Korona-ajan epäsosiaalisuutta

Havahduin siihen aivan yllättäen eräänä lauantai-iltapäivänä: minulla ei ollut kertakaikkiaan mitään asiaa. Olin ystäväni kanssa kävelyllä ja hän pulputti kuulumisiaan tasaisena virtana ja minä kuuntelin tyytyväisenä. Eikä siinä mitään, välillä onkin hyvä ihan vain kuunnella. Minusta kuitenkin tuntui, ettei minulla ole oikeastaan mitään erityistä tarvetta jutella. Eikä sen puoleen mitään erityistä sanottavaakaan: sitä samaa, kiitos kysymästä. Annoin ystäväni puhua ja osallistuin kevyesti sopivissa kohdissa.

Elämä totta tosiaan on jo pitkään ollut yhtä ja samaa päivääni murmelina, jossa arki toistaa itseään ja päivät rullaavat puuduttavan rauhaisasti omalla painollaan. Eikä se ole oikeastaan haitannut minua pätkääkään. En ole ehtinyt tylsistyä enkä liiemmin ahdistuakaan. Olen kiltisti sopeutunut tähän korona-ajan etäarkeen enkä koe edes kärsineeni siitä. Rehellisyyden nimissä olen pikemminkin ollut ihan tyytyväinen, että on saanut kerrankin hyvällä omatunnolla olla rauhassa.

Hetkittäin olen silti tuntenut jopa syyllisyyttä siitä, että viihdyn vähän liiankin hyvin itsekseni ja olen huono pitämään yhteyttä ystäviini. Toki olen siinä mielessä onnekas, että turvana on näiden poikkeusaikojen keskellä ollut parisuhde. Pelkästään parisuhteen piikkiin tätä surkastunutta sosiaalisuuttani ei kuitenkaan voine laittaa, sillä olen huomannut monen avoliitossa elävän ystäväni kärsivän suunnattomasti kodin ulkopuolisten kontaktien puutteesta. Minä puolestaan olen löytänyt itsestäni aivan uuden, suorastaan epäsosiaalisen puolen.

Jokainen kanssani hetkenkin pidempään viettänyt tietää, että olen pulppuilevan puhelias ihminen. Höpötän, papatan, innostun ja rönsyilen – se on ollut osa luonnettani siitä lähtien, kun noin 36 vuotta sitten opin puhumaan. Äitini on joskus vitsikkäästi todennut, että ”1,5-vuotiaana aloitit, etkä ole vieläkään lopettanut.” Rakastan pitkiä ja intensiivisiä keskusteluita, yksityiskohtiin uppoutumista ja ajatusten jakamista puolin ja toisin, ja keksin melkein aina jotakin puhuttavaa. Sivuhuomiona: on muuten kiinnostavaa, miten paljon puhelias ihminen suomalaisessa hiljaisuutta, harkitsevuutta ja vaatimattomuutta arvostavassa kulttuurissa monia ärsyttää. Sen olen totisesti saanut elämäni varrella huomata… Mutta olkoon se jonkun toisen postauksen aihe – keskitytään tällä kertaa nimenomaan puhumattomuuteen.

Puheliaisuuteni vastapainona minussa elää itsekseen viihtyvä introvertti, joka voi vallan onnellisena viettää vaikkapa 10 päivää putkeen puhumatta kellekään mitään – kuten juuri tuossa pääsiäisen aikaan aika pitkälti vietinkin. Juuri tuo tyytyväinen tuppisuu on saanut korona-arjen keskellä yhä enemmän jalansijaa. Luulen, että osin juuri tämän introverttipuoleni takia en ole kärsinyt näistä poikkeusoloista yhtä paljon kuin moni muu. Parisuhde ja sometyö ovat täyttäneet sosiaalisia tarpeita ja toisaalta ei ole omaa perhettä ja lapsia, joten olen saanut olla aika sopivasti seurassa ja rauhassa.

