26/11/20
Kaipaatko jotain piristystä tämän harmaan marraskuun keskelle? Täältä tulee! Kävin nimittäin viikonloppuna piipahtamassa Antonia Hambergin ihanassa kotigalleriassa, jossa avautui juuri viime viikolla uusi näyttely. Hamberg keksi muutama vuosi sitten valjastaa asuntonsa taiteelle ja avata kotinsa ovet yleisölle. Reframing-näyttely on nyt kolmas, jonka itse olen käynyt kurkistamassa ihan paikan päällä, mutta kaikkiaan näyttelyitä on järjestetty neljä.
Siinä missä kolkot galleriatilat saattavat joskus olla jotenkin vaikeasti lähestyttäviä, kotiympäristö tuo taiteen esiin aivan erilaisella tavalla – osana arkea ja elämää. Ja onpa muuten todella erilainen taidekokemus päästä näkemään teoksia ympäristössä, johon ne tavallaan ”kuuluvat”, oikean kodin seinillä ja tasoilla. Antonia Hambergin kotinäyttelyissä on nähty niin liuta Suomen taidekentän tunnettuja ykkösnimiä, nousevia tähtiä kuin tuntemattomampiakin taiteilijoita, mutta joka kerta kuratointi on mielestäni ollut todella onnistunut. Mukana on myös maalausten ja grafiikan lisäksi veistoksia ja lasitaidetta.
Vaikka asiaa ei mitenkään erityisesti alleviivata, on ollut ilo huomata, että Hambergin näyttelyt antavat tilaa erityisesti naistaiteilijoille. Yhdeksästä mukana olevasta taiteilijasta tälläkin kertaa kahdeksan on naisia. Reframing-näyttelyssä on esillä Fanny Tavastilan, Camilla Mihkelsoon, Linda Roschierin, Muriel Kuoppalan, Aura Hakurin ja Kerttu Saalin maalauksia sekä Julia Strandin ja Henna Nuutisen veistoksia. Tässä näyttelyssä huomioni kaappasivat erityisesti Linda Roschierin värikkäät maalaukset, Camilla Mihkelsoon vangitsevat naishahmot sekä Muriel Kuoppalan graafisen geometriset kuviot. Myös Henna Nuutisen minimalistiset ja Julia Strandin veikeät veistokset jäivät mieleen. Strandin työt olivatkin minulle jo entuudestaan tuttuja, sillä näin hänen veistoksiaan aiemmin tänä syksynä esillä Galleria Forum Boxissa – sielläkin ne erottuivat hauskasti joukosta ja jättivät vahvan muistijäljen.
Lisäksi näyttelyssä on mukana turkkilaissyntyisen Orcum Erdemin lasitaidetta. Hän on minulle tässä näyttelyssä mukana olevista taiteilijoista tutuin ja jotkut teistä saattavatkin muistaa tämän nimen IG-tilini puolelta. Olen nimittäin kovasti mieltynyt Erdemin värikkäisiin ja leikkisiin töihin ja omistan itsekin pari. Pitää joskus esitellä niitä myös täällä blogissa.
Dokumentoin visiitilläni näyttelyä kuviin ja toivon, että ehkä taide ilahduttaa teitä näin kuvienkin välityksellä, mutta suosittelen lämmöllä, että jos suinkin pääsette, niin käykää ihmeessä kurkistamassa näyttelyä myös paikan päällä Helsingin Etu-Töölössä. Sunnuntaina piipahtaessamme olimme juuri sillä hetkellä ainoat vieraat, joten turvavälien ja koronaturvallisuuden noudattaminen oli helppoa. Näyttelyyn on ilmainen pääsy ja kaikki teokset ovat myynnissä.
Näyttely on avoinna 9.12.2020 asti:
sunnuntaisin klo 13-17
keskiviikkoisin klo 17-18
Osoite: Lemminkäisenkuja 4 b, soita alaovella summeria (Hamberg) päästäksesi sisään. Sopimuksen mukaan näyttelyä on mahdollista päästä katsomaan myös muina aikoina.
