19/10/17

Terveisiä kädenlämpöisestä blogiskenestä

52 154

Olen tässä muutaman päivän sisään lukenut pari mielenkiintoista tekstiä blogiskenestä, kiitos Laura ja kiitos Nata. Heidän kynäilemissään teksteissä on ollut paljon samoja asioita, jotka ovat pyörineet omissakin ajatuksissa viime aikoina. Laura kritisoi ja kuvaili blogimaailman menoa sanoin “kuin lilluisi jäähtyneessä kylpyvedessä”: tarvittaisiin ravistelua, pölyjen pyyhkimistä, terävämpää otetta ja oikeaa keskustelua.

Nata totesi vastineessaan kaipaavansa samoja asioita, mutta tunnusti, että nykyään kirjoittaakseen avoimesti mielipiteitään oikeista asioista ja tarttuakseen haastavampiin teemoihin, on myös pystyttävä kovettamaan nahkansa ja varauduttava välittömästi negatiiviseen paskamyrskyyn, joka voi hyvinkin odottaa kommenttiboksissa seuraavan kerran sisään loggautuessa. Hän kuvaili harmittomien ja hampaattomien asupostausten olevan kuin “henkistä lomaa” kaikesta siitä negatiivisuudesta, mikä kommenttibokseissa velloo, koska ne ovat liki ainoita, joihin kielteistä palautetta ei tule.

Myönnän hieman yllättyneeni siitä, että nämä sanat tulivat juuri rohkean provokatiivisista näkökulmistaan tutulta Natalta, jonka olen ajatellut kestävän liki kaiken, mitä kommenttiboksissa myllää. Mutta tässä se nähdään: negatiivisuus satuttaa meistä vahvimpiakin, vaikka se ei välttämättä näy päällepäin.

Ymmärrän molempien kirjoitusten näkökulmaa. Minäkin kaipaan sitä kiinnostavaa keskustelua ja tsemppaavaa yhteisöllisyyttä, joka on ollut oikeastaan se syy, miksi olen alun alkujaan innostunut bloggaamisesta. Olen kirjoittanut blogia 10 vuotta ja vaikka negatiivisia kommentteja on ollut aina, ilmiö tuntui räjähtävän käsiin muutama vuosi sitten.

Parina viimeisenä vuotenani ennen ihan omalle blogitontille siirtymistäni myönnän, että oli hetkiä, jolloin liki minkä tahansa postauksen julkaiseminen ahdisti, koska tuntui olevan aivan sama, mistä aiheesta kirjoitin tai mitä kirjoitin, jollakulla oli kommenttiboksissa jotakin kielteistä sanottavaa. Ja yhä useammin kritiikki kohdistui minun henkilökohtaisiin valintoihini tai minuun henkilönä käsiteltävän aiheen tai ilmiön sijaan. Puhumattakaan kaikesta siitä negatiivisen kirjoittelun määrästä, joka jyllää muualla netissä ja keskustelupalstoilla. Minä olen tosin päässyt vielä tosi vähällä verrattuna moneen muuhun bloggaajaan tai vloggaajaan.

Kuten Nata omassa tekstissään kirjoitti, terävämpiin aiheisiin ja haastavampiin näkökulmiin ei enää uskalla tai jaksa tarttua itsesuojelusyistä. Vaikka bloggaajana haluaisinkin keskustella, pureutua vaikeisiin aiheisiin ja haastaa ihmisiä kriittiseen keskusteluun, nykyään jätän aika usein nuo teemat muille ihan vain siksi, että vaikka tämän blogiuran varrella sitä on tullut keitellyksi monenlaisissa liemissä, silti minun nahkani ei vain ole niin paksu, että kestäisin sen kaiken, mitä aloituksesta voi pahimmillaan seurata. Väärinkäsitysten, tahallisten väärintulkintojen ja henkilöön menevien asiattomuuksien uhka on vain liian suuri.

