Related posts

15/01/21

Entä jos syntymäpäivä ahdistaa?

4 59

Täytin vuosia viime sunnuntaina ja koska olin lomalla, oli asia helppo ohittaa täällä blogissakin. Olin ajatellut, että antaisin merkkipäivän vain luikahtaa ohi yhtenä päivänä muiden joukossa enkä mainitsisi siitä hiiskaustakaan edes Instagramissa. Ihan vain jo siksi, että tuo päivä ei merkitse minulle itselleni juuri mitään. Mutta sunnuntaiaamuna yksin valveilla sängyssä maatessani heräsikin aika paljon syntymäpäivään liittyviä ajatuksia, jotka teki mieli sanoa ääneen. Niinpä annoin ajatusten virrata. Ja koska sain ihan valtavasti kiitosta ja palautetta kaikesta, mitä tulin sanoneeksi, ehkä voisi olla hyvä kirjata ne ajatukset tännekin. Jospa vaikka joku saisi niistä ripauksen lohtua tilanteeseen, jossa synttärit eivät tunnukaan yksinomaan ilon juhlalta.

Vaikka en ole oikeastaan ikinä kriiseillyt vanhenemisesta, myönnän, että nyt 37 vuotta täyttäessäni uusi ikävuosi herätti ensimmäistä kertaa koskaan häivähdyksen ahdistuksesta. Sitä tuntee mielessään itsensä niin kovin nuoreksi yhä (varmaan vielä silloin oikeasti vanhanakin), mutta nyt ensimmäistä kertaa se jotenkin konkretisoitui selkeämmin, kuinka nopeasti aika kuluu. Tuntuu jotenkin ihan hurjalta uskoa, että olen jo 37. Mihin se aika oikein meni?

Monella syntymäpäiviin liittyy varmasti nimenomaan ahdistusta vanhenemisesta tai omasta elämäntilanteesta. Jos kokee, että ole vielä siellä, missä uran, rahatilanteen, parisuhteen tai perheen suhteen haluaisi olla, syntymäpäivä saattaa tuntua kuin muistutukselta siitä, että taas on mennyt yksi vuosi eikä vieläkään… Uuden vuoden alku niin kalenterissa kuin omassa elämässäkin (minulla ne armollisesti osuvat onneksi lähekkäin toisiaan) on usein sellainen hetki, jolloin tulee peilattua mennyttä ja tulevaa ja pohdittua, mihin suuntaan on matkalla tai haluaisi olla menossa. Se on kuin sellainen välitilinpäätös, joka saattaa aiheuttaa ahdistusta, jos asiat eivät etenekään toivottuun suuntaan tai toivotussa aikataulussa.

En itse asiassa ole lapsuusvuosien jälkeen koskaan erityisesti välittänyt synttäreistä ja siihen on monia syitä. Tammikuun alkupuolisko ei koskaan ole ollut mikään maailman mahtavin ajankohta syntymäpäiville. Lapsena harmitti, että toisinaan kahden paketin sijaan saattoikin saada vain yhden, kun joulu ja syntymäpäivä niputettiin näppärästi yhteen. Toisaalta vähän vanhempana olen saanut monet kerrat kokea synttäreitä juhlistaessani karvaasti sen, kuinka vaikea ihmisiä on saada liikkeelle juhlien täyteisen joulukuun jälkeisessä juhlaähkyssä. Moni viettää pikkujoulujen, joulun ja uuden vuoden jälkeen tipatonta tammikuuta ja varsinkin parikymppisenä harmitti, että bileseuraa oli tammikuun ensimmäisille viikoille hankala löytää.

Synttärit saattavat myös nostaa pintaan samanlaisia yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteita kuin juhlapyhät yleensäkin. Usein tällaisiin päiviin ladataan valtavasti odotuksia ja toiveita, mitä joskus olla vaikea myöntää edes itselleen. Syntymäpäivä on tavallaan eräänlainen kulttuurisesti rakennettu performanssi: miten syntymäpäivää “kuuluu” viettää ja millaisia odotuksia sille asetetaan. Kun näemme sosiaalisessa mediassa ystävien ympäröimiä synttärisankareita koristeltuine kakkuineen ja yllätysjuhlineen, on helppo tuntea huonommuutta tai ulkopuolisuuden tunnetta – varsinkin jos itse viettää merkkipäivää yksin kotona. Tällaiset tunteet ovat monelle tuttuja ja valtavan inhimillisiä, vaikka ei edes kaipaisi omasta merkkipäivästään mitään spektaakkelia tai introverttinä ei edes viihtyisi suuressa joukossa huomion keskipisteenä. Monelle syntymäpäivä voi kuitenkin olla niitä vuoden yksinäisimpiä päiviä.

