18/08/21

Irti oravanpyörästä ja innostunut katse tulevaan

4 85

Olen juuri nukahtamassa, kun säpsähdän hereille ja havahdun siihen, että ajatukset kiertävät kehää työasioissa siitäkin huolimatta, että mitään erityisen suurta tai stressaavaa työprojektia ei edes ole näköpiirissä. Tämä ei ole ensimmäinen eikä toinenkaan kertani tässä rodeossa. En tiedä, olenko enemmän tyytyväinen siitä, että tunnistan hälytysmerkit välittömästi, vai pettynyt siihen, että niitä merkkejä on taas ilmassa. Sen kuitenkin tiedän, mistä univaikeudet kertovat: ennen kesälomaa on tainnut taas mennä vähän liian lujaa ja vähän liian kauan.

Tiedän myös, mitä nyt kuuluu tehdä: rauhoittaa arkea roimalla kädellä. Kun olin edellisen kerran samantyyppisessä tilanteessa toissa syksynä, onnistuin todella hidastamaan tahtia noin puoleksi vuodeksi eteenpäin. Se on ollut koko aikuisikäni yksi onnellisimmista ajanjaksoista. Tein töitä sopivasti, en stressannut liikaa, ulkoilin, nukuin tarpeeksi ja maltoin antaa aikaa itselleni. Kenties tavoitteissa pysymistä tuolloin edesauttoi tuore rakkaus, joka motivoi pitämään kiinni vapaa-ajasta ja sai hahmottelemaan elämän tärkeysjärjestystä uudelleen.

Sitten tuli korona, joka heilautti huolella rakennetun uuden arkijärjestyksen mullin mallin. Yhtäkkiä tahti hiljeni elämän kuihtuessa neljän seinän sisälle samalla, kun mielen täytti huoli omasta ja läheisten terveydestä sekä toimeentulosta. Yrittäjänä sitä on tottunut siihen, että tulevaisuus on aina kysymysmerkki. Mutta oli entistä vaikeampi kieltäytyä työprojekteista, kun tulevaisuus näytti yhtäkkiä entistäkin epävarmemmalta. Vaikka arki muuttui huomattavasti pysyvämmin kuin ehkä pandemian alkumetreillä osasin aavistaakaan, lopulta löysin itseni jälleen sieltä tutusta oravanpyörästä.

Tiedostan olevani ihan valtavan onnekas, koska töitä on riittänyt läpi koronakriisin ja tunnen suurta myötätuntoa kaikkien niiden puolesta, joiden työntekoa tai toimeentuloa poikkeusaika on kohtuuttomasti vaikeuttanut. Vaikka olen huojentunut ja kiitollinen siitä, että omat työt ovat jatkuneet pandemiasta huolimatta, olen miettinyt omaa suhdettani työhön sekä yhteiskunnan asennetta työntekoon yleisemmälläkin tasolla.

Olen kyllästynyt diskurssiin, jossa ihmisiä arvotetaan tehokkuuden mukaan: miten paljon he saavat aikaiseksi tai tekevät töitä. On häiritsevää, että ihmisen arvoa mitataan sillä, miten “hyödyllinen” tämä on yhteiskunnalle. Uskon juuri tällaisen ajattelun johtavan siihen, että moni on burnout-lomalla jo ennen 30 ikävuotta.

“Muista, että sinulla on yhtä monta tuntia vuorokaudessa kuin Beyoncella.” Tällaiset meemit ja aamuviiden voittajatunti vahvistavat ajatusta siitä, että mitä enemmän ehtii saada aikaiseksi, sitä parempi on ihmisenä. Tällaisen tehokkuusajattelun huomaa helposti värittävän myös sitä, miten itse arvottaa ja arvostaa itseään. Työnteko voi toki olla kivaa ja sitä kohtaan voi onneksi tuntea myös innostusta (kuten omalla kohdallani onkin), mutta tekee silti välillä hyvää muistutella itselleen, että elämässä on muutakin – ja ennen kaikkea tärkeämpiäkin asioita.

