6/04/21
”Onko sillä Jennillä enää poikaystävää?!” Näin oli eräs tuttu kysynyt hyvältä ystävältäni, kun viime kesänä kerroin julkisesti lopettaneeni säärikarvojeni poistamisen. Kysymykseen tuntui sisältyvän vahva oletus, ettei kukaan mies voisi haluta olla kaltaiseni karvaisen naisen kanssa.
Juuri tämä kysymys on ehkä jäänyt vahvimmin mieleeni kaikesta viime kesänä vilkkaana naisten karvoituksen ympärillä velloneesta keskustelusta. Maailmankuva, jossa naisen rakastettavuus tai viehättävyys kumppaninsa silmissä on hänen karvoistaan kiinni, kuulostaa mielestäni todella surulliselta. Koko sydämestäni toivon, että jokainen voisi löytää rinnalleen puolison, jonka sitoutuminen suhteeseen ei ole tällä tavoin ehdollista. Kenties kysymys kielii myös kysyjän omasta epävarmuudesta: hänen on selvästikin vaikea uskoa, että nainen voisi koskaan tulla aidosti hyväksytyksi luonnollisessa olomuodossaan karvoineen päivineen.
Kiitos kysymästä, minulla on kumppani, jonka rakkaus minua kohtaan ei onneksi riipu karvoistani tai karvattomuudestani. Ja hyvä niin. Kuten totesin viime kesänä, en usko, että itsekään voisin olla ihmisen kanssa, jolle minun karvani olisivat ongelma.
*
Olen viime kesänä hämmentävän paljon huomiota saaneesta postauksesta lähtien miettinyt, että paljon jäi yhä sanomatta. Tuosta postauksestahan keskustelu oikeastaan kunnolla vasta alkoikin. Aloitin tämän uuden jutun kirjoittamisen jo viime elokuussa, mutta olin tuolloin jotenkin niin kurkkuani myöten täynnä koko aihetta, että päätin jättää sen vielä hetkeksi muhimaan. Ja ehkä ihan hyvä, että tein niin, sillä matkan varrella on ehtinyt heräillä uusiakin ajatuksia.
Kimmokkeen tämän postauksen kirjoittamiselle juuri tänään antoivat Javiera Marchant Aedon Ja Saara Särmän karvapohdinnat omissa IG storyissaan. Niissä nousi esiin paljon samoja ajatuksia, joita olen itsekin läpikäynyt. Ajattelin tässä purkaa vähän niitä sekä muitakin heränneitä mietteitä aiheen tiimoilta. Jos et ole vielä lukenut viime kesänä kirjoittamaani tekstiä, suosittelen tutustumaan siihen ennen tämän jutun lukemista. Olen myös tallentanut viime kesän storyja IG-tililläni kohokohtiin, joista niitä voi siis yhä katsella.
Kun kerroin viime kesänä päätöksestäni jättää säärikarvat ajelematta, sain lukuisia tuohtuneita viestejä, joissa kritisoitiin, miksi tällaisesta asiasta pitää tehdä niin hirveä haloo. Luin kommentteja hiukan yllättyneenä: enhän MINÄ tästä asiasta mitään haloota tehnyt. Naisen karvoja ja omaa kokeiluani koskenut teksti oli vain yksi postaus monien joukossa. Se, että säärikarvani saivat niin monen reagoimaan, ei ollut minun käsissäni mutta kertoo kyllä siitä, miten valtava tabu naisen karvoitus on edelleen.
Säärikarvoistani kirjoitettiin iltapäivä– ja aikakauslehtiä myöten ja kuulin, että niistä oli puhuttu niin työpaikkojen kahvihuoneissa kuin tyttöjen saunailloissakin. Lisäksi sain kaiken kaikkiaan aiheesta eri kanavissa varmaan liki pari tuhatta viestiä. Olin valtavan iloinen, että onnistuin herättämään niin vilkasta keskustelua, vaikka tiedänkin, ettei moni keskusteluista suinkaan imarrellut minua. Tappouhkauksia minulle ei sentään lähetelty kuten joillekin karvattomuuden normia uhmanneille on tehty, mutta yllättävän paljon sain silti osakseni suoranaista vihaa, halveksuntaa ja yököttelyä.
Negatiivisista reaktioista huolimatta keskustelu aiheen ympärillä oli pääasiassa positiivista ainakin omissa kanavissani – muualla netissä tilanne näytti olevan hiukan toisenlainen, kun erehdyin vilkaisemaan aiheesta kirjoitettujen juttujen kommentteja, jotka paikoin edustivat sitä internetin ruminta ja pahinta kuonaa. Ja toki ”kritiikkiä” annettiin avoimesti myös minulle suoraan.