Tämä Julia Strandin työ jäi erityisesti mieleen.
Orcum Erdemin lasityöt ovat kuin herkullisia jälkiruokia.
Linda Roschierin värikäs Odyssey-maalaus ja Orcum Erdemin donitsi
Camilla Mihkelsoon naishahmoja voisi jäädä tutkimaan pitkäksikin aikaa.
Fanny Tavastilalta on näyttelyssä esillä sekä maalauksia että grafiikkaa.
Henna Nuutisen sulavalinjaiset veistokset vangitsevat katseen.
Photos: Pupulandia
5/11/20
KAUPALLINEN YHTEISTYÖ: AMOS REX -MUSEOKAUPPA
En olisi varmaan vielä muutama vuosi takaperin uskonut, että suomalaiset jonottavat näkemään taidetta, mutta toden totta olen menneiden parin vuoden aikana törmännyt jo useamman kerran taidemuseon ovella jonoon. Ehkä se kertoo jotain tästä ajasta: arkisen puurtamisen, kiireen ja huolten keskelle kaipaamme elämyksiä, kauneutta ja aistiemme haastamista. Ilostun ajatuksesta, että yhä useampi uskoo löytävänsä sitä taiteen parista.
Paitsi taidemuseoita, rakastan myös museokauppoja. Minulle piipahdus museokaupassa on usein se täydellinen loppuhuipennus museovisiitille. Ja onpa ollut sellaisiakin hetkiä, kun olen skipannut koko näyttelyn ja marssinut suoraan putiikin puolelle. Kiinnostavimmissa museokaupoissa aikaa saattaa kulua melkein yhtä kauan kuin siellä itse näyttelyssä. Parhaimmillaan museokauppa on kuin täydellisesti kuratoitu konseptiliike, jossa voi käydä inspiroitumassa, syventämässä museokokemusta sekä sivistämässä itseään ja halutessaan toki ostamassa vaikka postikortin, julisteen, kirjan tai esineen muistoksi koetusta elämyksestä. Mutta aika usein ihan vain katselu, hypistely ja tutkailukin riittää eikä välttämättä tarvitse ostaa mitään omaksi.
Minulla oli joskus tapana ostaa jokaisella museokäynnilläni museokaupasta jokin kaunis postikortti. Järjestin sitten Suomesta ja maailmalta kertyneistä taidekorteista oman pienen kotinäyttelyn jääkaappini oveen. Idea sai alkunsa siitä, että halusin peittää jääkaapin ruman logon, mutta tykästyin jääkaappinäyttelyyn niin, että se kulki mukanani myös seuraavaan asuntoon, vaikka uuden jääkaapin ovessa ei ollutkaan moittimista.
Yksi uusi helmi Helsingin museokauppojen joukossa on Amos Rexin hiljattain remontin jälkeen avautunut putiikki. Ihan ensimmäisenä on mainittava, että museokauppa on valtavan kaunis. Lasipalatsin katutasossa sijaitseva liiketila tulvii valoa ja rauhaa kaupungin vilinän jäädessä suurten ikkunoiden ulkopuolelle. Museokauppaan astuessa tulee heti tunne, että tänne voisi jäädä vaikka pidemmäksikin aikaa. Ja se onkin ollut yksi kantavista ajatuksista tilaa suunnitellessa: tänne saa tulla viihtymään ja viettämään aikaa.
Viihtymiseen ja kiireettömään tutkailuun kannustava filosofia näkyy esimerkiksi museokauppaan rakennetussa lukunurkkauksessa, jossa saa rauhassa tutustua myynnissä oleviin teoksiin. Ja museokaupan kirjavalikoima onkin tutustumisen arvoinen! Uskaltaisin peräti väittää, että Amos Rexin museokauppa loikkaa heti minun kirjoissani (heh) Helsingin kiinnostavimpien kirjakauppojen joukkoon. Valikoimaan kuuluu noin 300 eri teosta pääasiassa pieniltä julkaisijoilta ja joukkoon mahtuu niin visuaalisesti upeita taidekirjoja kuin ajattelua haastavia teoksia esimerkiksi feminismiin, antirasismiin, taiteen tutkimukseen, intersektionaalisuuteen ja maailman ekologiseen tilanteeseen liittyen. Ja kutakin kirjaa on myynnissä vain kolme kappaletta. Se mahdollistaa laajan ja monipuolisen kirjavalikoiman, mutta tarkoittaa myös, että mikäli jonkun teoksen mielii hankkia omakseen, asiaa ei kannata jäädä harkitsemaan liian pitkäksi aikaa.