Usein syntymäpäivämietteiden keskiössä ovat kuitenkin ikäkriisit. Luulen kriiseilyn johtuvan pohjimmiltaan siitä, että ihmisillä on tapana asettaa itselleen ja elämälleen sellaisia aivan hassuja dealineja asioista, jotka tiettyyn ikään mennessä olisi pitänyt “saavuttaa”. Tällaisista itse luoduista aikarajoista saatetaan tuntea ihan hurjia paineita ja ahdistustaan, jos asiat eivät menekään sen perinteisen kaavan tai jonkin itse määritellyn kapean ideaalin mukaisesti yhteiskunnan normien määrittelemässä aikataulussa.

Eräs läheiseni (mies) kehitti tästä itselleen niin massiivisen kriisin, että lopulta masentui. Onneksi täydellinen irtiotto entiseen auttoi pysähtymään omien tarpeiden ja toiveiden äärelle. Ympärillä vellovien odotusten ja oletusten sijaan hän malttoi ensimmäistä kertaa kuunnella itseään. Mitä hän haluaisi elämältä? Moni päätyy suorittamaan elämäänsä autopilotilla odotusten ja normien siivittämänä, ja tajuaa vasta aikuisena, ettei haluakaan elämältä niitä asioita, joita kohti on muiden mukana määrätietoisesti kulkenut. Tai joiden äärelle on vain muiden luomien ihanteiden mukana ajelehtinut. Siksi tällaiset välitilinpäätökset eivät sinänsä ole yhtään huono juttu, jos niiden äärellä malttaa pysähtyä kuuntelemaan, mistä se ahdistus todella kumpuaa.

*

Naisilla ikään voi toki liittyä täysin ymmärrettävästi ahdistusta ja paineita myös biologisista tosiasioista – etenkin tässä 35 ikävuoden jälkeen. Naisen keholle ajankulu on armoton: biologia ei odota sopivan kumppanin löytymistä, työtilanteen vakiintumista tai vanhemmuuteen kypsymistä. Samoista syistä syntymäpäivään voi liittyä suruakin. Jollekin syntymäpäivä on konkreettinen muistutus siitä, mitä on jäänyt saamatta – kenties toiveista huolimatta.

Vaikka haaveissa ei edes olisi lapsia tai lapsiluku olisi jo täynnä, 40 vuoden rajapyykki tuntuu varmasti monelle naiselle kriittiseltä ja peruuttamattomalta muutokselta elämässä. Näin 37-vuotiaana tulevaisuudessa häämöttävä siirtymä uudelle vuosikymmenelle jännittää. Tietenkään se ei varsinaisesti muuta mitään, mutta nelikymppisenä sellainen se mystinen aikuisuus tuntuu jotenkin vääjäämättömältä. Siitäkin huolimatta, että olen tuntenut itseni täysipainoisesti aikuiseksi jo pitkään. Entä sitten keski-ikäisyys…? Huh, ei puhuta siitä ihan vielä. Oli miten oli, 37-vuotiaaseen saatetaan jo viitata nelikymppisenä tai melkein nelikymppisenä, ja ajatus siitä herättää ainakin minussa koomisen ristiriitaisia tunteita. Jotenkin en ole siihen ihan vielä valmis. Minulle ihmiset ovat kolmekymppisiä, kunnes ikä alkaa 4:lla. Ja katsellaan sitä keski-ikäisyyttä sitten joskus viisikymppisenä!

Joskus ikään liittyvä ahdistus on myös heijastusta ulkopuolelta tulevien ahtaiden ja ihan outojenkin normien paineesta. Ihmisillä on hämmentävän paljon mielipiteitä siitä, miten tietyn ikäisen pitäisi käyttäytyä, pukeutua tai elää. Tai mikä olisi minkäkin ikäiselle sopivaa. Tekee hyvää muistuttaa itselleen, ettei tuollaisiin kapeisiin ja pölyttyneisiin malleihin tarvitse alistua. Elämällä juuri sellaista elämää kuin haluamme, saatamme jopa muuttaa ja ravistella niitä tunkkaisia normejakin samalla.