Moni tuntui kokevan minun kertomukseni ja henkilökohtaisen kokeiluni jollain tapaa uhkaksi itselleen. Reaktiot hämmensivät, sillä puhuin vain omasta kokemuksestani enkä edes kehottanut ketään olemaan ajelematta karvojaan. Silti moni koki pohdintani syyllistävinä. Kertooko se siitä, että lopulta moni nainen tiedostaa itsekin ylläpitävänsä naisia sortavia rakenteita toimimalla kiltisti normien mukaan muttei koe olevansa riittävän vahva uhmaamaan niitä? Ehkä monia pelottaa, tulisivatko itse hyväksytyiksi karvoineen ja siksi ajatus normeja vastaan toimimisesta ahdistaa?
Oma suhteeni karvoihini on yhä ristiriitainen. Kerroin viime kesänä, että tavoitteeni oli uhmata naisten karvoihin liittyvää häpeää ja henkilökohtainen päämääräni oli päästä irti tuosta häpeäntunteesta. Olin määritellyt itselleni, että saisin jälleen luopua säärikarvoistani niin halutessani, kun tuo häpeä olisi selätetty. Oikeastaan tunsin olevani varsin sinut itseni ja karvojeni kanssa jo siinä vaiheessa, kun tuo blogipostaus oli julkaistu. Olin saavuttanut tavoitteeni, mutta päätin lopulta silti olla poistamatta karvojani.
Kävin kesän mittaan läpi hyvin monenlaisia tunteita karvaisuuteni kanssa ja jossain vaiheessa olin rehellisyyden nimissä karvoihini todella kyllästynyt ja teki mieli ajella ne pois. Olinhan jo päässyt sinuiksi itseni kanssa ja onnistunut haastamaan monien muidenkin ajattelua siinä sivussa. Palatessani kesälomalta tuli kuitenkin vahva tunne, että niin paljon työtä oli vielä tehtävänä, että päätin jatkaa elämää toistaiseksi karvoineni. Tabu tuntui olevan vieläkin niin vahva, että jonkun olisi oltava se positiivinen esimerkki. Ja minä koin olevani riittävän vahva voidakseni toimia tuona esimerkkinä ja ottaa vastaan myös niitä negatiivisia tunteita, joita asia ihmisissä herättää. Ajattelin, että jos minun esimerkkini rohkaisee yhdenkin muun luopumaan näiden ahtaiden normien paineesta, on tämä yhden naisen julkinen ”protestini” sen arvoista.
Samanaikaisesti tunsin silti voimakkaita turhautumisen tunteita. Tuntui loukkaavalta, että moni ulkopuolinen katsoi oikeudekseen määritellä kannanottoni ”aitouden” sen pohjalta, jäisikö päätökseni vain muutaman kuukauden kokeiluksi vai valitsisinko jatkaa karvaisena tästä ikuisuuteen. Varsinkin syksyllä sain valtavasti kysymyksiä karvoistani. Moni kysymyksistä oli varmasti vilpitöntä uteliaisuutta, mutta joistakin välittyi pyrkimys saada minut kiinni jostakin. Haluttiin nähdä, taipuisinko minäkin lopulta paineen alla. Ikään kuin se olisi todiste tekopyhyydestä, petturuudesta tai tämän ”taistelun” turhuudesta, jos jonakin päivänä päättäisinkin jälleen poistaa karvani.
Ällistyin myös siitä, miten tungettelevia kysymyksiä ihmiset kehtasivat esittää. Koska olin julkisesti puhunut säärikarvoistani, monen mielestä olikin yhtäkkiä täysin normaalia udella esimerkiksi häpykarvoituksestani. Säärikarvojen ohella sekin on toki ihan kiinnostava keskustelu, mutta mielestäni noin henkilökohtaisten kysymysten esittäminen täysin tuntemattomalle ihmiselle ylittää sopivan käytöksen rajat. Mikäli päätän puhua häpykarvoistani, päätös on omani. Yksin minulla on oikeus päättää, haluanko keskustella intiimialueitteni karvoituksesta vai en.
*
Kenties suurimpana yllätyksenä tuli kuitenkin se, miten paljon ylenkatsetta ja ärtymystä sain osakseni myös sellaisilta naisilta, jotka kenties olivat olleet sheivaamatta jo pidempään. ”Minä olen ollut sheivaamatta jo 15 vuotta, eikä ketään ole kiinnostanut. Miksi tästä edes vieläkin tarvitsee keskustella?” Joidenkin silmissä tästä tuntui tulevan kilpailu siitä, kuka on ehtinyt ensin ja kuka on kaikkein tiedostavin. Saamani viestitulva ja tempaukseni aikaansaamat uutisotsikot kuitenkin kertoivat, kuinka suuresta tabusta on kyse ja miten monelle monelle ajatus sheivaamattomuudesta on yhä hyvin vaikea.