Tällä hetkellä Amos Rexissä on meneillään Egypti-aiheinen näyttely ja teema näkyy myös museokaupassa. Pidän tavasta, jolla Amos Rexin museokaupassa on tuotu näyttelyn maailma teemoineen, taustoineen ja visuaalisine aiheineen konkretiaksi tuotteiden kautta. Nostan hattua paitsi näyttelyjulisteiden raikkaalle visuaaliselle ilmeelle, myös sille, miten luovalla ja oivaltavalla tavalla muinainen Egypti on tuotu tähän päivään: esimerkiksi muinaisen Egyptin suosituimmasta lautapelistä Senetistä on tehty nykyaikainen versio. Paikallisena käsityönä valmistettua peliä on myynnissä rajattu erä. Olisiko tässä tulevan joulun hittipeli?
Muutenkin sekä museokaupan sisustuksessa että tuotevalikoimassa on pyritty hyödyntämään paikallisia pientuottajia. Kaikki tuotteet eivät liity välttämättä meneillään olevaan näyttelyyn, mutta niissä näkyvät Amos Rexille tärkeät arvot ja teemat kuten tunnekasvatus ja antirasismi. Niiden avulla halutaan myös lempeästi haastaa ja herätellä kävijöitä syventämään omaa ajatteluaan. Tavoitteena saada kävijä pohtimaan: Mitä tunsin ennen näyttelyä? Mitä tunnen nyt? Onko jotain muuttunut? Mitä opin? Mistä oli kyse?
Erityisen virkistävä on museokaupan filosofia sen suhteen, että aina ei tarvitse ostaa. Museokokemukset jatkaminen ja syventäminen tai ihan vain uusien elämysten tavoittaminen ei vaadi uutta tavaraa tai kuluttamista. Filosofia näkyy liikkeessä monin tavoin: putiikin lukunurkkaus on omistettu oleilulle ja rauhassa lehtiin ja kirjoihin tutustumiselle. Lisäksi museokaupasta on mahdollista lainata panttia vastaan viihdykettä museon takana sijaitseville kummuille. Mukaansa lainaan voi napata esimerkiksi leijan, potku- tai skeittilaudan ja kypärän, kaiuttimet, katuliituja ja talven tullen liukureita. Veikkaan, että niiltä kummuilta saa aika hyvät vauhdit liukurilla – ehkä pitää käydä kokeilemassa, jos ja kun saamme jossain vaiheessa lunta!
Amos Rex haluaa luoda paitsi mahtavia muistoja kulttuurin, taiteen ja historian parissa, myös herätellä ajattelemaan ja näkemään maailmaa uusilla tavoilla sekä löytämään uutta. Ja museokauppa haluaa osoittaa, että kokemuksen ei tarvitse päättyä museon oville, vaan se voi jatkua illalla peiton alla uuden kirjan kautta, taiteen visuaalisen maailman kotiin tuovassa julisteessa, näyttelyn herättämiä tunteita hiljalleen käsittelemällä tai vaikkapa museon pihalla ulkoilmasta nauttien. Ja näyttelyn maailmaan pariin voi tutustua tai palata piipahtamalla museokaupassa milloin vain. Se on nimittäin avoinna viikon jokaisena päivänä ja putiikkiin pääsee poikkeamaan helposti vaikka ohikulkumatkalla jonottamatta. Tämän jutun kuvat antavat pienen välähdyksen aarteista, joita Amos Rexin museokaupasta voi bongata, mutta suosittelen lämmöllä piipahtamaan myös paikan päällä tutkimassa ihan itse!
