Vasta pysähtyessäni huomasin, miten uupunut olinkaan

Pyörin lauantai-iltana sängyssä ja ahdistaa. Olen juuri palannut lomareissulta kotiin ja olen ensimmäistä kertaa viikkoon käymässä nukkumaan omassa vuoteessa. Uni ei kuitenkaan tule ja ajatukset laukkaavat työasioissa, vaikka töiden varsinaiseen alkuun on vielä 1,5 viikkoa aikaa. Kaiken järjen mukaan olon pitäisi olla kolmen viikon lomailun jäljiltä rentoutunut ja levollinen, mutta se on kaikkea muuta. Mieli on stressaantunut, vaikka en oikein edes tiedä, mikä minua stressaa, koska mitään erityisen kuormittavaa työhommaa ei ole lähitulevaisuuden näköpiirissä. Lopulta nukahdan vain herätäkseni jälleen aamulla samaan ahdistukseen tarpeettoman aikaisin. Kun sama kierre on jatkunut neljä päivää, alkaa tuntua siltä, että ehkä olisi syytä ollan hieman huolissaan.

Joskus sitä käy niin, että kun on oikein pitkään puskenut täysillä eteenpäin ja sinnikkäästi vain tehnyt pitkää päivää ja vielä tehnyt vähän lisää, jossain kohtaa tulee stoppi. Minulla se tuli joskus loppukeväästä tai alkukesästä. Olen aika sitkeä mimmi enkä valita kovin pienistä, mutta tuossa kesän kynnyksellä tunsin oloni todella uupuneeksi. Takana oli yksi elämäni kiireisimmistä vuosista, jonka varrelle oli mahtunut myös ero sydänsuruineen. Missään vaiheessa ei ollut oikein ollut aikaa pysähtyä kunnolla lepäämään tai suremaan. Joulun aikoihin pidin reilun viikon verran vapaata, mutta todella hektisen syksyn ja monen erittäin työntäyteisen ja vaille kunnollista lomaa jääneen vuoden jälkeen vähän pidempikin paussi olisi saattanut olla tarpeen.

Olen pari kertaa aiemminkin käynyt lähellä burnoutia ja kaikkein syvimmällä olin loppukesästä 2011. Myös silloin romahdus tapahtui kesälomalla. Olen kertonut tarinan aiemmin tekemässäni postauksessa, mutta tilanne tiivistettynä pähkinänkuoreen oli se, että olin painanut pari vuotta melkoisella työtaakalla päivätyötä sekä tehnyt vapaa-ajalla sen lisäksi blogia ja freelance-projekteja. Painiskelin päivätyössäni haastavan esimiehen alaisuudessa vaikeassa työilmapiirissä sekä yritin samanaikaisesti luovia kotona parisuhdetta kuormittaneiden ongelmien ja kumppanini henkilökohtaisen kriisin keskellä. Tuntui, ettei murheita ja kuormitusta päässyt pakoon oikein minnekään. Ja kun lopulta kesälomalla pysähdyin, uupumus vyöryi yli voimalla ja alkoi oireilla ahdistuksena sekä fyysisinä oireina kuten migreeninä ja univaikeuksina. Lopulta vihelsin pelin poikki irtisanoutumalla päivätyöstä, joka aiheutti ahdistusta ja kuormitti henkisesti.

Koska olen keikkunut burnoutin rajoilla aiemminkin, nykyään tunnistan hälytysmerkit viimeistään siinä vaiheessa, kun keho alkaa oireilla. Tietenkin tilanteeseen olisi hyvä herätä jo aiemmin, mutta viimeistään nukkumisvaikeudet ja uniin tunkevat työasiat ovat minulle selkeä indikaattori siitä, että nyt pitäisi hiljentää tahtia. Jos oireiden kirjoon lisätään jatkuva ahdistus sekä migreenit, on tilanne jo päässyt liian pitkälle. Pieni positiivinen stressi voi olla ihan hyvä eteenpäin ajava voima, mutta kun stressaantunut olotila on jatkuvaa ja alkaa tuntua ahdistavalta, ollaan menossa väärään suuntaan. Lainatakseni itseäni:

On suorastaan hämmästyttävää, miten vaikeaa niitä hälytysmerkkejä uupumisen edellä onkaan tunnistaa ja myöntää itselleen. Tunnollinen suorittaja laiminlyö ennemmin itseään kuin työtehtäviä, valitettavasti.

