14/04/21

Korona-ajan epäsosiaalisuutta

7 107

Havahduin siihen aivan yllättäen eräänä lauantai-iltapäivänä: minulla ei ollut kertakaikkiaan mitään asiaa. Olin ystäväni kanssa kävelyllä ja hän pulputti kuulumisiaan tasaisena virtana ja minä kuuntelin tyytyväisenä. Eikä siinä mitään, välillä onkin hyvä ihan vain kuunnella. Minusta kuitenkin tuntui, ettei minulla ole oikeastaan mitään erityistä tarvetta jutella. Eikä sen puoleen mitään erityistä sanottavaakaan: sitä samaa, kiitos kysymästä. Annoin ystäväni puhua ja osallistuin kevyesti sopivissa kohdissa.

Elämä totta tosiaan on jo pitkään ollut yhtä ja samaa päivääni murmelina, jossa arki toistaa itseään ja päivät rullaavat puuduttavan rauhaisasti omalla painollaan. Eikä se ole oikeastaan haitannut minua pätkääkään. En ole ehtinyt tylsistyä enkä liiemmin ahdistuakaan. Olen kiltisti sopeutunut tähän korona-ajan etäarkeen enkä koe edes kärsineeni siitä. Rehellisyyden nimissä olen pikemminkin ollut ihan tyytyväinen, että on saanut kerrankin hyvällä omatunnolla olla rauhassa.

Hetkittäin olen silti tuntenut jopa syyllisyyttä siitä, että viihdyn vähän liiankin hyvin itsekseni ja olen huono pitämään yhteyttä ystäviini. Toki olen siinä mielessä onnekas, että turvana on näiden poikkeusaikojen keskellä ollut parisuhde. Pelkästään parisuhteen piikkiin tätä surkastunutta sosiaalisuuttani ei kuitenkaan voine laittaa, sillä olen huomannut monen avoliitossa elävän ystäväni kärsivän suunnattomasti kodin ulkopuolisten kontaktien puutteesta. Minä puolestaan olen löytänyt itsestäni aivan uuden, suorastaan epäsosiaalisen puolen.

Jokainen kanssani hetkenkin pidempään viettänyt tietää, että olen pulppuilevan puhelias ihminen. Höpötän, papatan, innostun ja rönsyilen – se on ollut osa luonnettani siitä lähtien, kun noin 36 vuotta sitten opin puhumaan. Äitini on joskus vitsikkäästi todennut, että “1,5-vuotiaana aloitit, etkä ole vieläkään lopettanut.” Rakastan pitkiä ja intensiivisiä keskusteluita, yksityiskohtiin uppoutumista ja ajatusten jakamista puolin ja toisin, ja keksin melkein aina jotakin puhuttavaa. Sivuhuomiona: on muuten kiinnostavaa, miten paljon puhelias ihminen suomalaisessa hiljaisuutta, harkitsevuutta ja vaatimattomuutta arvostavassa kulttuurissa monia ärsyttää. Sen olen totisesti saanut elämäni varrella huomata… Mutta olkoon se jonkun toisen postauksen aihe – keskitytään tällä kertaa nimenomaan puhumattomuuteen.

Puheliaisuuteni vastapainona minussa elää itsekseen viihtyvä introvertti, joka voi vallan onnellisena viettää vaikkapa 10 päivää putkeen puhumatta kellekään mitään – kuten juuri tuossa pääsiäisen aikaan aika pitkälti vietinkin. Juuri tuo tyytyväinen tuppisuu on saanut korona-arjen keskellä yhä enemmän jalansijaa. Luulen, että osin juuri tämän introverttipuoleni takia en ole kärsinyt näistä poikkeusoloista yhtä paljon kuin moni muu. Parisuhde ja sometyö ovat täyttäneet sosiaalisia tarpeita ja toisaalta ei ole omaa perhettä ja lapsia, joten olen saanut olla aika sopivasti seurassa ja rauhassa.

No sain kuin sainkin lopulta sillä kävelyllä suuni pitkän harkinnan jälkeen auki myös itse, vaikka muka mitään sanottavaa ei ollut. Ja huomasin, että olipa sittenkin ihan mukava jutella ja vaihtaa ajatuksia. Mieli keveni kummasti, kun ystävä jakoi omia näkemyksiään minua mietityttäneestä aiheesta. Hetkellisesti olo oli kuin valaistuneella: “Niin, totta tosiaan! Ehkä keskustelu joskus voikin tehdä ihan hyvää sen sijaan, että asioita pyörittelee yksinään vain oman päänsä sisällä.” No shit, Sherlock.

Mutta on siis ollut lähes huolestuttavaa, miten uuvuttavana koen nykyään kaiken sosiaalisen tekemisen. Juttelin tästä erään ystäväni kanssa, joka myönsi pohtineensa aivan samaa. Hän kertoi tavanneensa kaveriaan ja todenneensa puolen tunnin jälkeen, että olisikin varmaan aika lähteä kotiin. Muiden seurassa oleminen tuntuikin tauon jälkeen oudolta ja uuvuttavalta ja sosiaalinen kiintiö tuli yhtäkkiä täyteen paljon totuttua nopeammin.