1/03/20
Tässä ikuisen marraskuun keskellä joskus unohtuu, miten kaunis Helsinki on kaikessa harmaudessaankin, jos vain malttaa pysähtyä katsomaan. Jopa talvisen karu luonto ja lehdettömät puut voivat näyttää kauniilta, kun tutkii puunrunkojen pintoja ja monivivahteisia värejä, kivien muotoja, kaislikoita, pieniä yksityiskohtia. Kävimme ystäväni Annan kanssa viikko sitten kävelyllä Töölönlahdella ja ensimmäisen kävelykierroksen teimme kuulumisia vaihtaen ja ulkoilmasta nauttien. Toisella kierroksella intouduimme tutkimaan ja ihastelemaan luontoa. Ja miten kauniilta kaikki näyttikään! Tuntui, että sain linssini läpi tallennettua sellaisia värejä, maisemia ja hetkiä, joita ei rauhassa syventymättä välttämättä edes näkisi.
Rakastan ystäväni tapaa katsella maailmaa. Taiteen parissa työskentelevä graafikkoystäväni jaksaa innostua lapsen lailla ympärillään näkemistään väreistä, muodoista, tekstuureista ja yksityiskohdista, ja se innostus tarttuu. Myönnän, etten ole hetkeen pysähtynyt ihailemaan koivunrungon vivahteikkaita sävyjä tai puuhun kasvaneen jäkälän kauniinväristä pintaa.
Liian usein sitä vain viilettää päivästä toiseen omiin ajatuksiinsa uppoutuneena, kiireisenä ja ympärilleen katselematta. Siksi tekee joskus hyvää oikein pysähtyä kaiken ihan tavanomaisen äärelle ja katsella asioita kuin uusin silmin. Mihin kiinnittäisi huomiota, jos katselisi kohdetta ihan ensimmäistä kertaa? Näkisikö asioita, joita ei yleensä näe?
Olen joskus miettinyt, että haluaisin dokumentoida ystävääni kuviin useamminkin. Hän on niin kaunis ja aito, vilpitön ja leikkisä. Ja tiedättekö, kun jotkut ihmiset inspiroivat omaankin luovuutta ja saavat näkemään asioita vähän tavallista kauniimpina. Sellainen vaikutus Annalla on minuun. Moni asia on hänen kanssaan vähän erityislaatuisempi kuin ihan itsekseen.
Parin tunnin ”luontoretkeltämme” kertyi valtava määrä kuvia, mutta tuntuisi väärältä antaa sen kauneuden vain unohtua kuva-arkistoihin. Niinpä saatte tässä aikamoisen määrän luontoa kuvina – toivottavasti edes hippunen sitä tunnelmaa meidän kävelyltämme välittyy teillekin.
Haastan teitä muitakin seuraavalla kävelyllä kaiken harmauden keskellä kiinnittämään huomiota yksityiskohtiin ja väreihin. Ja voi olla, että tuttu maisema näyttäytyykin ihan uutena.
Photos: Jenni Rotonen
23/09/18
KAUPALLINEN YHTEISTYÖ: ASENNEMEDIA & BRASSERIE RIVOLI
Minulla on jotenkin erityinen suhde Ranskaan, vaikka en ole koskaan asunut siellä enkä edes puhu kieltä kunnolla. Olen kuitenkin opiskellut ranskaa teinistä lähtien ja Pariisista on tullut minulle vuosien saatossa kaupunki, johon aina palaan uudelleen ja uudelleen. Kuulen jatkuvasti ihmisiltä kommentteja, että minä jotenkin ”sopisin Pariisiin”. En ihan tarkalleen tiedä, mitä tällä tarkoitetaan, mutta rohkenen olla samaa mieltä. Sattuikin osuvasti, kun lopulta myös rakkaus löytyi juuri Pariisista ja nyt minulla on erityisen hyvä syy käydä siellä säännöllisesti.