Hämmästyin erityisesti siitä, että kokeiluni tuntui herättävän ärtymystä monissa feministeissä. Kuvittelisi, että jos naisiin liittettävien ulkonäkönormien purkaminen on ”se juttu”, asian puolesta jo pidempään liputtaneet olisivat iloisia siitä, että se saa lisää huomiota. Sen sijaan osa tuntuikin ärsyyntyvän siitä, että asia sai huomiota juuri nyt ja juuri minun takiani. Voin toisaalta ymmärtää, että jos aktivisti on marssinut kaduilla aiheen puolesta jo 70-luvulta lähtien eikä ketään ole kiinnostanut, saattaa ärsyttää, että aihe noteerataan valtakunnallisessa mediassa asti, kun asialla onkin muotibloggaaja. Siitä huolimatta jäin joidenkin kommenttien äärellä miettimään, haluttiinko sitä huomiota lopulta sille asialle vaiko lähinnä itselle? Myönnän pohtineeni, että jos edes muut samalla asialla olevat naiset eivät puolusta minua tässä taistelussa naisten oman elintilan höllentämiseksi, kuka sitten?
Samat ajatukset nousivat uudelleen pintaan ihan hiljattain myös Laura Frimanin laajalti puhututtaneen kolumnin yhteydessä. Loppujen lopuksi moni aktivisti tuntuu olevan hiukan mustasukkainen ja omistushaluinen omasta asiastaan. Ei herätä aina yksiselitteisen positiivisia tunteita, että oma aate popularisoituu, vaikka se viime kädessä palvelisikin tavoitetta. Feministisistä kannanotoistaan tunnettu näyttelijä-käsikirjoittaja Amanda Palo pohdiskelikin tuolloin aihetta ilahduttavan avoimesti ja ilahduttavan itsekriittisesti omissa storyissaan keskusteluidemme pohjalta. Hän arveli, että varmasti taustalla on ajatus siitä, että moni feministi on tehnyt näiden aiheiden puolesta valtavasti sellaista näkymätöntä työtä saamatta siitä minkäänlaista kiitosta (kenties enemmänkin päinvastoin) ja sitten joku muu sattuu nostamaan asian esiin juuri oikealla hetkellä ja yleisö onkin valmiimpi ottamaan viestin vastaan. Ehkä asiaa pitäisi kuitenkin lähestyä ajatuksella, että juuri tällaiset esimerkit ovat osoitus siitä, että oma pitkäjänteinen työ näiden aiheiden parissa ei ole mennyt hukkaan vaan on tuottanut tulosta.
Uskon, että siihen on myös syynsä, miksi juuri minun tarinani nosti pintaan sellaisen kohun. Uhmakkaan ja itsevarman asenteen sijaan avasin omaa prosessiani ja puhuin avoimesti kaikesta siitä häpeästä, jota karvoihin liittyy. En ole profiloitunut aktivistiksi, vaan olen riittävän tavallinen, jotta moni tavallinen nainen voi minuun myös samaistua. Solahdan säärikarvojani lukuunottamatta noin muuten sellaiseen stereotyyppiseen länsimaiseen kauneusihanteeseen melko vaivattomasti – ja kenties päätös antaa karvojen kasvaa tuntui jotenkin astetta hätkähdyttävämmältä osin nimenomaan ulkonäöllään työtä tekevältä ihmiseltä. Ja koska minulla on suuri yleisö, kannanottoni tietysti tavoitti paljon myös sellaisia ihmisiä, jotka eivät kenties ole koskaan tulleet karvattomuuden normia edes ajatelleeksi, saati kyseenalaistaneeksi.
Ilmiö on vähän samankaltainen kuin vaikkapa se, että ilmastokeskustelun myötä vegaaninen ruokavalio on noussut jonkinlaiseksi yhteiskunnalliseksi trendiksi. Vaikka trendi saattaa ärsyttää monia pitkän linjan vegaaneja, lopputulos on silti kaikkien kannalta positiivinen ja ennen kaikkea tehokas. Mitä enemmän aiheesta puhutaan ja mitä useampi kaipaa vegaanisia vaihtoehtoja, sitä enemmän niihin myös panostetaan ja niitä tulee tarjolle. Ja mitä enemmän vaihtoehtoja on tarjolla ja mitä helpompaa vegaaniudesta on tehty, sitä useammalle se tuntuu varteenotettavalta vaihtoehdolta – ja näin vaikutus kertautuu ja olemme jälleen askeleen lähempänä tavoitetta. Maailma ei muutu sillä, että 10 vegaania suorittaa täydellisen puritaanista versiota veganismista ja puhuu siitä keskenään, mutta maailma muuttuu, kun 1000 ihmistä valitsee kaupassa vegaanisen vaihtoehdon edes muutaman kerran viikossa eläinkunnan tuotteiden sijaan. Ja huomio: tämä ei nyt ollut mikään kannanotto vegaaneja tai heidän asenteitaan kohtaan, vaan ainoastaan hatusta heitetty konkreettinen esimerkki oman aatteen valtavirtaistumisen hyödyistä.
