18/08/21

Irti oravanpyörästä ja innostunut katse tulevaan

4 85

Olen juuri nukahtamassa, kun säpsähdän hereille ja havahdun siihen, että ajatukset kiertävät kehää työasioissa siitäkin huolimatta, että mitään erityisen suurta tai stressaavaa työprojektia ei edes ole näköpiirissä. Tämä ei ole ensimmäinen eikä toinenkaan kertani tässä rodeossa. En tiedä, olenko enemmän tyytyväinen siitä, että tunnistan hälytysmerkit välittömästi, vai pettynyt siihen, että niitä merkkejä on taas ilmassa. Sen kuitenkin tiedän, mistä univaikeudet kertovat: ennen kesälomaa on tainnut taas mennä vähän liian lujaa ja vähän liian kauan.

Tiedän myös, mitä nyt kuuluu tehdä: rauhoittaa arkea roimalla kädellä. Kun olin edellisen kerran samantyyppisessä tilanteessa toissa syksynä, onnistuin todella hidastamaan tahtia noin puoleksi vuodeksi eteenpäin. Se on ollut koko aikuisikäni yksi onnellisimmista ajanjaksoista. Tein töitä sopivasti, en stressannut liikaa, ulkoilin, nukuin tarpeeksi ja maltoin antaa aikaa itselleni. Kenties tavoitteissa pysymistä tuolloin edesauttoi tuore rakkaus, joka motivoi pitämään kiinni vapaa-ajasta ja sai hahmottelemaan elämän tärkeysjärjestystä uudelleen.

Sitten tuli korona, joka heilautti huolella rakennetun uuden arkijärjestyksen mullin mallin. Yhtäkkiä tahti hiljeni elämän kuihtuessa neljän seinän sisälle samalla, kun mielen täytti huoli omasta ja läheisten terveydestä sekä toimeentulosta. Yrittäjänä sitä on tottunut siihen, että tulevaisuus on aina kysymysmerkki. Mutta oli entistä vaikeampi kieltäytyä työprojekteista, kun tulevaisuus näytti yhtäkkiä entistäkin epävarmemmalta. Vaikka arki muuttui huomattavasti pysyvämmin kuin ehkä pandemian alkumetreillä osasin aavistaakaan, lopulta löysin itseni jälleen sieltä tutusta oravanpyörästä.

Tiedostan olevani ihan valtavan onnekas, koska töitä on riittänyt läpi koronakriisin ja tunnen suurta myötätuntoa kaikkien niiden puolesta, joiden työntekoa tai toimeentuloa poikkeusaika on kohtuuttomasti vaikeuttanut. Vaikka olen huojentunut ja kiitollinen siitä, että omat työt ovat jatkuneet pandemiasta huolimatta, olen miettinyt omaa suhdettani työhön sekä yhteiskunnan asennetta työntekoon yleisemmälläkin tasolla.

Olen kyllästynyt diskurssiin, jossa ihmisiä arvotetaan tehokkuuden mukaan: miten paljon he saavat aikaiseksi tai tekevät töitä. On häiritsevää, että ihmisen arvoa mitataan sillä, miten “hyödyllinen” tämä on yhteiskunnalle. Uskon juuri tällaisen ajattelun johtavan siihen, että moni on burnout-lomalla jo ennen 30 ikävuotta.

“Muista, että sinulla on yhtä monta tuntia vuorokaudessa kuin Beyoncella.” Tällaiset meemit ja aamuviiden voittajatunti vahvistavat ajatusta siitä, että mitä enemmän ehtii saada aikaiseksi, sitä parempi on ihmisenä. Tällaisen tehokkuusajattelun huomaa helposti värittävän myös sitä, miten itse arvottaa ja arvostaa itseään. Työnteko voi toki olla kivaa ja sitä kohtaan voi onneksi tuntea myös innostusta (kuten omalla kohdallani onkin), mutta tekee silti välillä hyvää muistutella itselleen, että elämässä on muutakin – ja ennen kaikkea tärkeämpiäkin asioita.