Luulen, että kaikki tämä edellä mainittu on pantu merkille myös Brasserie Rivolissa, sillä he kutsuivat minut tutustumaan ravintolaan tässä hiljattain. Rivoli on kuin pieni palanen Pariisia keskellä Helsinkiä, ja juuri siksi tuntuukin niin uskomattomalta, että en ollut ennen tätä kutsua koskaan tullut käyneeksi! Rivoli on nököttänyt tutulla paikallaan Albertinkadun ja Kalevankadun kulmassa jo vuodesta 1962 ja olen kävellyt sen ohi lukemattomat kerrat, mutta jostain syystä en ole koskaan tullut astuneeksi sisään. Naapurissa sijaitsevan, pizzoistaan tunnetun Rivoletton antimia olen kyllä maistellut muutamaan otteeseen lounasaikaan (ja ne pizzat todellakin ovat mahtavia!), mutta itse Rivoli on jäänyt katsastamatta. Nyt asia tuli korjattua, kun eilen suuntasimme ystäväni kanssa viettämään ranskalaisten herkkujen parissa.
En oikein tiedä, mitä odotin Rivoliin astuessani, mutta en silti sitä, mitä siellä lopulta näin: kaunis art deco -henkinen sisustus on pysynyt samana jo noin 30 vuoden ajan eikä ole kärsinyt ajan hampaasta tippaakaan. Huokailimme ystäväni Sannan kanssa ihastuksesta upean miljöön äärellä ja napsimme kilpaa valokuvia niin kameralla kuin kännyköilläkin – ja onneksemme satuimme paikalle juuri pari minuuttia ennen kuin sali alkoi täyttyä, joten sain otettua kuvia koko kauniista tilasta.
Meillä on kaverini Sannan kanssa suorastaan muodostunut tavaksi, että näemme aina ruoan merkeissä, mutta hurjan usein tulee aina urauduttua käymään niissä samoissa tutuissa ravintoloissa. Olimme jotenkin aivan haltioissamme siitä, että nyt löytyi tällainen helmi, jonka olemme aiemmin onnistuneet tyystin missaamaan. Supatimme keskenämme, että ”tänne pitää tulla uudelleen” jo ennen kuin olimme vielä maistaneet ainoatakaan annosta. Ihan vain siksi, että tunnelma ja miljöö olivat ravintolassa niin kohdallaan: vanhaa ranskalaista musiikkia, ihana palvelu ja kattauskin oli aterimia myöten kuin ranskalaisesta elokuvasta.
Tilasimme alkuun persikka kir -drinkit, joissa kuohuviinin sekaan on lisätty loraus persikkalikööriä ja kilistelimme tyytyväisinä treffit alkaneiksi. Rivolin syksyn uusi menu rakentuu small plates -konseptin ympärille, jonka ideana on, että pöytään tilataan useampia pieniä annoksia yhdessä jaettavaksi. Vaihtoehtoja oli valtavasti ja niiden joukossa sekä hyvin perinteisiä ranskalaisia annoksia että vähän modernimpiakin makuelämyksiä. Päädyimme lopulta tilaamaan ensimmäiseksi päivän keiton, joka oli tällä kertaa samettisen pehmeä kukkakaali-tryffeli-keitto. Keiton kanssa napostelimme (aivan liian hyvää) leipää ja hörpimme samppanjaa – kuinkas muuten, olimmehan viettämässä ranskalaista iltaa.
Tilasimme keiton lisäksi jaettavaksi myös siemenillä ja parmesanilla höystettyä vihreää salaattia sekä tatticarpaccion. Moni ehkä ajattelee, että vihreä salaatti on vähän tylsä vaihtoehto, mutta rakastan tilata salaattia nimenomaan Ranskassa, koska siellä se osataan maustaa! Unohdin kysyä, mitä kaikkea salaatinkastikkeeksi lorautellaan, mutta ensi kerralla pitää tarkistaa tämä. En nimittäin normaalisti ole mikään intohimoinen salaatin puputtaja, mutta kun se on maustettu hyvin, voisin hotkia sitä kulhotolkulla. Tatticarpaccio oli puolestaan oikein mainio makuelämys: annoksessa on siis carpaccion tyyliin leikattu ja marinoitu tuoreista tateista ohuen ohuita siivuja. Olimme Sannan kanssa ihan ihmeissämme siitä, miten sienet voivatkaan maistua niin raikkailta. Voin todella suositella kokeilemaan!