No sain kuin sainkin lopulta sillä kävelyllä suuni pitkän harkinnan jälkeen auki myös itse, vaikka muka mitään sanottavaa ei ollut. Ja huomasin, että olipa sittenkin ihan mukava jutella ja vaihtaa ajatuksia. Mieli keveni kummasti, kun ystävä jakoi omia näkemyksiään minua mietityttäneestä aiheesta. Hetkellisesti olo oli kuin valaistuneella: ”Niin, totta tosiaan! Ehkä keskustelu joskus voikin tehdä ihan hyvää sen sijaan, että asioita pyörittelee yksinään vain oman päänsä sisällä.” No shit, Sherlock.

Mutta on siis ollut lähes huolestuttavaa, miten uuvuttavana koen nykyään kaiken sosiaalisen tekemisen. Juttelin tästä erään ystäväni kanssa, joka myönsi pohtineensa aivan samaa. Hän kertoi tavanneensa kaveriaan ja todenneensa puolen tunnin jälkeen, että olisikin varmaan aika lähteä kotiin. Muiden seurassa oleminen tuntuikin tauon jälkeen oudolta ja uuvuttavalta ja sosiaalinen kiintiö tuli yhtäkkiä täyteen paljon totuttua nopeammin.

Vaikka ystävien tapaaminen on tietysti ihanaa, samaan aikaan siitä on eristäytyneen arjen keskellä tullut hämmentävän kuormittavaa. Jo yksikin merkintä kalenterissa saattaa tuntua stressaavalta ja näin jälkikäteen ajateltuna pidän aivan absurdina sitä, että joskus ennen koronaa minulle oli täysin normaalia tehdä ensin aktiivinen, sosiaalisia kontakteja sisältävä työpäivä ja töiden jälkeen sopia vielä kahdetkin ystävätreffit samalle illalle. Nyt jo se, että menisin kerran viikossa jonkun kanssa kävelylle, tuntuu valtavalta suoritukselta.

Omiin oloihin vetäytyminen on muuttanut oman elämän rutiineja ja preferenssejä niin, etten oikeastaan huomaa kaipaavani sosiaalista elämää. Se on ristiriitaista, koska samaan aikaan kaipaan tietenkin silti ystäviäni. En vain jotenkin jaksaisi tavata ketään. Se ei tietysti tässä kontaktien minimoimiseen kannustavien suositusten aikana välttämättä ole huono asia, mutta tunnen siitä syyllisyyttä. Ja sosiaalisia kontakteja kipeästi kaipaavien ekstroverttiystävien voi olla vaikea ymmärtää vapaaehtoista vetäytymistäni.

Tiedän, etten ole näiden korona-aikana virinneiden epäsosiaalisten taipumusteni kanssa yksin. Lohdukseni on myös ystäviä, jotka ovat yhtä syvällä eristäytymisen suossa. Heitä ei haittaa siirtää kävelytreffejä, kun ”ei vain tänään jaksa puhua”. Myönnän tunteneeni helpotusta ja riemua, kun ystävä vastasi viestiini: ”Luojan kiitos, aivan sama fiilis! Kokeillaanko parin päivän päästä uudelleen?” Tästä on nyt pari viikkoa, emmekä ole vieläkään saaneet sovituksi mitään. Ja se on onneksi molemmille täysin ok.

Olen miettinyt, voiko tämä sosiaalinen uupumuskin olla jonkinlainen stressireaktio poikkeusolojen aiheuttamaan epävarmuuteen? Ja tietenkin huolestuttaa myös, pääsenkö enää koskaan siihen mielentilaan, jossa ajatus ihmisten tapaamisesta tuntuu ihanalta uuvuttavan sijaan… Kun pohdin viime keväänä, haluaisinko palata entiseen, kun tämä kaikki on joskus ohi, en odottanut olevani vuotta myöhemmin tällaisessa mielentilassa. Entäs te muut? Onko poikkeusarki nostanut pintaan yllättäviä puolia itsestä? Tunnetteko enemmän kaipuuta yksinoloon vai sosiaaliseen elämään?

Photos: Pupulandia

Tags: höpötyksiä, Ihmissuhteet, Mietteitä elämästä

Categorised in: Elämä