On varmasti helppo lukijana yksittäisiä keskusteluita sivusta seuraillessa vaatia toiselta kovempaa sietokykyä ja vahvempaa luonnetta, mutta harva ihan oikeasti tietää, miltä tuntuu joutua ottamaan sellaista negatiivisuutta vastaan jatkuvalla syötöllä vuodesta toiseen. Voin uskoa, että on vaikea asettua toisen asemaan, jos itse ei ole koskaan ollut siinä ja kokenut sitä henkilökohtaisesti. Totuus kuitenkin on, ettei inhottaviin ja hyökkääviin kommentteihin totu koskaan, vaikka niitä saisi lukea itsestään vuositolkulla. Nahka kyllä kovenee, mutta ei kukaan halua vapaaehtoisesti altistaa itseään sellaiselle, joten silloin tuntuu helpommalta vain vältellä tietoisesti keskusteluita, joiden arvelee provosoivan henkilökohtaisuuksiin.

Kävin tästä aiheesta hiljattain keskustelua myös minua sähköpostitse lähestyneen lukijan kanssa. Hän lähetti minulle viikonvaihteessa kiinnostavan juttuidean, joka liittyi muotialan eettisyyteen ja ekologisuuteen. Teema kiinnostaa minua ja haluaisin tarttua siihen, mutta totesin, että kokemukseni pohjalta tästä aiheesta kirjoittaessa valitettavasti keskitytään liian usein rakentavan yleismaailmallisen keskustelun sijaan tökkimään ja arvioimaan minun henkilökohtaisia valintojani. Herättelisin mielelläni keskustelua ja haastaisin ihmisiä pohtimaan asioita, mutta vastassa ovat usein vain syytökset tekopyhyydestä. Usein tuntuu, että monesta aiheesta saisi keskustella vain, jos on itse virheetön ja täydellinen malliesimerkki. Mutta jos katsotaan peiliin, niin kuka meistä on? Mikäli keskustella saisivat vain he, jotka ovat puhtaita kaikista synneistä ja virheistä, aika hiljaista olisi.

Olen törmännyt myös kommenttibokseissa ja keskustelupalstoilla valitteluun siitä, kuinka blogeista on kadonnut henkilökohtaisuus ja särmä. Harva tuntuu ymmärtävän, että juuri ne törkykeskustelut, henkilöön menevät sivallukset, juoruringit sekä kaikki se loputon spekulointi ja arvostelu ovat niitä syitä, miksi harva bloggaaja haluaa enää antaa itsestään mitään. Kuten Nata kirjoitti, tulee halu pitää omanaan edes joitakin salaisuuksia ja ajatuksia, jotta ulkopuoliset eivät pääse niitä pilaamaan. Valitettavasti itsesuojelu johtaa hajuttomaan, mauttomaan ja kädenlämpöisen laimeaan, kun kritiikin sekä henkilökohtaisten hyökkäysten pelossa ei tartuta enää niihin aiheisiin, jotka oikeasti kiinnostavat ja joista todella olisi sanottavaa.

Olen vain väsynyt monen muun bloggaajan tavoin olemaan maalitaulu ja kollektiivinen syntipukki. Ja siitä syystä moni kiinnostava teema jää luonnosvihkoihin ajatuksiksi. Tämä teksti kuulostaa nyt hurjan negatiiviselta, mikä ei ole ollut tarkoitukseni. Edelleen kommenteista valtaosa on positiivisia ja rakentavia, mutta ne jotka eivät ole, valitettavasti tylsistyttävät blogeissa käytävää keskustelua. Samoin kuin Natalla, on minullakin usein se olo, että haluaisin antaa enemmän, olla rohkeampi ja haastaa itseäni, mutta itsesuojeluvaisto puuttuu liian usein peliin. Sitten on niitä positiivisia oman itsensä ylittämisiä ja uskallusta vaativia postauksia, joiden julkaiseminen palkitsee ja rohkaisee, kuten tuo toissapäiväinen #metoo-teksti. Juuri sitä kaipaan lisää.