Tavallaanhan kaikki tällainen iän pohdiskelu on ihan hölmöä ja turhaa. Todellisuudessa minulla ei ole mitään syytä kriiseillä (ja onneksi en siis kriiseilekään): elämäni on rehellisesti sanottuna tällä hetkellä parasta, mitä se on koskaan ollut. Ja voin kertoa, että se ei todellakaan ole mennyt yhteiskunnan kliseisten normien mukaan tai edes siten kuin olisin itse sen joskus nuorempana unelmoinut tai kuvitellut menevän. Mutta se on ihan OK. Elämää ei loppujen lopuksi voi ihan kauheasti suunnitella eteenpäin ja koska tulevasta emme tiedä, on paras keskittyä tähän hetkeen. Olen onnellinen, että saan ylipäänsä olla elossa ja kiitollinen kaikesta siitä, mitä minulle on suotu. Minulla on ihania ystäviä, perhe, antoisa työ ja parempi parisuhde kuin olisin koskaan osannut edes haaveilla.

Enkä haluaisi olla päivääkään nuorempi, sillä pidän elämästäni ja itsestäni nyt enemmän kuin koskaan. Ikävuodet ovat tuoneet viisautta, ymmärrystä, armollisuutta ja lempeyttä sekä itseäni että muita kohtaan. Vaikka matkan varrelle on mahtunut monenlaisia mutkia ja pettymyksiä, en voisi olla onnellisempi juuri nyt ja jyrkätkin käänteet ovat lopulta vieneet elämää juuri sinne oikeaan suuntaan. Ikä on siis tuonut loppujen lopuksi mukanaan pelkkää hyvää. 37 on ihan hyvä luku.

Tänä vuonna vietin synttäreitäni hyvin rauhallisissa merkeissä. Poikaystävä vei minut lauantaina syntymäpäiväillalliselle. Sunnuntana kävimme kunnon kävelyllä tuolla lumimyrskyssä. Paistoimme nuotiomakkaraa Café Regatassa, söimme pullaa ja joimme kuumaa mehua ja kaakaota. Päivä oli ihana ja rauhallinen enkä olisi toivonut syntymäpäivältäni yhtään enempää tai vähempää.

Jos syntymäpäivät aiheuttavat ahdistusta, toivon teille sitä samaa rauhaa ja myötätuntoa itseänne kohtaan, jota minä olen onnistunut vuosien mittaan sisältäni löytämään. Ja synttäreistä on tietenkin lupa myös iloita ja nauttia. On ihan kiva ajatus, että edes syntymäpäivänään jokainen saa halutessaan olla huomion keskipisteenä ja juhlia ihan vain elämää. Ja onhan syntymäpäivä aivan erinomaisen hyvä syy syödä kakkua (vaikka oikeastihan kakun syömiseen ei mitään syytä tarvitakaan).

Jos pidit tästä postauksesta, niin saattaisit olla kiinnostunut myös näistä:

Miltä tuntuu täyttää 35: mietteitä elämästä, biologisesta kellosta ja vanhenemisesta

♥ Biologisen kellon tikitystä: tiukkaa faktaa hedelmällisyydestä

Introvertin elämää: tasapainoilua sosiaalisten odotusten ja yksinolon välillä

Yksin ystävien keskellä

♥ Ihan hyvä juuri näin

♥ Sitten kun elämä palautuu normaaliksi

10 x parempaa seurattavaa Instagramissa

Ajatuksia yksinäisyydestä

Yksinäisyyden stigma

Ulkopuolisuuden tunteet juhlapyhinä

Juhannuspako Pariisiin

Onks pakko, jos ei haluu eli angstia pakollisista juhlapyhistä

SPR-ystävätoiminta: ystäväksi vanhukselle?

Mummokaveri ja minä: erään ystävyyden tarina

Photos: Meri Milash

Related posts

13/01/21

Afterwork-podcast: LOMAEKSTRA

21

Afterwork-podcast viettää vielä hetken verran ansaittua talvilomaa, mutta päätimme järjestää tauon ajaksi muutaman pienen yllätyksen. Olemme julkaisseet loman aikana kaksi ekstrajaksoa, joissa ratkotaan kuulijoiden pulmia ja toinen niistä ilmestyi tänään! Laitahan kuunteluun! Jaan tässä myös tuon edellisenkin ekstran siltä varalta, että se on vuodenvaihteessa livahtanut ohi korvien. :)

149. Lomaekstra: ihastus työkaveriin ja muita kuulijapulmia

Mitä tehdä, kun menee varattuna palavasti hurmaantumaan työkaveriin? Entä miten toimia, kun ihastus yllättää liian pian eron jälkeen? Afterworkin äärellä pohditaan taas parhaan kyvyn mukaan kuulijoiden kinkkisiä ongelmia.

