset vuosia ruokitut toksiset asenteet katoaisivat kuin taikaiskusta siinä vaiheessa, kun opiskelija saa diplomin käteensä. Samat ihmiset, jotka ylläpitävät tällaista vahingollista kulttuuria opiskelupiireissä, todennäköisesti jatkavat sitä jollain tasolla myös työelämässä. Siksi kaikenlainen naisvihamielinen käytös ja häirintä on syytä kitkeä pois myös opiskelijajärjestöistä ja osoittaa, että naisvihamielisille asenteille ei ole tilaa eikä hyväksyntää. Edes läpällä.

Mutta niin tärkeää kuin näihin epäkohtiin puuttuminen onkin, tässä tekstissä ei lopulta kuitenkaan ole kyse teekkareista tai opiskelijamaailman häirintätapauksista, vaan siitä, miten yleisesti ottaen suhtaudumme siihen, kun meitä, meille tärkeitä ihmisiä, viiteryhmiä tai yhteisöjä kritisoidaan. Ja toisaalta myös siitä, miten itse suhtaudumme kuullessamme tällaisia uutisia: lokeroimmeko ihmisiä mustavalkoisesti viiteryhmiensä perusteella tai sorrummeko tarkastelemaan asioita liian yksipuolisesti omien ennakko-oletustemme kautta?

Viimeisten muutaman vuoden aikana julkiseen keskusteluun on noussut paljon erilaisia pitkään pinnan alla kyteneitä epäkohtia: Me too ja Black lives Matter suurimpina, mutta pienemmässä mittakaavassa keskustelua on käyty myös varsinaisten pääteemojen ympärillä. Tuoreimpina esimerkkeinä julkiseen keskusteluun ovat nousseet esimerkiksi mediassa ja viranomaistaholla kytevät naisten kokemaa väkivaltaa ja seksuaalista häirintää vähättelevät asenteet sekä ongelmat tämän tyyppisten rikosten uhreiksi joutuneiden kohtaamisessa. Me too toi kenties näkyväksi ison ongelman, mutta nyt on vielä paljon töitä tehtävänä sen suhteen, että olisi kykyä ja halua nähdä ongelman monenlaiset ilmenemisen muodot yhteiskunnassa sekä puuttua niihin sekä yksilötasolla että rakenteissa.

Esimerkiksi opiskelijajärjestöjä koskevaan keskusteluun on ulkopuolisena tarkkailijana ehkä helpompi suhtautua pragmaattisesti. Vaikeampaa neutraalin ja objektiivisen näkökulman ottamisesta tulee silloin, jos syytökset kohdistuvat omaan viiteryhmään, kavereihin tai johonkin itselle tärkeään asiaan, jonka tuntee uutisotsikoiden tarkkaan rajattuja näkökulmia laajemmin. Monella herää halu puolustaa itseään ja tuttujaan siinä sivussa. Mutta kun en minä! Eikä mun kaverit. Kyllä miehiäkin sorretaan. Not all men! All lives matter! 

Usein keskustelussa nousevat esiin myös ne näkökulmat, että “en minä vain ole ikinä nähnyt tai kohdannut häirintää/seksismiä/rasismia”, ja oman kokemuksen perusteella tehdään tulkinta, että ongelmaa ei oikeasti ole olemassa tai sitä on ainakin massiivisesti liioiteltu. On kuitenkin hyvä muistaa, että se, että juuri sinä et ole nähnyt, kuullut tai todistanut, ei kuitenkaan ole kovin pätevä argumentti. Maailmassa tapahtuu jatkuvasti valtavan paljon asioita, joita emme pääse henkilökohtaisesti todistamaan, mutta se ei tee niistä yhtään sen vähempää totta.

Toisaalta joskus tulemme myös sokeiksi asioille, joihin olemme tarpeeksi tottuneet. Esimerkiksi naisvihamielisiä asenteita on niin naisilla kuin miehilläkin, ja kun jokin asenne on riittävän syvällä rakenteissa ja opituissa ajatusmalleissa ja sitä toistavat myös tutut ihmiset ympärillämme, ei sitä välttämättä edes tajua kyseenalaistaa. Ja joskus tällaisten vahingollisten asenteiden paljastuminen voi tehdä kipeääkin. Saattaa aiheuttaa jopa häpeäntunteita, että on kenties itsekin tajuamattaan käyttäytynyt tavalla, joka on vahingollinen tai eriarvoistava. Silloin paras tapa on kuitenkin myöntää virheensä ja kääntää kurssia. Me kaikki olemme täällä oppimassa ja mokailemme matkan varrella. Olennaisempaa kuin selvitä elämästä yhtäkään virhettä tekemättä (onnea vain yritykseen!), on se, opimmeko tekemistämme virheistä ja erehdyksistä ja osaammeko toimia jatkossa paremmin.