Olen tässä kesällä lukenut Suvi Auvisen Kaltainen valmiste -esseekokoelmaa ja huvittunut sen äärellä, miten samoja teemoja Auvisen ajatuksissa on kokoelmaa naputellessa pyörinyt kuin omassa päässäni viime aikoina. Tuntuu, että essee toisensa jälkeen käsittelee juuri niitä aiheita, joita olen itsekin menneinä kuukausina pohdiskellut. En tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa, kun eilen illalla unta taas jahdatessani luin Auvisen esseetä liittyen työntekoon ja tunnistin riveiltä omat ajatukseni.

Vähän saa kuristaa on hyvä repliikki sängyssä ja huono työelämässä. Ei tietenkään pidä paikkaansa, että työskennellessään arvojaan vastaavassa unelmaduunissa ei tekisi päivääkään töitä. Päinvastoin: silloin on aina töissä, sillä silloin on valmis viemään työt kotiin eikä laske tunteja. — Jos yrittäjänä jättää tekemättä jotain, varastaa vain huomisen itseltään. — Ja huolimatta siitä, miten paljon suorittaa, työ ei tule koskaan valmiiksi. Tehtävälista ei ikinä tyhjene täysin, vaikka töitä tekisi yötä myöten. Sillä mitä enemmän tekee, sitä enemmän kuvittelee jatkossakin saavansa aikaiseksi. Töitä haalii lisää, koska onhan näistä ennenkin selvitty. Työn alle hukkuva hokee itselleen, että pitää vain ottaa itseään niskasta kiinni. Eikä pidä. Sen sijaan, että ottaa itseään niskasta kiinni, pitäisi ottaa itseään kädestä.” (Suvi Auvinen: Kaltainen Valmiste, 2021)

Tänä syksynä tähtäimessä on suhtautua työhön enemmän vain työnä – ja itseeni sekä hyvinvointiini Auvisen kuvaamalla hellyydellä ja myötätunnolla. Koska kerran olen oma pomoni ja valta arjen rytmistä on viime kädessä minulla itselläni, haluan tehdä arjesta parempaa ennen kaikkea minulle itselleni. Haluan, että arjessa on aikaa ja ennen kaikkea energiaa pitää stressaamatta joskus spontaani vapaapäivä, harrastaa, ottaa päiväunet tai käydä kävelyllä vaikka kesken päivän, jos mieli ja keho sitä tarvitsevat.

Pari vuotta sitten tein elämän prioriteetteja uudelleen hahmotellessa leikkimielisen bucket listin asioista, joita haluaisin vielä joskus elämäni varrella kokeilla. Suurin osa niistä liittyi harrastuksiin ja melkein hävettää sanoa, että kahdessa vuodessa en ole saanut listallani olevista haaveista toteutetuksi ainoatakaan. Keramiikkaharrastuksen ehdin jo aloittaa, kun seuraavalla viikolla iski globaali pandemia ja alkuvaiheen epätietoisuudessa koko homma keskeytyi lähtökuoppiinsa. Poikkeusolot ovat toki tuoneet harrastusmahdollisuuksiin uudenlaisia haasteita, mutta nyt jo tuplasti rokotettuna uskaltautunee viimein taas harrastustenkin pariin.

Kesän aikana on kypsynyt vahvana ajatus nimenomaan uudesta harrastuksesta. Mietin, että ehkä oman ajankäytön mielekkyyttä ja balanssia voi pohtia nimenomaan harrastusten kautta: jos lapsettomalla aikuisella ei ole aikaa ja energiaa harrastaa, päivät on sullottu liian täyteen. Kun olen tässä syksyn kynnyksellä tutkaillut erilaisia harrastusmahdollisuuksia, työväenopistojen ja kansalaisopistojen kurssitarjontaa sekä tanssikoulujen tuntivalikoimaa, olen tuntenut suorastaan lapsekasta innostusta!