Olihan niitä merkkejä nytkin ollut ilmassa… Kesäkuun puolivälissä oli sellainen olo, että nyt tästä naisesta on yksinkertaisesti puristettu kaikki mehut irti eikä ollut enää mitään annettavaa kenellekään. Kun into ja motivaatio lähtökohtaisesti rakastamaansa työtä kohtaan alkavat olla kateissa, ollaan yleensä jo vähän liian pitkällä.

Olin suunnitellut kerrankin pitäväni kunnollisen, pitkän kesäloman ja valmistelevani sen ajalle postauksia, mutta juhannukseen mennessä olin niin uuvuksissa, että en yksinkertaisesti kyennyt siihen urakkaan, mitä kuukauden postausmäärän etukäteen valmistelu olisi vaatinut. Siinä kohtaa, kun eräs työasia oli lomaa edeltävien kiireiden keskellä päässyt unohtumaan ja sain sen seurauksena puhelimessa työkontaktille sellaisen mini meltdownin ja romahdin vain itkuun, tajusin, että nyt täytyy pysähtyä. Ja hassua kyllä, nimenomaan samaiseen projektiin liittynyt kesän viimeinen yhteistyöpostaus kannusti juuri oikeaan suuntaan, sillä kampanjan pääviesti oli, että elämä on nyt ja se kuuluu elää. Postausta kirjoittaessani pysähdyin oikeasti sen äärelle, millaista elämää haluaisin elää ja millaista toivoisin arkeni olevan – ja tajusin heti, että jotain muuta kuin tätä jatkuvaa suorittamista ja hyvinvoinnin äärirajoilla keikkumista.

*

Vapaalle vaihtaminen tuntui lomailuun tottumattomalle haastavalta, kun ensimmäinen lomaviikko kului täällä kotona Helsingissä. Ja niinhän siinä kävi, etten heti malttanut irroittautua hommien ääreltä, vaan tein töitä vielä sen ensimmäisen lomaviikonkin. Tai ainakin uupuneena nökötin kotona läppärin näyttöä tuijottaen ja saamattomuudestani syyllisyyttä potien. Todellisuudessa taisin saada siinä lamaannuksen tilassa aika vähän mitään hyödyllistä aikaiseksi.  Onneksi putken katkaisi kotimaan reissu ja päätin, että siihen hetkeen loppuisivat työt. Tuumin, että maailma ei kaadu, vaikka blogi hetkeksi hiljenisikin, päätin hellittää omista tavoitteistani ja vaihdoin vapaalle. Kyllä siinä vähän sellaista ”fuck everything” -asennetta tarvittiin, että tunnollinen puurtaja pääsi sellaiseen viis veisaamisen makuun. Mutta pääsin, kun päätin.

Itse loma meni kuin hujauksessa ja vaikka hetkittäin saavutinkin sellaisen rennon lomafiiliksen, jotenkin tuntui, etten henkisesti silti päässyt missään vaiheessa oikein kunnolla irti arjesta. Reissailin Suomessa ja olin välissä hetken täällä Helsingissäkin, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että arjesta kunnolla irtautuminen olisi ehkä vaatinut jonkun vähän pidemmän reissun jonnekin vähän kauemmas. Tai vain tuplasti pidemmän loman. Tai ehkä molemmat.

Tiedän olevani todella onnekas saadessani tehdä tällaista työtä ja en tietenkään tekisi tätä, jos miinuksia olisi enemmän kuin plussia. Olen kuitenkin ihan tosissani joutunut pohtimaan suhdettani työhön ja työntekoon nyt, kun löydän TAAS kerran itseni samasta tilanteesta. Kivoinkaan työ ei ole sen arvoista, että sille kannattaa uhrata terveytensä ja hyvinvointinsa. Kuten totesin loman kynnyksellä:

Kun on itse oma pomonsa, sen ainaisen ankaruuden sijaan voisi nauttia myös niistä tilanteen tuomista vapauksista ja eduista kuten vaikka siitä, että lomaa voi pitää juuri silloin kuin haluaa ja juuri niin paljon kuin itse haluaa – ainakin melkein. En halua olla yksi heistä, jotka kuolinvuoteellaan miettivät, että olisinpa tehnyt vähemmän töitä.