Maistelimme myös oikein perinteisiä ranskalaisia herkkuja, kantarelli-cocottea sekä Sannan toiveesta etanoita. Olen maistanut etanoita kerran aiemmin joskus reilut 10 vuotta sitten, kun olin ensitreffeillä kiinnostavan miehen kanssa ja hän halusi ehdottomasti tilata niitä ravintolassa. Vihjaisin, etten ollut koskaan maistanut niitä ennen ja kaiketi epäluulo paistoi kasvoiltani, mutta mies oli sitä mieltä, että kaikkea pitää kokeilla ainakin kerran. Koska halusin tehdä vaikutuksen, pistelin etanan poskeeni. Ja yllätyin, että se ei ollutkaan koostumukseltaan mitenkään ällöttävää ja makuakin hallitsi lähinnä se valkosipulivoi. Nyt pääsin maistamaan uudelleen, ja vaikka se ei ollut yhtään hassumpaa, jätin silti suosiolla suurimman osan Sannan herkuteltavaksi. Oeuf en cocotte puolestaan on sellainen uunissa valmistettu kananmunahyydyke, jossa on mukana kantarelleja, ja sekin oli oikein maukasta.
Olimme alun perin suunnitelleet syövämme vielä pääruoatkin, mutta kaikkien näiden pienten annosten jälkeen vatsa alkoi olla jo sen verran täynnä, että päätimme jatkaa samalla linjalla kuin siihenkin asti ja tilasimme jaettavaksi yhden pääruoan. Kokeilimme tällä kertaa kurpitsaa, kauden sieniä ja mustajuurta, joka vei sekin kielen mennessään.
Jätimme tietenkin tilaa vähän myös jälkiruoalle, sillä jälkkärimenu näytti herkulliselta. Ja mitä olisi ranskalainen illallinen ilman crème bruléeta tai juustoja! Minä valitsin ensin mainitun ja Sanna herkutteli juustoilla.
Illallinen oli kaikin puolin täydellinen ja huomasimme jossain vaiheessa istuneemme ravintolan pöydässä jo kokonaiset neljä tuntia! Oli ihana kerrankin istua iltaa tällä tavalla ajan kanssa, koska liian usein ravintolaan tulee mentyä vain hotkaisemaan nälkäisenä ruoka parempiin suihin. On myös pakko mainita Rivolin hintataso, joka yllätti. Vaikka tällä kertaa saimme illallisen tarjottuna, silmäilin uteliaana myös menun hintatietoja. Menua pääsee tutkimaan itsekin Rivolin nettisivuilta, mutta osviittaa antaakseni pienten jaettavien annosten hinnat pyörivät pääpiirteittäin 7-15 euron haarukassa ja pääruokien hinnat puolestaan 20-30 euron tuntumassa. Väittäisin siis, että hinta-laatu-suhde on todella kohdallaan ja edullisimmillaan Rivolissa herkuttelee 20-30 eurolla ja useamman ruokalajin menun saa jo 40-50 eurolla.
En ihmettele ruoan tasoa, kun kuulin, että Rivolin keittiömestarina toimii lontoolainen huippukokki Neil Fox, jolla on kokemusta Lontoon arvostetuimpiin kuuluvista ravintoloista (kuten Daphne’s ja San Lorenzo) ja joka on kokannut muun muassa Gordon Ramsaynkin kanssa. Hän on kuvaillut Rivolin ruokaa sanoilla seasonality, availability ja simplicity, ja hänen ruokafilosofiansa kuuluu: ”Perfection is a lot of little things done well.” Tämä kaikki näkyy myös Rivolin menussa sekä erityisesti small plates -konseptissa.