Koska sekä Laura että Nata esittivät molemmat konkreettisia ehdotuksia tilanteen edistämiseksi, heitän minäkin kehiin omani. Kirjoitan itse blogiani omalla nimelläni ja naamallani, joten esitän täällä luonnollisesti vain sellaisia ajatuksia ja näkemyksiä, jotka olisin valmis sanomaan myös naamatusten. En kuitenkaan usko kaikkien kommentoijien pystyvän sanomaan anonymiteettinsa suojista samaa. Ylilyöntejä tapahtuu tunteiden kuumetessa silloin tällöin kaikilla (myös minulla), mutta mitäpä jos pyrittäisiin jatkossa kaikki yhdessä siihen, että ärtymyksen aallon vyöryessä yli, lasketaan ensin kymmeneen, ennen kuin annetaan näppiksen sauhuta. Ja jos sen jälkeen vielä tekee mieli osallistua keskusteluun, kirjoitetaan ajatuksemme auki sellaisessa muodossa, jossa olisimme valmiita esittämään ne myös omalla nimellämme keskustelukumppanille kasvotusten. Ehkä utopistinen haave, mutta haaveita pitää olla. :)

Ja kuvituksena tässä jutussa on nyt sitten juuri niitä kädenlämpöisiä asukuvia tasapainottamassa tätä avautumista.

nahkatakki // leather jacket Samsøe & Samsøe*

poolopaita // turtle neck sweater J. Crew

farkut // jeans Monki*

kengät // shoes & Other Stories

aurinkolasit // sunglasses A+more (Stockmann)*

* saatu blogin kautta / gifted

Photos: Tuija Pehkonen

Related posts

9/10/17

Unelmaduunarit-podcastin vieraana: uratarinaa ja totuuksia bloggaajan työstä

1 70

Miten ammattibloggaajaksi tullaan? Mitä tällä hommalla tienaa? Entä miten bloggaaminen on vaikuttanut omaan minä-kuvaani? Pääsin vastailemaan muun muassa näihin kysymyksiin, kun Unelmaduunarit-podcastin Satu Rämö ja Hanne Valtari pyysivät minua haastateltavakseen. Nyt tuo meikäläisen jakso on julkaistu tänään eli jos haluat kuulla minun uratarinastani lisää, niin sen voi kuunnella tämän postauksen kautta.

Olen jonkin verran tarinoinut ura-asioista vuosien varrella myös blogin puolella, mutta podcast-haastattelussa tulee varmasti myös sellaista uutta asiaa, mitä ei aiemmissa jutuissani ole noussut esille. Jos kuitenkin aiemmat työelämää, yrittäjyyttä, työssä jaksamista ja bloggaamista sivuavat postaukseni kiinnostavat, niin niitä pääsee lukemaan yllä olevien linkkien kautta.

Salamatkustaja-blogistaan tuttu Satu ja Lähiömutsi-blogia kirjoittava Hanne julkaisivat viime keväänä Unelmahommissa-kirjan, jossa halutaan kannustaa tekemään sellaista työtä, josta pitää. Vääränlaisella uralla kitkuttelu kuormittaa henkisesti ja saattaa viedä ilon vapaa-ajallakin, joten kirjan tarkoitus on ollut rohkaista toteuttamaan haaveita ja tekemään intohimosta elanto – realistisesti unelmaduunia tutkaillen ja pilvilinnoissa haihattelematta. Pakko myös huikata tässä yhteydessä Hannen ansiokkaasta blogikirjoituksesta, jossa hän viime keväänä avasi hieman bloggaajan ja yrittäjän tulorakennetta ja ansioita – moni huomio olisi yhtä hyvin voinut olla omasta kynästäni.