Ja tällä kertaa olen siirtynyt suunnitelmista myös toteutukseen. Olen ilmoittautunut muutaman viikon päästä alkavalle verhoilukurssille ja ensi keväänä pääsen viimein sinne haaveilemalleni keramiikkakurssille. Ja mikäli tanssikursseja voidaan tämän poikkeustilanteen keskellä toteuttaa, suunnittelen mahdollisesti osallistumista paritanssitunneillekin – ja ajattelin houkutella myös puolisoni mukaan. Voisipa japanilainainen kukkien asettelu ikebanakin olla aika terapeuttista puuhaa. Ajatus suorittamiskulttuuria uhmaavasta ja mukavan leppoisasta touhuilusta, jonka parissa voi keskittyä olemaan läsnä hetkessä ja ehkä oppia jonkin uuden taidonkin, tuntuu ihan valtavan innostavalta. En muista, milloin olisin viimeksi suhtautunut tulevaan yhtä vapautuneella ja rennolla mielellä, joten ehkäpä se on aika hyvä merkki.

Millaisin odotuksin te muut olette tulevan suhteen? Onko kellään muulla ollut samanlaisia mietteitä työnteosta ja omasta elämästä? Entä onko teillä syksyksi tiedossa uusia (tai vanhoja) innostavia harrastuksia?

PS. Postauksen kuvat ovat Turun saaristosta valtavan kauniilta Aspön saarelta, jolla kävimme kesälomareissullamme.

Processed With VSCO With A4 Preset

Photos: Jenni Rotonen / Pupulandia

Tags: , ,

Categorised in: Elämä, Kulttuuri

4 Comments

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

  • Tua

    Samaistun moniin näihin ajatuksiin. Vedin itseni piippuun viime keväänä suuren työkuorman ja henkilökohtaisen elämän mullistusten myötä. Lopulta ainut ratkaisu oli kuukauden mittainen sairasloma, joka oli todellinen käännekohta minulle. Sen myötä ymmärsin miten merkityksetöntä työ isossa kuvassa on. Tottakai työ on iso ja tärkeä osa elämää, mutta ei koskaan oman terveyden uhraamisen arvoista.
    Nyt olen oppinut priorisoimaan sekä töissä että elämässä yleensäkin. Syksyltä odotan erityisesti burleskiharrastuksen parissa jatkamista :)

  • Samat vanhat harrastukset jatkuvat. Työelämässä koen sellaisia asioita, etten malttaisi enää odottaa kehityskeskustelua…

  • Vierailija S

    Kyllä nyökyttelin vahvasti tälle, miten olet kyllästynyt siihen, että ihmisiä arvotetaan vain työn/tehokkuuden kannalta. Juuri näin! Just tässä (sairaslomalla väsymyksen takia) iltapäivälevolla mietin miten tämmönen lepo tuntuu jopa radikaalilta! Että ihmekö tuo jos ihmiset uupuvat.

    Pakko myös sanoa, et mua häiritsee tässä ajassa myös se, et kaikkien pitäis olla huippu-jotain. Liekö kaiken digitalisoitumisen myötä työnantaja/patriarkaatti/joku ajattelee, että ihmisestäkin on tullut kone. Mutta kun ihminen ei ole.

    Jaa-a, tästä vois kirjoittaa vaikka kuinka, mutta taidanpa jatkaa lepäilyä :). Hyvä kirjoitus!

  • Galileea

    Inspiroiduin valtavasti tästä youtube-videosta: https://www.youtube.com/watch?v=-zs4X1JhXMA
    Vaikka sen otsikko on “My new productivity system” siinä käsitellään uupumusta ja miten luovuus kumpuaa vapaa-ajasta. Videon tekijä on luovan alan yrittäjä. Itse en ole yrittäjä, mutta minusta vinkit ovat varteenotettavia muillekin.

Related posts