Millaisia konkreettisia vaikutuksia karvakokeilullani sitten oli? Puhelimeni täyttyi kesällä viesteistä ja kuvista, joissa naiset kertovat kokeilleensa elämää karvaisena minun innoittamanani. Osalla ajatuksen sulattelu on vienyt pidemmän tovin ja kuvia karvaisista sääristä on tupsahdellut inboxiini sittemmin vielä pitkin vuotta. Olen valtavan iloinen siitä, kuinka moni on rohkaistunut haastamaan ihannetta karvattomasta naisesta. Samaan aikaan olen hetkittäin tuntenut huvituksen sekaista sympatiaa heitä kohtaan, jotka ovat esitelleet kuvissa ”karvaisia” sääriään, joissa en hyvällä tahdollakaan olen kyennyt näkemään kuvan välityksellä karvan haiventakaan. Silti kokemus ja etenkin omiin karvoihin liittyvä häpeä on ollut monelle todellinen eikä sitä tule väheksyä. Niin ahdas on se lokero, johon naisena tulisi itsensä survoa, että jopa ulkopuolisen silmiin näkymättömän ohuet ja vaaleat haituvat koetaan tarpeelliseksi poistaa.
Monissa keskustelu on herättänyt myös ristiriitoja: vaakakupissa painavat häpeä tai esimerkiksi kumppanin toiveet. Mitä jos kumppani toivoo karvattomuutta? Edelleen moni näkee naisen karvat epäsiisteinä ja karvattomuuden huomaavaisuutena muita ihmisiä kohtaan. Moni korostaa karvattomuutta omana vapaana valintana ja henkilökohtaisena kauneusihanteena, mutta voimmeko lopulta väittää ihanteen olevan henkilökohtainen, jos olemme sisäistäneet sen kulttuurissamme pienestä pitäen emmekä ole koskaan nähneet mitään muutakaan vaihtoehtoa? Tietenkin on mahdotonta irroittautua tästä kulttuurisesta kontekstista, emmekä ole mitenkään immuuneja ulkopuolelta tuleville paineille ja toiveille, mutta kuten totesin ihan postaukseni alussa, toivon vilpittömästi jokaisen löytävän rinnalleen kumppanin (jos siis sellaista haluaa), joka hyväksyy ihmisen kokonaisena – myös karvoineen. Mutta kyllä, normeja vastaan toimiminen saattaa vaatia uskallusta ja epämukavuusalueelle astumista.
Karvakeskustelu on tullut vastaan pitkin vuotta mitä yllättävimmissä tilanteissa. Yksi odottamattomimmista tilanteista oli palaveri sijoitusyhtiössä: etenkään pukeutumisnormien suhteen valtavan konservatiivisena tunnetussa finanssimaailmassa en olisi odottanut saavani suitsutusta karvakapinastani, mutta niin vain tapahtui. Tällaiset hetket ovat olleet minulle itselleni erityisen ilahduttavia ja silmiä avaavia. Moni on kertonut ihailevansa minun rohkeuttani uhmata normia mutta todennut, ettei itse uskaltaisi ryhtyä samaan. Mutta uskon, että kun tämä ajatuksen siemen on istutettu, ollaan jo matkalla kohti muutosta.
No mitä minun säärikarvoilleni sitten kuuluu nykyään? Olen nyt ollut poistamatta säärikarvojani käytännössä yli vuoden. Sheivasin viime vuonna alkutalvesta yhden kerran – se oli muuten melkoinen urakka! Päädyin tuolloin poistamaan karvani kerran tuskastuttuani siihen, että atooppisen kuivan ihon jatkuva rasvaaminen kylminä talvikuukausina tuntui pitkän ja paksun säärikarvoituksen kanssa kanssa ärsyttävältä, kun voide tarttui kiinni karvoihin. Sen jälkeen olen antanut karvojeni taas kasvaa ja noin puoli vuotta tuon jälkeen karvat ovat jälleen entisellään. Koen kuitenkin tarpeelliseksi alleviivata, ettei minun tarvitse puolustella tai selitellä muille karvojani tai karvattomuuttani. Päätös on minun enkä ole siitä tilivelvollinen kenellekään muulle.
Olen kuitenkin pohtinut karva-asioita uudelleen tässä kevään tullen. Aionko viettää tämänkin kesän poistamatta säärikarvojani? En ole vielä päättänyt, mutta todennäköisesti kyllä. Olen miettinyt, että vaikka olen päässyt sinuiksi karvojeni kanssa, onko niihin liittyvä häpeä todella selätetty? En ole siitä ihan varma, sillä yhä edelleen on hetkiä, joissa karvojeni osakseen saama huomio ahdistaa ja ärsyttää. Kuten Javiera Marchant Aedo omassa IG storyssaan pohdiskeli, on todella raskasta, että omaan kehoon liittyviä kysymyksiä ja päätöksiä on pakko tarkastella myös sen kautta, onko itsellä henkisiä voimavaroja käsitellä ja kestää muiden ihmisten reaktioita. Koska niille kuitenkin normia uhmaamalla itseni jatkuvasti altistan.