Olen tässä kesällä lukenut Suvi Auvisen Kaltainen valmiste -esseekokoelmaa ja huvittunut sen äärellä, miten samoja teemoja Auvisen ajatuksissa on kokoelmaa naputellessa pyörinyt kuin omassa päässäni viime aikoina. Tuntuu, että essee toisensa jälkeen käsittelee juuri niitä aiheita, joita olen itsekin menneinä kuukausina pohdiskellut. En tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa, kun eilen illalla unta taas jahdatessani luin Auvisen esseetä liittyen työntekoon ja tunnistin riveiltä omat ajatukseni.

Vähän saa kuristaa on hyvä repliikki sängyssä ja huono työelämässä. Ei tietenkään pidä paikkaansa, että työskennellessään arvojaan vastaavassa unelmaduunissa ei tekisi päivääkään töitä. Päinvastoin: silloin on aina töissä, sillä silloin on valmis viemään työt kotiin eikä laske tunteja. — Jos yrittäjänä jättää tekemättä jotain, varastaa vain huomisen itseltään. — Ja huolimatta siitä, miten paljon suorittaa, työ ei tule koskaan valmiiksi. Tehtävälista ei ikinä tyhjene täysin, vaikka töitä tekisi yötä myöten. Sillä mitä enemmän tekee, sitä enemmän kuvittelee jatkossakin saavansa aikaiseksi. Töitä haalii lisää, koska onhan näistä ennenkin selvitty. Työn alle hukkuva hokee itselleen, että pitää vain ottaa itseään niskasta kiinni. Eikä pidä. Sen sijaan, että ottaa itseään niskasta kiinni, pitäisi ottaa itseään kädestä.” (Suvi Auvinen: Kaltainen Valmiste, 2021)

Tänä syksynä tähtäimessä on suhtautua työhön enemmän vain työnä – ja itseeni sekä hyvinvointiini Auvisen kuvaamalla hellyydellä ja myötätunnolla. Koska kerran olen oma pomoni ja valta arjen rytmistä on viime kädessä minulla itselläni, haluan tehdä arjesta parempaa ennen kaikkea minulle itselleni. Haluan, että arjessa on aikaa ja ennen kaikkea energiaa pitää stressaamatta joskus spontaani vapaapäivä, harrastaa, ottaa päiväunet tai käydä kävelyllä vaikka kesken päivän, jos mieli ja keho sitä tarvitsevat.

Pari vuotta sitten tein elämän prioriteetteja uudelleen hahmotellessa leikkimielisen bucket listin asioista, joita haluaisin vielä joskus elämäni varrella kokeilla. Suurin osa niistä liittyi harrastuksiin ja melkein hävettää sanoa, että kahdessa vuodessa en ole saanut listallani olevista haaveista toteutetuksi ainoatakaan. Keramiikkaharrastuksen ehdin jo aloittaa, kun seuraavalla viikolla iski globaali pandemia ja alkuvaiheen epätietoisuudessa koko homma keskeytyi lähtökuoppiinsa. Poikkeusolot ovat toki tuoneet harrastusmahdollisuuksiin uudenlaisia haasteita, mutta nyt jo tuplasti rokotettuna uskaltautunee viimein taas harrastustenkin pariin.

Kesän aikana on kypsynyt vahvana ajatus nimenomaan uudesta harrastuksesta. Mietin, että ehkä oman ajankäytön mielekkyyttä ja balanssia voi pohtia nimenomaan harrastusten kautta: jos lapsettomalla aikuisella ei ole aikaa ja energiaa harrastaa, päivät on sullottu liian täyteen. Kun olen tässä syksyn kynnyksellä tutkaillut erilaisia harrastusmahdollisuuksia, työväenopistojen ja kansalaisopistojen kurssitarjontaa sekä tanssikoulujen tuntivalikoimaa, olen tuntenut suorastaan lapsekasta innostusta!