Vaikka ystävien tapaaminen on tietysti ihanaa, samaan aikaan siitä on eristäytyneen arjen keskellä tullut hämmentävän kuormittavaa. Jo yksikin merkintä kalenterissa saattaa tuntua stressaavalta ja näin jälkikäteen ajateltuna pidän aivan absurdina sitä, että joskus ennen koronaa minulle oli täysin normaalia tehdä ensin aktiivinen, sosiaalisia kontakteja sisältävä työpäivä ja töiden jälkeen sopia vielä kahdetkin ystävätreffit samalle illalle. Nyt jo se, että menisin kerran viikossa jonkun kanssa kävelylle, tuntuu valtavalta suoritukselta.

Omiin oloihin vetäytyminen on muuttanut oman elämän rutiineja ja preferenssejä niin, etten oikeastaan huomaa kaipaavani sosiaalista elämää. Se on ristiriitaista, koska samaan aikaan kaipaan tietenkin silti ystäviäni. En vain jotenkin jaksaisi tavata ketään. Se ei tietysti tässä kontaktien minimoimiseen kannustavien suositusten aikana välttämättä ole huono asia, mutta tunnen siitä syyllisyyttä. Ja sosiaalisia kontakteja kipeästi kaipaavien ekstroverttiystävien voi olla vaikea ymmärtää vapaaehtoista vetäytymistäni.

Tiedän, etten ole näiden korona-aikana virinneiden epäsosiaalisten taipumusteni kanssa yksin. Lohdukseni on myös ystäviä, jotka ovat yhtä syvällä eristäytymisen suossa. Heitä ei haittaa siirtää kävelytreffejä, kun “ei vain tänään jaksa puhua”. Myönnän tunteneeni helpotusta ja riemua, kun ystävä vastasi viestiini: “Luojan kiitos, aivan sama fiilis! Kokeillaanko parin päivän päästä uudelleen?” Tästä on nyt pari viikkoa, emmekä ole vieläkään saaneet sovituksi mitään. Ja se on onneksi molemmille täysin ok.

Olen miettinyt, voiko tämä sosiaalinen uupumuskin olla jonkinlainen stressireaktio poikkeusolojen aiheuttamaan epävarmuuteen? Ja tietenkin huolestuttaa myös, pääsenkö enää koskaan siihen mielentilaan, jossa ajatus ihmisten tapaamisesta tuntuu ihanalta uuvuttavan sijaan… Kun pohdin viime keväänä, haluaisinko palata entiseen, kun tämä kaikki on joskus ohi, en odottanut olevani vuotta myöhemmin tällaisessa mielentilassa. Entäs te muut? Onko poikkeusarki nostanut pintaan yllättäviä puolia itsestä? Tunnetteko enemmän kaipuuta yksinoloon vai sosiaaliseen elämään?

Photos: Pupulandia

Tags: , ,

Categorised in: Elämä

7 Comments

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

  • Ki-ia

    Oi tämä oli aivan kuin omasta suustani! Olen kokenut samanlaisia tuntemuksia jo pidempään ja samaan aikaan kokenut asiasta huonoa omaatuntoa. Ystävien näkeminen nykyään tuntuu kuin poistuisin omalta mukavuusalueelta eli koti-kuplastani. Olen perustellut epäsosiaalisuuttani sillä ettei elämässäni tapahdu mitään enkä siksi koe että minulla olisi mitään kerrottavaa. Myös kaikenlaiset ärsykkeet ja inspiraation lähteet ovat poissa.

    Nyt olen alkanut kyseenalaistaa omaa identiteettiäni, viihdynkö vain nykyään paremmin kotona omissa oloissani. Muiden vastaus tähän on ollut että kyllä sosiaalisen kanssakäymisen halu palautuu normaaliksi koronan helpottaessa. Mutta suoraan sanottuna en ole itse vielä ikävöinyt vanhaa sosiaalista elämääni..

  • Seea

    Mä viihdyin hyvin itsekseni ennen, kun kuitenkin tiesin ystävien olevan olemassa ja “tarvittaessa” tavattavissa, mutta korona-arki on saanut tajuamaan että oon oikeesti tosi yksin. Tilanteessa jossa saa nähä vain yhtä henkilöä (niin kuin täällä Belgiassa ollut), en oo kellekään se eka valinta, ja se kyllä saa tosi yksinäiseksi enkä pysty nauttimaan omasta seurastani. Varmaan sekin on yhdenlainen etuoikeus joillakin että viihtyy yksin mutta kuitenkin sosiaalisen verkoston olemassaolo on siellä taustatukena :) Yksinäisyys on muuten yksi raastavimmista asioista joita tiedän, mutta vieläkään en jotenkin osaa samaistua lehtijuttujen yksinäisiin, vaikka käytännössä sellainen olen – miten mun elämästä tuli tällainen?