Tavallaan ymmärrän näitä tunteikkaita, tuohtuneita ja hätäisesti ilmoille ryöpsäytettyjä puolustuspuheenvuoroja. Eihän kukaan halua leimautua syyttä suotta ja suhtaudumme tottakai tunteella asioihin, jotka ovat meille tärkeitä. Sorrumme varmasti kaikki toisinaan turhaan mustavalkoisuuteen ja vastakkainasetteluun puhuessamme meille tärkeistä teemoista. Mutta toivoisin, että tunnekuohujenkin keskellä muistaisimme, mistä kussakin keskustelussa lopulta on kyse.

Kun puhutaan esimerkiksi naisiin kohdistuvasta väkivallasta, häirinnästä tai raiskauskulttuurista, not all men -tyyppiset kannanotot näyttäytyvät helposti rikosten, törkeyksien tai niiden kohteeksi joutuneiden vähättelynä. Toisinaan ne vaikuttavat jopa hiukan itsekeskeisiltä. Ikään kuin olisi suurempi epäkohta, että joku kenties muodostaa miehistä, teekkareista tai opiskelijajärjestöistä suppean mielikuvan kuin se, että naisia häiritään seksuaalisesti vuosikausia ja yleinen ilmapiiri mahdollistaa sen. Niin kauan, kun ketään ei ole syytetty nimeltä ja aiheetta, ihmettelen tätä kiihkeää puolustelun tarvetta. Kaikenlaisen häirinnän hiljaa salliva tai sen kohteeksi joutunutta vähättelevä tai syyllistävä kulttuuri ei koskaan muutu, ellemme voi puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Jos tämänkaltainen toiminta on voinut jatkua vuosia ja vuosikymmeniä ilman näkyviä muutoksia, ei voida enää puhua vain yksittäistapauksista, vaan ongelmat ovat syvemmällä rakenteissa ja asenteissa.

Niinpä esitän ehdotuksen. Vaikka keskustelun vastakkainasettelu voi ärsyttää, ehkä sen voi tärkeän teeman äärellä joskus jättää omaan arvoonsa ja keskittyä itse asiaan. Sen sijaan, että tällaisessa tilanteessa pahastuu kaikkien niiden hyvien ja kunnollisten tyyppien puolesta, voisi vain yksiselitteisesti tuomita väärintekijät sekä heidän toimintansa mahdollistavat asenteet ja rakenteet. Sen jälkeen voi vaikka jakaa ja kertoa, mitä itse tekee asian korjaamiseksi. Sen sijaan, että kohdistaa ärtymyksensä ja turhautumisensa aiheesta käytyyn julkiseen keskusteluun tai heihin, jotka ovat tuoneet ongelman näkyväksi, suuntaisikin suuttumuksensa niihin väärintekijöihin. Hehän siinä miesten/teekkareiden/opiskelijajärjestöjen/jne. mainetta mustaavat, eivät media tai keskustelijat.

Vaikka aina löytyy maailmaan ehdottoman mustavalkoisesti suhtautuvia törppöjä, kukaan kriittiseen ajatteluun kykenevä ihminen ei näiden keskusteluiden seurauksena tuomitse jokaista miestä, teekkaria tai opiskelijajärjestöä. Paras puolustus itselle tällaisessa keskustelussa on kuunnella, osoittaa empatiaa häirinnän ja väkivallan kohteeksi joutuneita kohtaan sekä tehdä selväksi, että ei hyväksy naisvihamielistä toimintaa tai yritä kiistää ongelman olemassaoloa. Olemalla hyvä liittolainen osoitat kaikkein selkeimmin, että olet osa ratkaisua etkä ongelmaa.

Photos: Pupulandia

Related posts

28/11/20

4 x ihana kalenteri vuodelle 2021

73

*Kalenterit saatu blogin kautta

Vinkkasin lokakuun lopulla paperikalentereiden ystäville Porvoon Taidekoulun ihanista kalentereista, mutta ajattelin huikata parista muustakin kivasta vaihtoehdosta ensi vuodelle. Mikäli siis olet paperikalenterien ystävä ja se täydellinen kalenteri on vielä etsinnässä ensi vuodelle, kannattaa kurkata tämä postaus!