Ja tällä kertaa olen siirtynyt suunnitelmista myös toteutukseen. Olen ilmoittautunut muutaman viikon päästä alkavalle verhoilukurssille ja ensi keväänä pääsen viimein sinne haaveilemalleni keramiikkakurssille. Ja mikäli tanssikursseja voidaan tämän poikkeustilanteen keskellä toteuttaa, suunnittelen mahdollisesti osallistumista paritanssitunneillekin – ja ajattelin houkutella myös puolisoni mukaan. Voisipa japanilainainen kukkien asettelu ikebanakin olla aika terapeuttista puuhaa. Ajatus suorittamiskulttuuria uhmaavasta ja mukavan leppoisasta touhuilusta, jonka parissa voi keskittyä olemaan läsnä hetkessä ja ehkä oppia jonkin uuden taidonkin, tuntuu ihan valtavan innostavalta. En muista, milloin olisin viimeksi suhtautunut tulevaan yhtä vapautuneella ja rennolla mielellä, joten ehkäpä se on aika hyvä merkki.

Millaisin odotuksin te muut olette tulevan suhteen? Onko kellään muulla ollut samanlaisia mietteitä työnteosta ja omasta elämästä? Entä onko teillä syksyksi tiedossa uusia (tai vanhoja) innostavia harrastuksia?

PS. Postauksen kuvat ovat Turun saaristosta valtavan kauniilta Aspön saarelta, jolla kävimme kesälomareissullamme.

Processed With VSCO With A4 Preset

Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts

16/06/21

Afterwork-podcast: Hyvää vai huonoa positiivisuutta?

28

Onko lasi puoliksi tyhjä vai puoliksi täynnä? Mitä eroa on hyvällä ja huonolla positiivisuudella? Ja miksi positiiviset ihmiset ärsyttää? Tällä kertaa Afterworkin äärellä jaetaan kuulijoiden ajatuksia ja jutellaan muun muassa siitä, onko negatiivisuus rehellisempää ja aidompaa kuin positiivisuus. Jakso on toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Somersbyn kanssa.

Ja hei, Afterwork-podcastilla on oma Instagram-tili, joten tule ystäväksemme myös siellä! Löydät profiilimme nimellä @afterworkpodcast.

Aiemmin julkaistut AW-jaksot löydät tämän linkin takaa. Pääset myös kuuntelemaan podcastiamme esimerkiksi SpotifyniTunesinAcastin sekä muiden podcast-sovellusten kautta. :)

Related posts

Related posts

6/04/21

Mitä kuuluu säärikarvoille nyt?

12 205

“Onko sillä Jennillä enää poikaystävää?!” Näin oli eräs tuttu kysynyt hyvältä ystävältäni, kun viime kesänä kerroin julkisesti lopettaneeni säärikarvojeni poistamisen. Kysymykseen tuntui sisältyvän vahva oletus, ettei kukaan mies voisi haluta olla kaltaiseni karvaisen naisen kanssa.

Juuri tämä kysymys on ehkä jäänyt vahvimmin mieleeni kaikesta viime kesänä vilkkaana naisten karvoituksen ympärillä velloneesta keskustelusta. Maailmankuva, jossa naisen rakastettavuus tai viehättävyys kumppaninsa silmissä on hänen karvoistaan kiinni, kuulostaa mielestäni todella surulliselta. Koko sydämestäni toivon, että jokainen voisi löytää rinnalleen puolison, jonka sitoutuminen suhteeseen ei ole tällä tavoin ehdollista. Kenties kysymys kielii myös kysyjän omasta epävarmuudesta: hänen on selvästikin vaikea uskoa, että nainen voisi koskaan tulla aidosti hyväksytyksi luonnollisessa olomuodossaan karvoineen päivineen.

Kiitos kysymästä, minulla on kumppani, jonka rakkaus minua kohtaan ei onneksi riipu karvoistani tai karvattomuudestani. Ja hyvä niin. Kuten totesin viime kesänä, en usko, että itsekään voisin olla ihmisen kanssa, jolle minun karvani olisivat ongelma.