150. Lomaekstra: Mitä tehdä liialliselle empaattisuudelle ja muita kuulijapulmia

Afterwork lomailee vielä hetken, mutta uudenvuoden yllärinä ratkotaan muutama kuulijapulma. Mitä tehdä, kun ottaa muiden huolet harteilleen? Entä kannattaako varattua, entistä ihastua lähestyä?

Kuva: Janita Autio

Related posts

12/01/21

Täydellisen loman kaava

17 53

Huhheijaa! 3 viikkoa lomaa ja hiljaiseloa sosiaalisesta mediasta meni hämmästyttävän nopeasti. Olen malttanut yrittäjyyteni aikana lomailla melko harvakseltaan ja lyhyesti, mutta matkan varrella vähän viisastuneena olen todennut, että lomailu paitsi tekee hyvää, on myös ihan oikeasti silloin tällöin tarpeen. Ja mieluiten useammin kuin kerran vuodessa. Niinpä pidin nyt myös oikeastaan ensimmäistä kertaa ehkä koko aikuisiällä ihan kunnollisen joululoman.

Näin kotoa käsin työskentelevälle on yleensä tuntunut tosi tärkeältä päästä täältä yksiöstä jonnekin muihin maisemiin, jotta töistä ja arjesta pääsee oikeasti kunnolla irtautumaan. Nyt korona-aikaan piti kuitenkin löytää lomatunnelmaan myös täällä kotioloissa. Yllätyin, miten helposti se lopulta onnistuikaan. Ehkä asiassa auttoi se, että suurin osa työkontakteistakin lomaili joulunpyhinä ja suljin Instagramissa kommentoinnin surutta 3 viikoksi, jolloin ei ollut painetta roikkua puhelimella ja vastailla viesteihin. Myönnän, että kontrasti on ollut aika raju, kun eilen avasin jälleen kommentoinnin yleisölle. Puhuin storyssa rikkinäisistä sukkahousuista ja inboxiin tulvi välittömästi satoja viestejä, joista varmaan vähintään 150:ssä kehotettiin parsimaan. Vaikka (pyytämättä annetut) neuvot olivat ennen kaikkea hyväntahtoisia, myönnän odottamattoman viestivyöryn säikäyttäneen sen verran, että hetken harkitsin kommentoinnin sulkemista samantien uudelleen.

Uskon, että juuri se, että pysyin lomalla pääasiassa poissa somesta ja kommentointi pysyi kiinni, oli yksi syistä, miksi tällä kertaa pääsin niin hyvin loman tunnelmaan myös kotona. Ja vaikka olisin helposti (ja mieluusti) voinut lomailla vielä muutaman viikon lisääkin, tunsin aidosti oloni levänneeksi, kun palasin eilen töiden äärelle. Mikä ihana tunne! Siltä ei nimittäin aina ole loman jäljiltä tuntunut – onneksi kuitenkin enenevässä määrin.

Mitä sitten tein tällä rentouttavalla lomallani? En oikeastaan yhtään mitään. Katselin sarjoja, löhöilin peiton alla, luin kirjaa, siivoilin ja järjestelin kotia, puhuin 3 tunnin maratonpuhelun ystävän kanssa, pelasin lautapelejä, kävin muutamalla kävelyllä, täytin sanaristikkoa ja lopulta vähän neuloinkin. Ja tajusin siinä samalla jotain tosi olennaista lomailemisesta.

Samalla tavalla kuin kesähelteillä on helppo tuntea fomoa muiden mielettömistä kesäretkistä, piknikeistä, purjehdusreissuista ja muista riennoista, se “vaille jäämisen tunne” tai jopa syyllisyys omasta aikaansaamattomuudesta voi vainota ihan millä tahansa lomalla. Sosiaalinen media saa liian helposti vertailemaan itseään muihin ja elämäänsä siihen, mitä muut valitsevat omastaan näyttää.

Kun itse lojuu sängyssä sipsejä mussuttaen kolmatta päivää putkeen, saattaa päähän muiden lasketteluretkiä, avantouinteja ja mökkireissuja katsellessa tulla tunne, että oma loma menee suorastaan hukkaan löhöillessä ja laiskotellessa. Että kyllä sitä nyt pitäisi ainakin viisi kirjaa saada luettua ja yksi villapusero neulottua, kun tässä joutilaana makoilee. Mutta mitä jos laiskottelun korvaisikin lepäämisellä ja löhöilyn sijaan puhuisi rauhoittumisesta.