Lahden muotoiluinstituutti: kalenteri 2021

Olen melkein joka vuosi puffannut täällä blogissa myös Lahden muotoiluinstituutin aina yhtä upeaa vuosikalenteria, jonka taustalla ovat valokuvauksen toisen vuosikurssin opiskelijat. Mikäpä sen parempaa kuin päivittäinen annos taidetta arkisten kalenterimerkintöjen lomassa. Tässä kalenterissa valokuvataide ja kalenterimuistiinpanot kulkevat näppärästi samojen kansien välissä. Kalenteri tarjoaa myös kiinnostavan katsauksen nuorten valokuvaajaopiskelijoiden maailmaan.

Vuoden 2021 kalenterin teemaksi on valikoitunut onnellisuus, josta saadaan 17 erilaista näkökulmaa kesäöiden kuolemattomalta tuntuvasta kirmailusta kehopositiivisuuteen ja onnen jättämiin jälkiin. Sanoisin, että juuri tällainen teema on haastavan ja poikkeuksellisen vuoden päättyessä ihanan raikas valinta. Kierrätyspaperista valmistettua taidekalenteria on painettu 1000 kappaleen erä ja Onnelliset 2021 -kalenterin voi tilata helposti omakseen netistä 25 euron hintaan (+ postikulut) ja kalenterin tuotto menee dokumentaarisen valokuvauskurssin järjestämiseen.

Saan muuten myös arpoa tällaisen kauniin kalenterin yhdelle onnelliselle Instagramin puolella, joten kannattaa käydä siellä osallistumassa kisaan!

*

Aina2hand -seinäkalenteri 2021

Tänä vuonna myös netissä toimiva second hand -putiikki Aina2hand on tuottanut oman suloisen seinäkalenterin. Emilia Voltin kuvittama A5-kokoinen kalenteri koostuu 13 sivusta ja klipsistä, jonka avulla kalenterin saa ripustettua seinälle, mutta jämäkästä paperista tehdyt sivut voi myös laittaa nojaamaan seinää vasten.

Värikkään kalenterin teemana ovat kestävä pukeutuminen ja vaatehuolto, joihin liittyen kuvituksissa jaetaan joka kuukausi kivoja vinkkejä. Ekologisia arvoja ja toimintatapoja noudattavassa painotalossa painettua kalenteria voi ostaa Aina2handin omasta verkkokaupasta ja kalenterin tuotosta 10% lahjoitetaan WWF:lle metsien suojeluun.

*

Cozy Publishing: kalenteri 2021

Jos etsit toimivaa ja kaunista peruskalenteria, kannattaa tsekata myös kauniista kirjoistaan tunnetun Cozy Publishingin vuosikalenteri. Kangaspintaista kalenteria saa sekä tiilenpunaisena että beigenä. Sisäsivuiltaan kalenteri on pelkistetyn tyylikäs ja minimalistinen. 26 euron hintaista kalenteria voi tilata Cozyn omasta verkkokaupasta, mutta olen bongannut sitä myytävänä myös muutamasta kivijalkaputiikista Helsingissä.

Jos kalenterin rinnalle tarvitsee muistiota tai päiväkirjaa, myös tyhjillä sivuilla varustettu kukkakuosinen muistikirja on todella kaunis ja sitä on saatavilla useammassa eri värissä.

*

Ainoa: kalenterimuistio 2021

Helsinkiläisen Ainoa-kustantamon kaunis ja käytännöllinen kalenterimuistio ehdittiin myydä jo kertaalleen loppuun, mutta toista painosta on vielä jonkin verran jäljellä. Annika Välimäen suunnittelema kalenteri koostuu viikkonäkymin varustetusta kalenterista ja puolet kansien välissä olevista sivuista on tyhjiä kalenterin käyttäjän omia muistiinpanoja ja merkintöjä varten. Kalenteri kustantaa 21,90€ ja sitä voi tilata suoraan Ainoan omasta verkkokaupasta, joss myydään myös kortteja, julisteita ja muuta paperitavaraa.

Ainoan sivuilta on myös mahdollista tulostaa erilaisia kauniita ja käteviä viikkosuunnitelma- ja kuukausikatsaussivuja itselle arjen suunnittelua helpottamaan.

 

Related posts