*

Olen viime kesänä hämmentävän paljon huomiota saaneesta postauksesta lähtien miettinyt, että paljon jäi yhä sanomatta. Tuosta postauksestahan keskustelu oikeastaan kunnolla vasta alkoikin. Aloitin tämän uuden jutun kirjoittamisen jo viime elokuussa, mutta olin tuolloin jotenkin niin kurkkuani myöten täynnä koko aihetta, että päätin jättää sen vielä hetkeksi muhimaan. Ja ehkä ihan hyvä, että tein niin, sillä matkan varrella on ehtinyt heräillä uusiakin ajatuksia.

Kimmokkeen tämän postauksen kirjoittamiselle juuri tänään antoivat Javiera Marchant Aedon Ja Saara Särmän karvapohdinnat omissa IG storyissaan. Niissä nousi esiin paljon samoja ajatuksia, joita olen itsekin läpikäynyt. Ajattelin tässä purkaa vähän niitä sekä muitakin heränneitä mietteitä aiheen tiimoilta. Jos et ole vielä lukenut viime kesänä kirjoittamaani tekstiä, suosittelen tutustumaan siihen ennen tämän jutun lukemista. Olen myös tallentanut viime kesän storyja IG-tililläni kohokohtiin, joista niitä voi siis yhä katsella.

Kun kerroin viime kesänä päätöksestäni jättää säärikarvat ajelematta, sain lukuisia tuohtuneita viestejä, joissa kritisoitiin, miksi tällaisesta asiasta pitää tehdä niin hirveä haloo. Luin kommentteja hiukan yllättyneenä: enhän MINÄ tästä asiasta mitään haloota tehnyt. Naisen karvoja ja omaa kokeiluani koskenut teksti oli vain yksi postaus monien joukossa. Se, että säärikarvani saivat niin monen reagoimaan, ei ollut minun käsissäni mutta kertoo kyllä siitä, miten valtava tabu naisen karvoitus on edelleen.

Säärikarvoistani kirjoitettiin iltapäivä– ja aikakauslehtiä myöten ja kuulin, että niistä oli puhuttu niin työpaikkojen kahvihuoneissa kuin tyttöjen saunailloissakin. Lisäksi sain kaiken kaikkiaan aiheesta eri kanavissa varmaan liki pari tuhatta viestiä. Olin valtavan iloinen, että onnistuin herättämään niin vilkasta keskustelua, vaikka tiedänkin, ettei moni keskusteluista suinkaan imarrellut minua. Tappouhkauksia minulle ei sentään lähetelty kuten joillekin karvattomuuden normia uhmanneille on tehty, mutta yllättävän paljon sain silti osakseni suoranaista vihaa, halveksuntaa ja yököttelyä.

Negatiivisista reaktioista huolimatta keskustelu aiheen ympärillä oli pääasiassa positiivista ainakin omissa kanavissani – muualla netissä tilanne näytti olevan hiukan toisenlainen, kun erehdyin vilkaisemaan aiheesta kirjoitettujen juttujen kommentteja, jotka paikoin edustivat sitä internetin ruminta ja pahinta kuonaa. Ja toki “kritiikkiä” annettiin avoimesti myös minulle suoraan.

Moni tuntui kokevan minun kertomukseni ja henkilökohtaisen kokeiluni jollain tapaa uhkaksi itselleen. Reaktiot hämmensivät, sillä puhuin vain omasta kokemuksestani enkä edes kehottanut ketään olemaan ajelematta karvojaan. Silti moni koki pohdintani syyllistävinä. Kertooko se siitä, että lopulta moni nainen tiedostaa itsekin ylläpitävänsä naisia sortavia rakenteita toimimalla kiltisti normien mukaan muttei koe olevansa riittävän vahva uhmaamaan niitä? Ehkä monia pelottaa, tulisivatko itse hyväksytyiksi karvoineen ja siksi ajatus normeja vastaan toimimisesta ahdistaa?