*
Kun ajattelen viime kesänä säärikarvoistani syntynyttä valtaisaa ”haloota”, olihan se aivan absurdia. Se, että yhden naisen säärikarvat riittivät kuohuttamaan ympäri nettiä ja katsottiin iltapäivälehtien otsikoiden arvoiseksi asiaksi, ON absurdia. Kaikki tämä kertoo, miten kaukana yhä olemme siitä, että naisen karvat eivät olisi tabu tai jonkinlainen statement, vaan ihan vain normaali arkipäiväinen asia. Siinä vaiheessa, kun kenelläkään ei ole mitään mielipidettä minun karvoistani tai painetta poistaa omiaan, olemme kenties päässeet tavoitteeseen.
Ja meillä kaikilla on rooli tuon tavoitteen saavuttamisessa, asenteiden ja ilmapiirin muuttamisessa sekä näiden ahtaiden normien haastamisessa. Puheet jäävät nimittäin lopulta aika tyhjiksi, vaikka hehkuttaisimme normeja uhmaavien rohkeutta, jos enemmistö silti valitsee jatkaa kuten aina ennenkin. Naisten karvat eivät koskaan normalisoidu, jos emme edelleenkään näe niitä satunnaisten kannanottojen ulkopuolella missään. Ja tällä toteamuksella ei ole tarkoitus syyllistää tai painostaa ketään, mutta olisipa ihana nähdä, että yhä useammalla naisella olisi rohkeutta haastaa sekä itseään että näitä normeja ja luoda samalla vapaampaa maailmaa sekä itselle että muille.
25/03/21
Huh. Viimeiset viikot ovat olleet aikamoista myllerrystä. Naistenpäivän kautta rasismin ja syrjinnän vastaiseen viikkoon ja siinä sivussa laajempaan naisvihaa käsittelevään keskusteluun. Jossain vaiheessa on jo ollut iskeä epätoivo, kun joka suunnalta tuntuu vyöryvän niskaan asenteita, joista toivoisi, ettei enää tarvitsisi edes käydä keskustelua. Mutta kuten Minja Koskela taannoisessa IG-postauksessaan totesi: ”Naistenpäivä on tarpeellinen niin kauan, että se tekee itsensä tarpeettomaksi”. Sama pätee muihinkin tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden asialla oleviin aatteisiin.
Olin alunperin aikeissa julkaista nämä mietteet storyssani, koska kynnys avautua blogin puolella on aina huomattavasti korkeampi. Storyt katoavat 24h kuluessa, mutta blogipostaus jää elämään ja siksi tuntuu, että siihen auki kirjoitettujen ajatusten täytyy olla paljon valmiimpia ja viimeistellympiä. Storyssa on enemmän tilaa keskeneräisille pohdinnoille ja tajunnanvirralle, joten tällaisten keskeneräisten ajatusten avaaminen blogissa tuntuu aina kuumottavammalta. Päätin kuitenkin ottaa riskin, kun tajusin, että asiaa oli storyssa pohdittavaksi yksinkertaisesti liikaa. Eli täältä pesee ei-niin-puhki-mietittyjä ajatuksia viime päivien keskustelusta. Jos kaipaat brieffausta siitä, mihin kaikkeen tässä postauksessa viittaan, kurkkaa vaikkapa Saran postaus viime viikkojen aikana käydystä keskustelusta.
Naisvihasta
Eli puhutaan vielä vähän naisvihasta. Tässä keskustelussa on niin monta tasoa, sovinistisista puheista murhiin ja raiskauksiin sekä naisten (aiheelliseen) pelkoon pimeillä kaduilla, että on vaikea päättää, mistä edes aloittaisi… Mutta aloitetaan vaikka siitä, että otetaan ensin termit haltuun, jotta ymmärretään, mistä edes puhutaan.
Olen nähnyt viime viikkoina lukemattomia naisvihaan liittyviä kannanottoja, joissa ei ilmiselvästi edes ymmärretä, mitä naisviha tarkoittaa. Kuten Emmi Nuorgam ja Laura Haimila viime viikolla pitämässään IG livessä totesivat, keskustelua on mahdoton käydä, jos kritiikkiä saanut ei edes ymmärrä, mistä häntä kritisoidaan. Se on sitten toinen kysymys, ovatko kaikki kritiikin kohteeksi joutuneet alkuunkaan valmiita ottamaan vastaan minkäänlaista palautetta tai tarkastelemaan omaa käytöstään ja ajatteluaan kriittisesti. Tässä näen vastuuta myös medialla. Klikkien toivossa media antaa tilaa naisvihamielisille kommenteille ja käsitepelleilylle, koska kohuilla saadaan aikaan kävijävirtaa. En pyydä hiljentämään eriäviä näkemyksiä, mutta pyydän kantamaan vastuuta siitä, levitetäänkö esimerkiksi naisvihasta käsitteenä täysin väärää tietoa antamalla kritiikittömästi palstatilaa haastateltavien mutuilulle.