  • EmiliL

    Samaistun! Tykkään silloin tällöin jutella ystävien kanssa Skypessä, mutta se riittää ihan hyvin tällä hetkellä. Ajatus oikeasta tapaamisesta tuntuu uuvuttavalta. Olen toki myös sillä lailla onnellinen että elän yhdessä mieheni kanssa, joten seuraa on aina ja varmaan siksikään ei ole vielä ikävä ystävien tapaamista.

  • uutamo

    Moni kohta olisi voinut olla suoraan kuin omasta kynästäni! Itselleni etätöihin siirtyminen oli helpotus, sillä olen kärsinyt työuupumuksesta ja ahdistuksesta, joten valtavan työtaakan alla avokonttorin hälystä, lähikokouksista ja työpajoista sekä satunnaisista työmatkoista eroon pääseminen tuntui vain huojentavalta. En ole yhtään kaivannut takaisin toimistolle, eikä kotona oleminen ole muutenkaan käynyt lainkaan tylsäksi. Viihdyn omissa oloissani, mutta voi tietenkin olla, että tuntisin oloni yksinäisemmäksi, ellen asuisi kumppanin kanssa ja ellen olisi juuri ennen koronaa löytänyt ystäväporukkaa, jonka kanssa viestitellään viikoittain. Ryhmäharrastuksia on ikävä ja tietenkin haluaisin liikkua huolettomasti ja nähdä ystäviä silloin tällöin, mutten normaalitilanteessakaan näkisi heitä välttämättä edes joka viikko tai joka kuukausikaan. Tarvitsen todella paljon omaa aikaa, enkä voi normaalistikaan sopia menoja joka illalle ja viikonlopulle, sillä se kävisi liian uuvuttavaksi. Tällä hetkellä näen puolison lisäksi lähinnä yhtä lähellä asuvaa ystävää ja silloin tällöin yhtä kaveria kävelylenkillä. Tuo kaverini on aivan erilainen luonteeltaan kuin minä, hän selvästi kärsii siitä ettei voi jatkuvasti tavata ihmisiä ja minä puolestaan huomaan ahdistuvani siitä, jos hän pyytelee kävelytreffeille liian usein (eli joka viikko). Toisaalta tulee huono omatunto, jos kieltäytyy tapaamisista, mutta näinä outoina aikoina on pakko myös kuunnella itseään.

  • L. Melo

    Kuten kommenteista huomaa, et todellakaan ole yksin näiden tuntemusten kanssa. Itseänikin nykyään ahdistaa ihmisten tapaaminen helposti, ja olen analysoinut asiaa osittain samansuuntaisesti kanssasi.

    Introvertille yksin olo on helpompaa lähtökohtaisesti ja kun uusia asioita ei tapahdu ei sellaisia innostusta aikaansaavia keskustelukimmokkeita ole liiaksi asti. Toisaalta myös uskon että intorvertit oppivat sosiaalisiksi vuosien vieriessä ja tämä sosiaalisuuslihas ikään kuin surkastuu kotona hengaillessa.

    En asu Suomessa ja piiiitkien karanteenien jälkeen jopa kahvilassa käyminen ja jokapäiväinen jutustelu aiheutti vaikeuksia ja huonoimpina päivinä pientä paniikkia. Toisaalta huomaan että yksin (tai pelkästään kumppanin kanssa) olo ei tee oikeasti hyvää; elämä tuntuu surkastuvan. Odotankin koronan jälkeisessä elämässä ensin inspiraatiota (uudet paikat, ruuat, taide, sattumukset, tapahtumat, matkat yms.) ja sen jälkeen UUDENLAISIA keskusteluita ihmisten kanssa. Uudenlaisia ajatuksia omassa päässä. UUTUUDENVIEHÄTYS. Sitä tilaan lisää, ja sen uskon myös tuovan mukanaan luonnollista halua jakaa ja keskustella.

    • Jii

      Tämä! Mä oon introvertti, mutta kuitenkin ollut aina ihan sosiaalinen. Mutta tää koronavuosi jotenkin surkastuttanut mun sosiaaliset lihakset! Väsyn tosi nopeesti ja tuntuu just tolta, ettei oo mitään sanottavaa kenellekään. Ja mä oon kärsinyt tästä aika paljon – oon tosi ahdistuneena pelännyt, että kaikki hylkää mut koska oon niin “tylsä.” Ei se varmaan oo totta, mutta tää tunne/ajatus on piinannut mua tosi paljon :/

  • Minä myös introverttinä nautin siitä tunteesta, kun tulen töistä kotiin, jossa ei odota kuin kilpikonna. Mikä ihana rauha ja hiljaisuus!

Related posts