Oma suhteeni karvoihini on yhä ristiriitainen. Kerroin viime kesänä, että tavoitteeni oli uhmata naisten karvoihin liittyvää häpeää ja henkilökohtainen päämääräni oli päästä irti tuosta häpeäntunteesta. Olin määritellyt itselleni, että saisin jälleen luopua säärikarvoistani niin halutessani, kun tuo häpeä olisi selätetty. Oikeastaan tunsin olevani varsin sinut itseni ja karvojeni kanssa jo siinä vaiheessa, kun tuo blogipostaus oli julkaistu. Olin saavuttanut tavoitteeni, mutta päätin lopulta silti olla poistamatta karvojani.

Kävin kesän mittaan läpi hyvin monenlaisia tunteita karvaisuuteni kanssa ja jossain vaiheessa olin rehellisyyden nimissä karvoihini todella kyllästynyt ja teki mieli ajella ne pois. Olinhan jo päässyt sinuiksi itseni kanssa ja onnistunut haastamaan monien muidenkin ajattelua siinä sivussa. Palatessani kesälomalta tuli kuitenkin vahva tunne, että niin paljon työtä oli vielä tehtävänä, että päätin jatkaa elämää toistaiseksi karvoineni. Tabu tuntui olevan vieläkin niin vahva, että jonkun olisi oltava se positiivinen esimerkki. Ja minä koin olevani riittävän vahva voidakseni toimia tuona esimerkkinä ja ottaa vastaan myös niitä negatiivisia tunteita, joita asia ihmisissä herättää. Ajattelin, että jos minun esimerkkini rohkaisee yhdenkin muun luopumaan näiden ahtaiden normien paineesta, on tämä yhden naisen julkinen “protestini” sen arvoista.

Samanaikaisesti tunsin silti voimakkaita turhautumisen tunteita. Tuntui loukkaavalta, että moni ulkopuolinen katsoi oikeudekseen määritellä kannanottoni “aitouden” sen pohjalta, jäisikö päätökseni vain muutaman kuukauden kokeiluksi vai valitsisinko jatkaa karvaisena tästä ikuisuuteen. Varsinkin syksyllä sain valtavasti kysymyksiä karvoistani. Moni kysymyksistä oli varmasti vilpitöntä uteliaisuutta, mutta joistakin välittyi pyrkimys saada minut kiinni jostakin. Haluttiin nähdä, taipuisinko minäkin lopulta paineen alla. Ikään kuin se olisi todiste tekopyhyydestä, petturuudesta tai tämän “taistelun” turhuudesta, jos jonakin päivänä päättäisinkin jälleen poistaa karvani.

Ällistyin myös siitä, miten tungettelevia kysymyksiä ihmiset kehtasivat esittää. Koska olin julkisesti puhunut säärikarvoistani, monen mielestä olikin yhtäkkiä täysin normaalia udella esimerkiksi häpykarvoituksestani. Säärikarvojen ohella sekin on toki ihan kiinnostava keskustelu, mutta mielestäni noin henkilökohtaisten kysymysten esittäminen täysin tuntemattomalle ihmiselle ylittää sopivan käytöksen rajat. Mikäli päätän puhua häpykarvoistani, päätös on omani. Yksin minulla on oikeus päättää, haluanko keskustella intiimialueitteni karvoituksesta vai en.

*

Kenties suurimpana yllätyksenä tuli kuitenkin se, miten paljon ylenkatsetta ja ärtymystä sain osakseni myös sellaisilta naisilta, jotka kenties olivat olleet sheivaamatta jo pidempään. “Minä olen ollut sheivaamatta jo 15 vuotta, eikä ketään ole kiinnostanut. Miksi tästä edes vieläkin tarvitsee keskustella?” Joidenkin silmissä tästä tuntui tulevan kilpailu siitä, kuka on ehtinyt ensin ja kuka on kaikkein tiedostavin. Saamani viestitulva ja tempaukseni aikaansaamat uutisotsikot kuitenkin kertoivat, kuinka suuresta tabusta on kyse ja miten monelle monelle ajatus sheivaamattomuudesta on yhä hyvin vaikea.