Wecast-kollegat päättivät kirjan julkaistuaan jatkaa  saman teeman parissa myös Unelmaduunarit-podcastin muodossa ja tähän mennessä vieraina on kuultu lisäkseni muun muassa kulttuurialan monitaituria näyttelijä Antti Holmaa, valokuvaaja Janita Autiota sekä tulevaisuustutkija Ilkka Halavaa. Parin päivän päästä on siis luvassa uusi Afterwork-jakso, mutta sitä odotellessa voitte kuunnella vaikkapa näitä Unelmaduunarit-sarjan mielenkiintoisia urahaastatteluita. :)

Photos: Johanna Piispa

Related posts

31/08/17

The Blog Awards 2017

2 61

Juuri nyt fiilis on vähän pöllämystynyt… Sain nimittäin aamutuimaan useammaltakin suunnalta onnitteluviestejä ja jouduin kysymään, että mikä mahtaa olla onnitteluiden syy? Sitten paljastui, että tänään on julkistettu The Blog Awardsin tämänvuotiset ehdokkaat – ja Pupulandia on myös tänä vuonna saanut kunnian päästä ehdokkaiden joukkoon. Lämmin kiitos kunniasta!

Itse asiassa tajusin, että minullehan on ilmoitettu asiasta jo kesällä, mutta olin vain tyystin heinäkuun lomatohinoissa unohtanut asian. En myöskään muistanut, että ehdokkaita on vain KOLME per kategoria, mikä tekee tästä huomionosoituksesta vieläkin arvokkaamman. Tänä vuonna muoti-kategorian tittelistä kisaavat kanssani Alexa Dagmar sekä kampaajani Mikko Vainio. Mikko tässä aamutuimaan lupasi jalosti olla pilaamatta tukkaani huomisella kampaajakäynnillä, vaikka olemmekin nyt kilpakumppaneita. Kiitos Mikko tästä. :D

Olen oikeasti ihan tosi otettu jo pelkästä ehdokkuudesta. Jotenkin The Blog Awards on itselleni ollut näiden blogigaalojen joukossa jostain syystä se rakkain, joten tuntuu hienolta päästä mukaan jälleen. Viime vuonna kävikin niin hullu juttu, että Pupulandia valittiin vuoden parhaaksi muotiblogiksi. Tuntui ihan mielettömältä saada tuollainen tunnustus liki 10 blogivuoden jälkeen. Välillä vieläkin hiukan hämmentyneenä ihmettelen, että ihmiset vielä näin pitkän ajan jälkeen jaksavat seurailla juttujani ja Pupulandia kiinnostaa edelleen. Voin käsi sydämellä vannoa, että 23-vuotiaana opiskelijatyttönä ensimmäisiä postauksia rustaillessani en olisi ikinä arvannut, mihin se päähänpisto minut vielä veisi. Enkä oikein meinaa uskoa, että olen jälleen kolmen ehdokkaan kärkijoukossa. Nöyränä kiitän.

Kunkin kategorian voiton ratkaisee puolueeton tuomaristo, mutta myös yleisö pääsee äänestämään suosikkiaan somevaikuttajista. Käyhän siis kurkkaamassa kaikki ehdokkaat ja äänestämässä omaa suosikkiasi TBAF-sivuilla! Äänestäneille on luvassa muutama kiva palkinto ja äänestää voi siis 15.10.2017 asti.

farkkutakki // denim jacket H&M

mekko // dress H&M

aurinkolasit // sunglasses A+more (Stockmann)

Kaikki kuvien vaatteet saatu blogin kautta.

Photos: Johanna Piispa

Related posts

6/08/17

Työpäivä toisella puolen maailmaa

7 116

Vaikka reissailenkin työni puolesta paljon, olen jo pidemmän aikaa miettinyt, että voisin hyödyntää matkailua enemmänkin työssäni. Voidakseni tehdä työtäni, tarvitsen käytännössä vain tietokoneen, nettiyhteyden ja kameran, joten mikään ei sido minua kotitoimistoon tai useimmissa tapauksissa edes Helsinkiin. On tietenkin joitakin työhön liittyviä projekteja, jotka vaativat läsnäoloa täällä koto-Suomessa, mutta voisin periaatteessa hyvin hoidella hommiani pääpiirteittäin myös jostain muualtakin käsin.