*

Kiinnostaville ja kivoille projekteille on vaikea sanoa ei ja tietenkin yrittäjällä nakuttaa aina takaraivossa huoli omasta toimeentulosta, vaikka juuri nyt menisi hyvinkin. Miten hyvin pitää mennä, että on varaa kieltäytyä töistä? Olen muutamien viime vuosien aikana saavuttanut jo sen pisteen, että osaan nykyään sanoa myös ei ja kieltäydyn monista työtarjouksista, mutta edelleen rajanveto on vaikeaa. Pohdin kuitenkin kesällä, että jos toimeentulo ei sitä absoluuttisesti vaadi, jossain kohtaa ylenmääräinen työnteko alkaa olla ahneutta. Se on ahneutta varmistella omaa selustaa niin taloudellisesti kuin urakehityksenkin näkökulmasta. On kuitenkin tutkittu, että tietyn palkkasumman jälkeen raha ei tee onnellisemmaksi. En ole koskaan kaivannut onnellisuutta tunteakseni rahaa eikä raha sinänsä ole minulle tärkeää, mutta tietenkin taloudellinen varmuus tuo turvallisuuden tunnetta, kun ei tarvitse murehtia arkisesta toimeentulosta. Onko kuitenkaan mitään järkeä haalia kiinnostaviakaan työprojekteja siinä määrin, että oma hyvinvointi kärsii? Ei ole.

Kaikkien näiden pohdintojen tuloksena päätin pari viikkoa sitten, etten tällä erää ota syksylle yhtään enempää työprojekteja jo entuudestaan sovittujen lisäksi. Tiedossa on varmasti silti joitakin kiireisiä työrupeamia, mutta jo tuon päätöksen myötä tuntuu kevyemmältä. Ehkä päätöksen vaikutus näkyy hitusen arjessani jo nyt: kun deadlineja on huomattavasti vähemmän näköpiirissä, voin tehdä töitäni rauhassa ja ilman jatkuvaa paineen tunnetta. Ja kun työt eivät veny iltamyöhään, jää aikaa myös muille asioille.

Olen parin viime viikon aikana tehnyt hyvin konkreettisia tekoja oman hyvinvointini eteen: käynyt pitkillä kävelylenkeillä, aloittanut joogan, viettänyt vähemmän aikaa tietokoneen äärellä, syönyt paremmin ja säännöllisemmin sekä lukenut enemmän kirjoja. Ja hullua kyllä, kaikkien näiden pienten päätösten ja tekojen vaikutus tuntuu mielessä ja kehossa välittömästi. Olen levänneempi ja levollisempi kuin aikoihin ja elämä tuntuu kaikin tavoin paremmalta. Toivon, että saan pidettyä kiinni näistä uusista hyvistä rutiineistani myös syksyn edetessä.

Olisi kiinnostavaa kuulla teidän muiden mietteitä omasta suhteestanne työhön sekä hyvinvoinnista yleensä. Onko jollakulla teistä samanlaisia kokemuksia loppuunpalamisen lähellä sinnittelystä kuin minulla? Millaisia ratkaisuja te muut olette tehneet arjessa stressiä helpottaaksenne? Tuleeko mieleen joitakin hyviä niksejä palautumiseen ja tasapainon säilyttämiseen kiireenkin keskellä? Aion jakaa vielä näitä omia havaintojani ja hyvän olon vinkkejä, joista itse olen saanut apua tämän oman tilanteen keskellä, mutta on aina kiva kuulla myös muiden kokemuksia ja poimia sieltä parhaat niksit itsellekin talteen.

PS. Myös tämän viikon Afterwork-jaksossa jutellaan stressistä ja palautumisesta. Jos et ole vielä kuunnellut, niin laitahan kuunteluun!

PPS. Nämä kuvat on napattu Hailuodossa aiemmin kesällä ja yöllinen kävely tuolla pitkospuilla oli jälleen hyvä muistutus siitä, kuinka rauhoittavaa luonnon äärellä oleminen voi parhaimmillaan olla. Sitä siis lisää!

Photos: Jenni Rotonen & Peeta Peltola