Hämmästyin erityisesti siitä, että kokeiluni tuntui herättävän ärtymystä monissa feministeissä. Kuvittelisi, että jos naisiin liittettävien ulkonäkönormien purkaminen on “se juttu”, asian puolesta jo pidempään liputtaneet olisivat iloisia siitä, että se saa lisää huomiota. Sen sijaan osa tuntuikin ärsyyntyvän siitä, että asia sai huomiota juuri nyt ja juuri minun takiani. Voin toisaalta ymmärtää, että jos aktivisti on marssinut kaduilla aiheen puolesta jo 70-luvulta lähtien eikä ketään ole kiinnostanut, saattaa ärsyttää, että aihe noteerataan valtakunnallisessa mediassa asti, kun asialla onkin muotibloggaaja. Siitä huolimatta jäin joidenkin kommenttien äärellä miettimään, haluttiinko sitä huomiota lopulta sille asialle vaiko lähinnä itselle? Myönnän pohtineeni, että jos edes muut samalla asialla olevat naiset eivät puolusta minua tässä taistelussa naisten oman elintilan höllentämiseksi, kuka sitten?

Samat ajatukset nousivat uudelleen pintaan ihan hiljattain myös Laura Frimanin laajalti puhututtaneen kolumnin yhteydessä. Loppujen lopuksi moni aktivisti tuntuu olevan hiukan mustasukkainen ja omistushaluinen omasta asiastaan. Ei herätä aina yksiselitteisen positiivisia tunteita, että oma aate popularisoituu, vaikka se viime kädessä palvelisikin tavoitetta. Feministisistä kannanotoistaan tunnettu näyttelijä-käsikirjoittaja Amanda Palo pohdiskelikin tuolloin aihetta ilahduttavan avoimesti ja ilahduttavan itsekriittisesti omissa storyissaan keskusteluidemme pohjalta. Hän arveli, että varmasti taustalla on ajatus siitä, että moni feministi on tehnyt näiden aiheiden puolesta valtavasti sellaista näkymätöntä työtä saamatta siitä minkäänlaista kiitosta (kenties enemmänkin päinvastoin) ja sitten joku muu sattuu nostamaan asian esiin juuri oikealla hetkellä ja yleisö onkin valmiimpi ottamaan viestin vastaan. Ehkä asiaa pitäisi kuitenkin lähestyä ajatuksella, että juuri tällaiset esimerkit ovat osoitus siitä, että oma pitkäjänteinen työ näiden aiheiden parissa ei ole mennyt hukkaan vaan on tuottanut tulosta.

Uskon, että siihen on myös syynsä, miksi juuri minun tarinani nosti pintaan sellaisen kohun. Uhmakkaan ja itsevarman asenteen sijaan avasin omaa prosessiani ja puhuin avoimesti kaikesta siitä häpeästä, jota karvoihin liittyy. En ole profiloitunut aktivistiksi, vaan olen riittävän tavallinen, jotta moni tavallinen nainen voi minuun myös samaistua. Solahdan säärikarvojani lukuunottamatta noin muuten sellaiseen stereotyyppiseen länsimaiseen kauneusihanteeseen melko vaivattomasti – ja kenties päätös antaa karvojen kasvaa tuntui jotenkin astetta hätkähdyttävämmältä osin nimenomaan ulkonäöllään työtä tekevältä ihmiseltä. Ja koska minulla on suuri yleisö, kannanottoni tietysti tavoitti paljon myös sellaisia ihmisiä, jotka eivät kenties ole koskaan tulleet karvattomuuden normia edes ajatelleeksi, saati kyseenalaistaneeksi.