Ymmärrän, että tämä keskustelu tuntuu epämukavalta ja ehkä ahdistavaltakin. Meillä on kaikilla naisvihamielisiä ajatuksia sukupuoleen katsomatta, sillä sellaiseen maailmaan ja asenneilmapiiriin olemme kasvaneet. Jos ei halua tai kykene tunnistamaan omaa sisäistettyä naisvihaansa, muutosta ei ikinä tapahdu. Mutta mitä jos suhtautuisimme puolustautumisen ja hyökkäyksen sijaan tähän kaikkeen mahdollisuutena oppia jotain uutta ja olla osana positiivista muutosta tässä yhteiskunnassa? Haluan suurella lämmöllä suositella Emmi ja Lauran viimeviikkoista keskustelua aiheeseen liittyen – uskon, että se voisi avartaa monen ajattelua siitä, mistä tässä kaikessa oikein on kyse. Erityisesti suosittelen tätä jaksoa miehille!
Naisten kokemasta pelosta ja väkivallan uhasta
Sarah Everardin karmea kohtalo on koskettanut naisia ympäri maailman ja moni nainen on myöntänyt pelkäävänsä itsekin. Ja onko tuo mikään ihme? Emme voi mitenkään tietää, milloin ja kenen kohdalla pelko on aiheellista. Tilastojen mukaan suurin osa raiskauksista ja naisten kohtaamasta väkivallasta tapahtuu sisätiloissa ja jonkun tutun miehen tekemänä. Sarah Everardin tapauksessa tekijä oli poliisi. Onko siis ihme, että naiset pelkäävät?
Suosikkipodcastini Naisasiatoimisto Kaartamo & Tapanaisen tuoreessa jaksossa puhuttiin siitä, kuinka me naiset olemme syystäkin väsyneitä ja raivoissamme. Vapauttamme rajoitetaan ja toimintaamme kontrolloidaan jatkuvasti oman turvallisuutemme nimissä. Saamme jatkuvasti kuulla neuvoja, miten pitäisi toimia, jotta emme joutuisi rikoksen uhriksi. Näitä neuvoja jakelevat auliisti niin viranomaiset, media, perhe kuin kaveritkin. Ja nämä neuvot me olemme kiltisti omaksuneet. Kuljemme sitä pidempää valaistua reittiä, ilmoittelemme varmuuden vuoksi liikkeistämme ilta-aikaan tai lähtiessämme treffeille uuden ihmisen kanssa, pukeudumme ”järkevästi” minimoidaksemme ei-toivottua huomiota ja niin edelleen.
Podcast-jaksossa siteerataan amerikkalaistoimittaja Jessica Valentin kommenttia: Ajatus siitä, että naisilla on valtaa estää miehiä satuttamasta heitä, on myytti – tapa, jolla halutaan siirtää vastuu naisille ja viedä huomiomme totuudesta muualle. Ja se totuus on, että niin kauan kuin miehet eivät tee mitään lopettaakseen naisvihan ja raiskauskulttuurin, naiset eivät ole turvassa.
Kaartamon ja Tapanaisen sanoin: tähän keskusteluun sisältyy oletus, että noudattamalla mielivaltaisia ”sääntöjä” nainen voi varmistaa pysyvänsä turvassa. Olemme kuitenkin nähneet, ettei tämä pidä paikkaansa. Siitä huolimatta rikoksen uhreiksi joutuneiden naisten toiminnasta etsitään yhä edelleen ”virheitä”, jotka välttämällä he olisivat voineet välttää myös rikoksen kohteeksi joutumisen. Murhatuksi tullut Sarah Everard teki kaiken ”oikein” naisille annettujen turvallisuusohjeiden mukaisesti, mutta silti jopa häntä on ehditty syyllistää kohtalostaan – olisi ottanut taksin!
Myönnän sen herättävän turhautumista, että edelleen syitä tapahtuneeseen etsitään uhreista ja liki kaikki konkreettiset ehdotukset tilanteen parantamiseksi ja naisten turvallisuuden lisäämiseksi, kohdistuvat naisiin. Useimmat turvallisuuteen liittyvät ohjeistukset rajoittavat nimenomaan naisten vapautta ja edellyttävät meiltä velvollisuutta suojella itseämme. Miksi jää jälleen naisten harteille korjata tämä tilanne? On ehkä syytä alleviivata, että vain miehet voivat lopettaa miesten naisiin kohdistaman väkivallan. Briteissä Vihreän puolueen edustaja Jenny Jones ehdottikin parlamentin ylähuoneessa, että mitä jos miehet asetettaisiin klo 18 jälkeen ulkonaliikkumiskieltoon, sillä SE olisi keino saada naiset tuntemaan olonsa turvalliseksi julkisilla paikoilla.