Uudet ympäristöt ja ihmiset inspiroivat aina ihan uudella tavalla ja tuntuu usein, että on paljon enemmän annettavaa täällä blogissakin, kun käy välillä katselemassa maailmaa vähän arkisten ympyröiden ulkopuolella. Ihmettelin kesällä Portugalissa yksin reissatessani, miten siellä tuntui tekstejä syntyvän niin paljon sujuvammin kuin tutussa kotitoimistossa. Uusien ja mielenkiintoisten maisemien lisäksi keksin asialle selityksen…

Kun olen poissa Helsingistä, päivittäin käytössä olevan ajan määrä tuntuu kutakuinkin tuplaantuvan. Arkisista kotiaskareista ei yleensä tarvitse hotellissa tai airbnb-asunnossa samalla tavoin murehtia eikä puhelin pirise matkoilla samaa tahtia kuin kotona ollessa. Työpäiviä eivät reissun päällä täytä palaverit, tilaisuudet, tapaamiset tai muut sellaiset asiat, jotka keskeyttäisivät jatkuvasti kirjoitustyötä tai sanelisivat päivän rytmiä ulkopuolelta käsin.

Loppujen lopuksi se vain tuppaa olemaan niin, että siinä perusarjessa (ainakin minulla) menee todella paljon aikaa kaikenlaiseen ylimääräiseen säätämiseen, kodinhoitoon, arkivelvollisuuksista huolehtimiseen, sosiaalisten suhteiden hoitoon (siihen tosin lähinnä iltaisin) sekä minun tapauksessani myös kaikenlaisissa työhön liittyvissä tilaisuuksissa ja tapaamisissa laukkaamiseen. Suurin osa työhön liittyvistä tilaisuuksista ei ole välttämättömiä työni kannalta, mutta ne ovat minulle hyviä mahdollisuuksia tavata työelämän tuttuja, verkostoitua ja löytää uusia kiinnostavia juttuaiheita, joten siksi niihin tulee usein osallistuttua. Kun siirtää toimistonsa hetkeksi vaikkapa sitten portugalilaiseen hotellihuoneeseen, kalenteri onkin yhtäkkiä raivattu kaikesta siitä ylimääräisestä, mikä kuormittaa ajatuksia ja haukkaa päivittäisestä ajankäytöstä ison siivun.

Tietysti ulkomailla reissun päällä työskennellessäkin on omat haasteensa: nettiyhteydet toimivat vaihtelevasti ja ympärillä on houkutuksia, jotka vetävät läppärin ääreltä ulkomaailmaan ihmettelemään paikallista elämänmenoa. Siitä huolimatta tuntuu, että yleensä reissussa aikaa on ruhtinaallisesti niin työskentelylle kuin turistihaahuilullekin, koska varsinainen työaika tulee matkoilla käytettyä yleensä paljon tehokkaammin juuri siitä syystä, että kun keskeytyksiä ei tule, voi rauhassa uppoutua kulloiseenkin työprojektiin täysipainoisemmin.

Minun työni ei tietenkään ole samalla tavoin keskittymistä vaativaa tai haastavaa kuin moni muu, mutta tekee välillä ihan mielettömän hyvää voida upppoutua rauhassa siihen, mitä on tekemässä ilman jatkuvaa häiriötä, kiireen tunnetta tai painetta olla samanaikaisesti jossain muualla. Yksi nykyaikaisen työelämän haasteista on juuri sen pirstaleisuus: pitäisi pystyä pitelemään kymmentä palloa yhtä aikaa ilmassa, keskittymään moneen asiaan yhdellä kertaa, hallitsemaan useita projekteja samanaikaisesti ja olla läsnä siellä, täällä ja tuolla sekä mielellään aina tavoitettavissa.