Ilmiö on vähän samankaltainen kuin vaikkapa se, että ilmastokeskustelun myötä vegaaninen ruokavalio on noussut jonkinlaiseksi yhteiskunnalliseksi trendiksi. Vaikka trendi saattaa ärsyttää monia pitkän linjan vegaaneja, lopputulos on silti kaikkien kannalta positiivinen ja ennen kaikkea tehokas. Mitä enemmän aiheesta puhutaan ja mitä useampi kaipaa vegaanisia vaihtoehtoja, sitä enemmän niihin myös panostetaan ja niitä tulee tarjolle. Ja mitä enemmän vaihtoehtoja on tarjolla ja mitä helpompaa vegaaniudesta on tehty, sitä useammalle se tuntuu varteenotettavalta vaihtoehdolta – ja näin vaikutus kertautuu ja olemme jälleen askeleen lähempänä tavoitetta. Maailma ei muutu sillä, että 10 vegaania suorittaa täydellisen puritaanista versiota veganismista ja puhuu siitä keskenään, mutta maailma muuttuu, kun 1000 ihmistä valitsee kaupassa vegaanisen vaihtoehdon edes muutaman kerran viikossa eläinkunnan tuotteiden sijaan. Ja huomio: tämä ei nyt ollut mikään kannanotto vegaaneja tai heidän asenteitaan kohtaan, vaan ainoastaan hatusta heitetty konkreettinen esimerkki oman aatteen valtavirtaistumisen hyödyistä.

Millaisia konkreettisia vaikutuksia karvakokeilullani sitten oli? Puhelimeni täyttyi kesällä viesteistä ja kuvista, joissa naiset kertovat kokeilleensa elämää karvaisena minun innoittamanani. Osalla ajatuksen sulattelu on vienyt pidemmän tovin ja kuvia karvaisista sääristä on tupsahdellut inboxiini sittemmin vielä pitkin vuotta. Olen valtavan iloinen siitä, kuinka moni on rohkaistunut haastamaan ihannetta karvattomasta naisesta. Samaan aikaan olen hetkittäin tuntenut huvituksen sekaista sympatiaa heitä kohtaan, jotka ovat esitelleet kuvissa “karvaisia” sääriään, joissa en hyvällä tahdollakaan olen kyennyt näkemään kuvan välityksellä karvan haiventakaan. Silti kokemus ja etenkin omiin karvoihin liittyvä häpeä on ollut monelle todellinen eikä sitä tule väheksyä. Niin ahdas on se lokero, johon naisena tulisi itsensä survoa, että jopa ulkopuolisen silmiin näkymättömän ohuet ja vaaleat haituvat koetaan tarpeelliseksi poistaa.

Monissa keskustelu on herättänyt myös ristiriitoja: vaakakupissa painavat häpeä tai esimerkiksi kumppanin toiveet. Mitä jos kumppani toivoo karvattomuutta? Edelleen moni näkee naisen karvat epäsiisteinä ja karvattomuuden huomaavaisuutena muita ihmisiä kohtaan. Moni korostaa karvattomuutta omana vapaana valintana ja henkilökohtaisena kauneusihanteena, mutta voimmeko lopulta väittää ihanteen olevan henkilökohtainen, jos olemme sisäistäneet sen kulttuurissamme pienestä pitäen emmekä ole koskaan nähneet mitään muutakaan vaihtoehtoa? Tietenkin on mahdotonta irroittautua tästä kulttuurisesta kontekstista, emmekä ole mitenkään immuuneja ulkopuolelta tuleville paineille ja toiveille, mutta kuten totesin ihan postaukseni alussa, toivon vilpittömästi jokaisen löytävän rinnalleen kumppanin (jos siis sellaista haluaa), joka hyväksyy ihmisen kokonaisena – myös karvoineen. Mutta kyllä, normeja vastaan toimiminen saattaa vaatia uskallusta ja epämukavuusalueelle astumista.