Ehdotus on tietenkin provokaatiota, mutta herätti paljon ajatuksia, kun tilanne käännettiin sen kautta ikään kuin päälaelleen. Mitä jos miesten tekemien rikosten takia rajoitettaisiinkin miesten vapautta samoin kuin nyt pyritään tekemään naisille? Eikö tunnukin absurdilta? Voi myös kysyä, kiinnostaisiko miehiä pureutua ongelmaan ja puuttua havaitsemaansa naisvihamieliseen käytökseen hanakammin sekä etsiä kollektiivisesti toimivampia ratkaisuja misogynian kitkemiseen, jos sen ilmeneminen vaikuttaisi konkreettisemmin heihin itseensä rajoitteiden muodossa? Osoittaa täydellisesti, miten kaukana olemme yhä tasa-arvosta, kun ajatus siitä, että naisten ei pitäisi liikkua yksin pimeällä, tuntuu ihan normaalilta ja järkevältä mutta sama ehdotus miehille pöyristyttävältä. Eikä yllätä, että Jonesin provosoiva ehdotus sai vastaansa valtavan vihaviestien vyöryn.
Samaan aikaan mietin tilastollisia todennäköisyyksiä. Kun väkivaltarikoksista epäiltyjen miesten määrä on 81% ja seksuaalirikoksista epäiltyjen miesten määrä 95% uhrin sukupuoleen katsomatta (lähde: THL), provosoivan ehdotuksen mukaisessa maailmassa olisi varmaankin turvallisempaa elää sekä miehillä että naisilla. Ja joojoo, #notallmen ja niin edelleen. Me kaikki tiedämme sen. Silti tämä ongelma on niin voimakkaasti sukupuolittunut, että siitä täytyy voida keskustella myös sukupuoli osana ongelmaa huomioiden.
On miljoonan taalan kysymys, MIKSI miehet tekevät tällaista ja käyttäytyvät näin. Eivät tietenkään kaikki, mutta riittävän monet kuitenkin, että siitä syntyy tämän tason yhteiskunnallinen ongelma. Mitkä rakenteet yhteiskunnassamme ohjavat toimimaan naisvihamielisesti ja sallivat tällaisen kehityksen? Mitä pitäisi tehdä toisin, että tälle saataisiin loppu?
No olisi minulla heittää ainakin pari ehdotusta: tunnekasvatusta, suostumuksen merkityksen ja henkilökohtaisten rajojen kunnioittamisen opetusta pienestä pitäen, toksisten ja ahtaiden sukupuolinormien purkamista sekä matalalla kynnyksellä naisvihamielisiin asenteisiin, kommentteihin ja käytökseen puuttumista – etenkin miesten kesken. Sillä niin kauan, kun katsomme sormiemme läpi sovinistisia vitsejä, naisten ja heidän kokemustensa vähättelyä, annamme tilaa ja hiljaista hyväksyntää myös teoille, jotka vievät naisvihan astetta pidemmälle.
Entä miehet?
Nyt kun naiset ovat joukolla nousseet puolustamaan oikeuksiaan, monia se myös ärsyttää. Kun puhutaan naisvihasta ja naisten sekä sukupuolivähemmistöjen kohtaamasta väkivallasta, aina ilmestyy paikalle joku, joka on ensisijaisesti huolissaan miehistä ja heidän hyvinvoinnistaan. Siitä sietääkin olla huolissaan, varsinkin jos se kulminoituu osan miehistä kohdalla niin järkyttävään käytökseen. MUTTA sitä huolta ei saa käyttää välineenä ohjata keskustelua sivuraiteille tai vähätellä naisvihaa ja naisten kohtaamaa väkivaltaa.
Miesten pahoinvoinnista saa ja pitääkin keskustella. On kuitenkin hämmentävää, että äänekkäimmät kannanotot aiheen puolesta kuullaan yleensä nimenomaan naisten ongelmia käsittelevien artikkeleiden ja postausten kommenttiosioissa. En ole koskaan nähnyt, että miesten syrjäytymisestä tai itsemurhista keskustellessa naiset ilmaantuisivat paikalle huutamaan, että entäs naiset? Sen sijaan olen nähnyt poikkeuksetta lähes jokaisessa naisten kohtaamiin ongelmiin liittyvässä keskustelussa lukemattomia viestejä, joissa huomio yritetään varastaa itse asialta ja ohjata keskustelu miehiin.
Kuvaavaa on, että Googlen hakutilastojen mukaan miestenpäivä tuntui kiinnostavan ihmisiä juuri naistenpäivänä enemmän kuin minään muuna vuoden päivänä. Tämä siitäkin huolimatta, että meillä on myös miestenpäivä, jota vietettiin ihan hiljattain. Kuvaavaa on myös, että Minja Koskela kertoi naistenpäivän jälkeen IG-postauksessaan näin: “Kun miestenpäivänä nostaa esiin mieserityisiä tasa-arvokysymyksiä, saa postaukseen 10533 likeä ja rakentavia lisäehdotuksia miesten tasa-arvon parantamiseksi. Kun naistenpäivänä nostaa esiin naisten kohtaamaa epätasa-arvoa politiikassa, tulevat miehet kyseenalaistamaan tilastot.”