En enää yhtään ihmettele, että tutkijat ja monet luovan työn tekijät harrastavat silloin tällöin residenssejä eli reissaavat jonnekin toiseen maahan tai vaikkapa vain toiseen kaupunkiin viikoksi-kuukaudeksi tekemään töitä. Tutkijaystäväni vietti juuri kesällä kuukauden Kööpenhaminassa ja sai tuona aikana väitöskirjansa väännettyä valmiiksi. Freelance-toimittajakaverini puolestaan lensi keväällä älyttömän työkiireen keskellä viikoksi Prahaan “kirjoituslomalle” ajatuksenaan kirjoittaa kaikki to do -listalla olleet artikkelit siellä rauhassa valmiiksi.

Ennen kuin ryhdyin yrittäjäksi, en oikein ymmärtänyt residenssien pointtia. Ajattelin, että se on vähän kuin lomailua jossain kivassa kohteessa työn varjolla. Että ehkä siellä vähän työskennelläänkin, mutta että oikeasti se on vain tekosyy päästä matkustamaan arjen keskellä. No ehkä se voi olla sitäkin, mutta nyt tuon kesäisen Portugalin viikkoni sekä viimekeväisen Helsingin hotellivisiittini jälkeen olen ymmärtänyt, miten poissaolo arjen tutuista ympyröistä voi vaikuttaa myönteisesti työntekoon. Työskentelyaikaa on usein matkoilla ollessa vuorokaudessa tavallista enemmän ja hommat hoituvat tehokkaammin, kun normaalit työhön, kotiin ja sosiaalisiin suhteisiin liittyvät velvollisuudet eivät rasita mieltä tai kalenteria.

Huomasin nyt kesällä, miten tärkeää on myös lomailla joskus ihan oikeasti ja irtautua töistä kokonaan. Pienen paussin vaikutukset ovat olleet huimat ja energiatasot jälkeen loman aivan eri sfääreissä kuin ennen sitä. Mutta olen miettinyt, että kun työssäni kerran on tällaista vapautta, että voin periaatteessa työskennellä mistä käsin tahansa, voisin ihan hyvin enemmänkin hyödyntää tuota residenssi-ajatusta ja lähteä silloin tällöin “työmatkoille” jonnekin Helsingin ulkopuolelle, vaikka määränpäässä ei olisikaan mitään varsinaista työasiaa hoidettavana.

Useimmat viime vuosina tekemäni matkathan ovat tavallaan olleet sellaisia, että olen aina reissun päällä tehnyt myös töitä, mutta jos lähtisikin matkalle juuri sillä ajatuksella, että työnteko on sen yksi päätarkoituksista, ei ainakaan tarvitsisi tuntea syyllisyyttä siitä, että kököttää koneen äärellä reissussa. Muiden jo mainittujen hyötyjen lisäksi työmatkoissa on toki muitakin etuja ja iloja: onhan se ihan eri juttu, jos työpäivän jälkeen voi piipahtaa pariisilaisessa kahvilassa, berliiniläisessä vintage-putiikissa tai nauttia illallisensa barcelonalaisessa ravintolassa.

Näiden mietteiden siivittämänä olen tuuminut, että pitäisi paitsi lomailla useammin, myös työmatkailla tällä ajatuksella, että esimerkiksi nimenomaan kiireen keskellä lähtisikin rauhoittamaan tovin työnteolle jonnekin ihan muualle. Vaihtelu virkistää ja kun työ kerran sallii tällaisia vapauksia, ehkä niistä kannattaisi ottaa ilo irti, nyt kun vielä näin helposti voi. :)

Nämä jutun kuvat napattiin Portugalissa Portossa Tribeguys.co-poikien kanssa.

Photos: Tribeguys.co

Related posts