Karvakeskustelu on tullut vastaan pitkin vuotta mitä yllättävimmissä tilanteissa. Yksi odottamattomimmista tilanteista oli palaveri sijoitusyhtiössä: etenkään pukeutumisnormien suhteen valtavan konservatiivisena tunnetussa finanssimaailmassa en olisi odottanut saavani suitsutusta karvakapinastani, mutta niin vain tapahtui. Tällaiset hetket ovat olleet minulle itselleni erityisen ilahduttavia ja silmiä avaavia. Moni on kertonut ihailevansa minun rohkeuttani uhmata normia mutta todennut, ettei itse uskaltaisi ryhtyä samaan. Mutta uskon, että kun tämä ajatuksen siemen on istutettu, ollaan jo matkalla kohti muutosta.

No mitä minun säärikarvoilleni sitten kuuluu nykyään? Olen nyt ollut poistamatta säärikarvojani käytännössä yli vuoden. Sheivasin viime vuonna alkutalvesta yhden kerran – se oli muuten melkoinen urakka! Päädyin tuolloin poistamaan karvani kerran tuskastuttuani siihen, että atooppisen kuivan ihon jatkuva rasvaaminen kylminä talvikuukausina tuntui pitkän ja paksun säärikarvoituksen kanssa kanssa ärsyttävältä, kun voide tarttui kiinni karvoihin. Sen jälkeen olen antanut karvojeni taas kasvaa ja noin puoli vuotta tuon jälkeen karvat ovat jälleen entisellään. Koen kuitenkin tarpeelliseksi alleviivata, ettei minun tarvitse puolustella tai selitellä muille karvojani tai karvattomuuttani. Päätös on minun enkä ole siitä tilivelvollinen kenellekään muulle.

Olen kuitenkin pohtinut karva-asioita uudelleen tässä kevään tullen. Aionko viettää tämänkin kesän poistamatta säärikarvojani? En ole vielä päättänyt, mutta todennäköisesti kyllä. Olen miettinyt, että vaikka olen päässyt sinuiksi karvojeni kanssa, onko niihin liittyvä häpeä todella selätetty? En ole siitä ihan varma, sillä yhä edelleen on hetkiä, joissa karvojeni osakseen saama huomio ahdistaa ja ärsyttää. Kuten Javiera Marchant Aedo omassa IG storyssaan pohdiskeli, on todella raskasta, että omaan kehoon liittyviä kysymyksiä ja päätöksiä on pakko tarkastella myös sen kautta, onko itsellä henkisiä voimavaroja käsitellä ja kestää muiden ihmisten reaktioita. Koska niille kuitenkin normia uhmaamalla itseni jatkuvasti altistan.

*

Kun ajattelen viime kesänä säärikarvoistani syntynyttä valtaisaa “haloota”, olihan se aivan absurdia. Se, että yhden naisen säärikarvat riittivät kuohuttamaan ympäri nettiä ja katsottiin iltapäivälehtien otsikoiden arvoiseksi asiaksi, ON absurdia. Kaikki tämä kertoo, miten kaukana yhä olemme siitä, että naisen karvat eivät olisi tabu tai jonkinlainen statement, vaan ihan vain normaali arkipäiväinen asia. Siinä vaiheessa, kun kenelläkään ei ole mitään mielipidettä minun karvoistani tai painetta poistaa omiaan, olemme kenties päässeet tavoitteeseen.

Ja meillä kaikilla on rooli tuon tavoitteen saavuttamisessa, asenteiden ja ilmapiirin muuttamisessa sekä näiden ahtaiden normien haastamisessa. Puheet jäävät nimittäin lopulta aika tyhjiksi, vaikka hehkuttaisimme normeja uhmaavien rohkeutta, jos enemmistö silti valitsee jatkaa kuten aina ennenkin. Naisten karvat eivät koskaan normalisoidu, jos emme edelleenkään näe niitä satunnaisten kannanottojen ulkopuolella missään. Ja tällä toteamuksella ei ole tarkoitus syyllistää tai painostaa ketään, mutta olisipa ihana nähdä, että yhä useammalla naisella olisi rohkeutta haastaa sekä itseään että näitä normeja ja luoda samalla vapaampaa maailmaa sekä itselle että muille.

Related posts