Kaikilla tuntuu sukupuoleen katsomatta olevan yhtäläinen halu ratkoa näitä mieserityisiä haasteita, mutta kun keskustelun keskiössä ovatkin naiset, se näyttää olevan hyvin monelle ongelma. Omien etuoikeuksien tunnistaminen voi olla vaikeaa – tämä lienee todiste siitä. Mutta onko tosiaan niin vaikea hyväksyä, että miehet eivät aina olekaan kaiken keskustelun keskipiste?
Se, että puhumme naiserityisistä ongelmista tässä yhteiskunnassa, ei ole pois miesten ongelmia käsittelevästä keskustelusta. Miesten kokemasta epätasa-arvosta ja mieserityisistä ongelmista on täysi vapaus keskustella vuoden kaikkina päivinä, joten tuntuu erikoiselta, että monille on liikaa, että yksi päivä vuodessa on omistettu tasa-arvolle naisnäkökulmasta. Uskallan myös kyseenalaistaa motiivien vilpittömyyden, jos ainoa tapa tuoda esille huoltaan miesten hyvinvoinnista, on huudella siitä naisten kohtaamia ongelmia käsittelevien postausten kommenteissa.
Toivon ihan vilpittömästi, että keskustelisimme enemmän myös miesten pahoinvoinnista ja kohtaamasta eriarvoisuudesta, koska uskon juuri niiden olevan lopulta osin naisvihamielisen käytöksen taustalla. Olen ilahtunut siitä, että pikkuhiljaa myös mediassa ja somessa alkaa pulpahdella esiin miesten tuottamaa sisältöä, jossa käsitellään mieheyttä uudenlaisella ja raikkaalla tavalla. Esimerkiksi Miesplus-tili Instagramissa nostaa esille miesten tarinoita ja keskustelua miesten mielenterveydestä, tunteista ja hyvinvoinnista sekä pyrkii laajentamaan hyväksyttävää miehen mallia toksisen maskuliinisuuden tuolle puolen. Jäbät ja tunteet -podcastissa miehet keskustelevat tunteista ihailtavalla avoimuudella ja rehellisyydellä. Boys reading poems -tili antaa tilaa miehiselle herkkyydelle ja pehmeydelle, kun miehet tulkitsevat runoja. Tällaista me tarvitsemme!
Samaan aikaan suurin osa esimerkiksi Miesplus-kanavan seuraajista on naisia. Pidän ongelmallisena, että miesten hyvinvointia lisäävä ja monimuotoisempaa mieskuvaa edistävä keskustelu ei tavoita heitä, jotka sitä kenties kaikkein eniten kaipaisivat tai siitä eniten hyötyisivät. Lienee selvää, että äärimmäisimmät ilmentymät miesten kohtaamasta eriarvoisuudesta kasautuvat pienelle joukolle, joka sitten myös oireilee erityisen voimakkaasti. Ja samalla tavoin kuin toivoisin miesten olevan kiinnostuneita tasa-arvosta ja naisten hyvinvoinnista, toivoisin heidän olevan kiinnostuneita myös omasta ja muiden miesten hyvinvoinnista. On meidän kaikkien yhteinen ongelma, että liian moni mies pitää naisvihamielisiä asenteita normaaleina tai turvautuu väkivaltaan. Toivoisin, että ne miehet, joilla on henkisiä ja konkreettisia resursseja käydä tätä keskustelua ja ottaa kantaa, ajaisivat asiaa ja etsisivät ratkaisuja niidenkin puolesta, joilla niitä resursseja ei ole. Arvostan erityisen paljon niitä miehiä, jotka uskaltavat käydä tätä keskustelua myös julkisesti ja haastaa muita miehiä ympärillään.
Tällä hetkellä feminismistä (ja kun puhun feminismistä, tarkoitan intersektionaalista feminismiä) ja tasa-arvosta ja yhdenvertaisuudesta keskustelevat enimmäkseen naiset ja vähemmistöt. Tasa-arvo ja patriarkaalisten rakenteiden sekä ahtaiden sukupuoliroolien purkaminen on meidän kaikkien asia ja tekee tästä maailmasta vapaamman ja paremman ihan jokaiselle. Liian moni mies ajattelee, että ”tämä ei koske minua”. Näkisin kuitenkin, että varsinkin jos koet tarvetta alleviivata #notallmen, tämä nimenomaan koskee myös sinua. Uskon, että viime kädessä ratkaisu naisvihasta irtautumiseen ja miesten oman hyvinvoinnin paranemiseen on suurelta osin juuri miesten omissa käsissä. Toivon siis, että mietimme ihan kaikki, miten voimme olla osa sitä positiivista muutosta, jonka haluamme yhteiskunnassa nähdä.