On ihan hassua, että suorituspaineet tunkevat somen kautta helposti myös lomalle, jonka pitäisi nimenomaan olla sitä ihan omaa aikaa. Sellainen hetki, jonka saa viettää ihan miten itse haluaa. Suorituskeskeisessä ja ahkeruutta arvostavassa kulttuurissa olemista ei usein osata arvostaa, mutta väitän, että ihan jokaiselle tekee hyvää joskus vain olla rauhassa. Ihminen tarvitsee lepoa fyysisesti ja henkisesti. Ja tylsistyessä jää tilaa luovuudelle ja uusille ajatuksille. Eikä lomalla tarvitse olla mitään muuta päämäärää kuin lepo.

Kaikkea tätä pohdiskellessani ja lomaa hyvin rennosti viettäessäni tajusin keksineeni täydellisen loman kaavan: loman pituus on riittävä, kun ehdit löhöillä ja makoilla peiton alla sarjoja katsellen vaikka päiväkausia putkeen ilman, että tunnet tuhlaavasi siihen koko lomasi. Tietysti on yksilöllistä, kuinka paljon tätä oleilua kukin kokee kaipaavansa – vai kokeeko ollenkaan. Jos energiaa riittää lomalla touhuamiseksi asti, niin mikäs siinä! Ja lapsiperheissä tietenkin pitää huomioida myös perheen pienimmäisten viihtyvyys. Mutta haluan siis vain tällä sanoa, että siitä ei pitäisi joutua tuntemaan syyllisyyttä tai harmitusta, jos tarvitsee lomalla myös ihan rehellistä lepoa.

Nautin itse lomaillessa myös siitä, että kun arjen kiireet loistavat poissaolollaan, on aikaa puuhastella sellaisia pieniä arkisia asioita, kuten siivota se kaappi, mikä on ollut to do -listalla jo viimeiset kaksi vuotta, lukea se kesken jäänyt romaani ja ryhtyä vaikka neulomaan. Luulen, että minulle olisi jäänyt tyytymättömämpi olo lomastani, ellen olisi levon ohella ehtinyt tehdä myös tällaisia asioita. Loman pituus oli siis oivallinen, sillä ehdin tehdä molempia ilman, että tarvitsi tuntea painetta yhtään mistään.

Tällä kertaa täydellinen lomani kesti kolme viikkoa ja siitä ensimmäinen viikko meni joulun tohinoissa ja lähinnä siinä, että yritin virittäytyä lomatunnelmaan. Toisen viikon lepäsin ja löhöilin. Ja kolmannen viikon aikana minulla oli jo energiaa puuhastella. Aloitin esimerkiksi neulomaan villapuseroa – kunnianhimoinen projekti sellaiselle, joka on viimeksi pidellyt puikkoja käsissään ehkä noin 20 vuotta sitten ja silloinkin suurin aikaansaannos ovat olleet lapaset. Mutta nyt oli riittävästi joutilasta aikaa, että maltoin tarttua toimeen. Sillä, milloin pusero lopulta on valmis, ei oikeastaan ole merkitystä. Jos se ensi talveksi valmistuu, olen tyytyväinen.

Juttelin tästä loma-aiheesta vielä poikaystäväni kanssa. “Niin, se riippuu varmaan myös iästä, että mitä lomalla jaksaa tai ei jaksa tehdä…” hän pohdiskeli. Ai millä tavalla? Ai että, kun on tällainen vanha käpy, niin väsyttää? Hän purskahti nauruun: “No ei… Vaan, että kun on tämmösessä iässä, että tekee paljon töitä ja on stressiä, niin tekee ihan hyvää ottaa lomalla vaan iisisti.” Ja niinhän se on. Silloin, kun uuvuttaa, on ihan hyvä pysähtyä niiden omien tarpeidensa äärelle. Jos tuntuu, että hiihtolenkkiä enemmän tarvitsee kupillista teetä ja sarjamaratonia viltin alla, se on täysin OK.

Yrittäjällä on onneksi usein vapautta vaikuttaa lomansa pituuteen ja työssäkäyvälle se ei aina ole yhtä mahdollista, mutta toivon silti, etä te muutkin olette saaneet vähän joulun aikaa levätä ja rauhoittua, jos syksyn ja koko omituisen vuoden jälkeen oli sellainen olo, että levolle oli tarvetta. Miten teidän muiden loma meni vai pystyittekö lomailemaan ollenkaan? Entä miten tämä uusi vuosi on lähtenyt liikkeelle? Toivotaan tästä vuodesta ainakin parempaa kuin tuosta, jonka jätimme taakse!

Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia

Related posts