Ruoka oli mielettömän hyvää ja puitteet kohdallaan, mutta suuri kiitos onnistuneesta illasta kuuluu myös mahtavalle palvelulle. Meistä huolehti illan ajan ravintolapäällikkö Merja, joka on työskennellyt saman yrityksen leivissä jo huimat 40 vuotta, samoin kuin toinenkin illan tarjoilijoista. Se kertoo paljon myös yrityksestä, kun työntekijät viihtyvät. Ja mikä mielenkiintoisinta, heillä on mahtavia tarinoita jaettaviksi firman historiasta.
Rivoli on siis perustettu jo vuonna 1962 ja sen omistaja, nyt jo 87 vuoden ikään ennättänyt Ragni Rissanen on aina suhtautunut intohimolla nimenomaan ranskalaiseen ruokaan. Saimme illan aikana kuulla muun muassa tarinan, että Rissanen on matkustanut vuosikymmeniä sitten Pariisiin ja yöpynyt matkansa ajan teltassa, jotta hänellä olisi varaa syödä matkabudjettinsa puitteissa kaikissa hienoissa pariisilaisissa ravintoloissa. Väittäisin, että tässä kohtaa voidaan jo puhua todellisesta rakkaudesta ruokaan. Saimme myös kuulla, että Rissasen omistamissa ravintoloissa on aina ollut johtorooleissa nimenomaan naisia – hienoa! Suosittelen tutustumaan Rissasen elämäntarinaan (joka on muuten painettu ihan kirjaksi asti muutama vuosi sitten), sillä siinä on kyllä todellista yrittäjähenkeä ja naisenergiaa.
Olin aidosti todella ilahtunut ja vaikuttunut tästä ravintolaelämyksestä ja aion ehdottomasti palata Rivolin asiakkaaksi toistekin. Henkilökunta kertoikin, että ravintolalla on paljon erittäin uskollisia kanta-asiakkaita, jotka ovat käyneet Rivolissa parhaimmillaan jopa vuosikymmeniä. Soisin lämpimästi, että myös nuorempi polvi löytäisi tämän klassikkoravintolan ja helmen, joka on arvokas palanen helsinkiläistä ravintolahistoriaa mutta myös onnistunut upeasti pysymään kiinni tässä päivässä. Eli seuraavan kerran, kun mietit, minne suuntaisit illalliselle, suosittelen koko sydämestäni kokeilemaan Rivolia! Merkittävin ero ehtaan pariisilaisravintolaan tässä paikassa on vain se, että se sijaitsee lähempänä ja palvelu on loistavaa. ;)
Vinkkaan tässä samalla myös, että syksyn aikana Rivolissa järjestetään monena iltana kaikenlaista kiinnostavaa ohjelmaa. Luvassa on esimerkiksi viininmaistelu-klubi ”viinipastori” Juha Rantalan johdolla sekä jazz-iltoja erikoismenulla (tosin myös jazz-iltoina on mahdollista normaalilta listalta). Voitte olla varmoja, että minä aion käydä testaamassa ainakin tuollaisen jazz-illan! Seuraava jazz-ilta järjestetään jo ensi viikon perjantaina 28.9., mutta olen itse tuolloin (missäs muuallakaan kuin) Pariisissa. Myöhemmin syksyllä live-jazzia on kuitenkin päästävä kuulemaan! Jazzin lisäksi tulossa on kuulemma muitakin live-musiikin tahdittamia erikoisiltoja ja seinän takana sijaitsevan, italialaiseen keittiöön keskittyvän Rivoleton pöydissä kuullaan live-DJ:n soitantaa joka toinen perjantai.
Jos haluatte päästä kurkistamaan illallistunnelmia eiliseltä vielä lähemmin, niin Instagram storyn puolella on jaossa live-videota eiliseltä vielä muutaman tunnin ajan. Olisipa muuten hauska kuulla, kuinka monelle Rivoli on ihan uusi tuttu tai onko joku vieraillut joskus täällä ennenkin?
Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia
