6/04/21

Mitä kuuluu säärikarvoille nyt?

12 192

“Onko sillä Jennillä enää poikaystävää?!” Näin oli eräs tuttu kysynyt hyvältä ystävältäni, kun viime kesänä kerroin julkisesti lopettaneeni säärikarvojeni poistamisen. Kysymykseen tuntui sisältyvän vahva oletus, ettei kukaan mies voisi haluta olla kaltaiseni karvaisen naisen kanssa.

Juuri tämä kysymys on ehkä jäänyt vahvimmin mieleeni kaikesta viime kesänä vilkkaana naisten karvoituksen ympärillä velloneesta keskustelusta. Maailmankuva, jossa naisen rakastettavuus tai viehättävyys kumppaninsa silmissä on hänen karvoistaan kiinni, kuulostaa mielestäni todella surulliselta. Koko sydämestäni toivon, että jokainen voisi löytää rinnalleen puolison, jonka sitoutuminen suhteeseen ei ole tällä tavoin ehdollista. Kenties kysymys kielii myös kysyjän omasta epävarmuudesta: hänen on selvästikin vaikea uskoa, että nainen voisi koskaan tulla aidosti hyväksytyksi luonnollisessa olomuodossaan karvoineen päivineen.

Kiitos kysymästä, minulla on kumppani, jonka rakkaus minua kohtaan ei onneksi riipu karvoistani tai karvattomuudestani. Ja hyvä niin. Kuten totesin viime kesänä, en usko, että itsekään voisin olla ihmisen kanssa, jolle minun karvani olisivat ongelma.

*

Olen viime kesänä hämmentävän paljon huomiota saaneesta postauksesta lähtien miettinyt, että paljon jäi yhä sanomatta. Tuosta postauksestahan keskustelu oikeastaan kunnolla vasta alkoikin. Aloitin tämän uuden jutun kirjoittamisen jo viime elokuussa, mutta olin tuolloin jotenkin niin kurkkuani myöten täynnä koko aihetta, että päätin jättää sen vielä hetkeksi muhimaan. Ja ehkä ihan hyvä, että tein niin, sillä matkan varrella on ehtinyt heräillä uusiakin ajatuksia.

Kimmokkeen tämän postauksen kirjoittamiselle juuri tänään antoivat Javiera Marchant Aedon Ja Saara Särmän karvapohdinnat omissa IG storyissaan. Niissä nousi esiin paljon samoja ajatuksia, joita olen itsekin läpikäynyt. Ajattelin tässä purkaa vähän niitä sekä muitakin heränneitä mietteitä aiheen tiimoilta. Jos et ole vielä lukenut viime kesänä kirjoittamaani tekstiä, suosittelen tutustumaan siihen ennen tämän jutun lukemista. Olen myös tallentanut viime kesän storyja IG-tililläni kohokohtiin, joista niitä voi siis yhä katsella.

Kun kerroin viime kesänä päätöksestäni jättää säärikarvat ajelematta, sain lukuisia tuohtuneita viestejä, joissa kritisoitiin, miksi tällaisesta asiasta pitää tehdä niin hirveä haloo. Luin kommentteja hiukan yllättyneenä: enhän MINÄ tästä asiasta mitään haloota tehnyt. Naisen karvoja ja omaa kokeiluani koskenut teksti oli vain yksi postaus monien joukossa. Se, että säärikarvani saivat niin monen reagoimaan, ei ollut minun käsissäni mutta kertoo kyllä siitä, miten valtava tabu naisen karvoitus on edelleen.

Säärikarvoistani kirjoitettiin iltapäivä– ja aikakauslehtiä myöten ja kuulin, että niistä oli puhuttu niin työpaikkojen kahvihuoneissa kuin tyttöjen saunailloissakin. Lisäksi sain kaiken kaikkiaan aiheesta eri kanavissa varmaan liki pari tuhatta viestiä. Olin valtavan iloinen, että onnistuin herättämään niin vilkasta keskustelua, vaikka tiedänkin, ettei moni keskusteluista suinkaan imarrellut minua. Tappouhkauksia minulle ei sentään lähetelty kuten joillekin karvattomuuden normia uhmanneille on tehty, mutta yllättävän paljon sain silti osakseni suoranaista vihaa, halveksuntaa ja yököttelyä.

Negatiivisista reaktioista huolimatta keskustelu aiheen ympärillä oli pääasiassa positiivista ainakin omissa kanavissani – muualla netissä tilanne näytti olevan hiukan toisenlainen, kun erehdyin vilkaisemaan aiheesta kirjoitettujen juttujen kommentteja, jotka paikoin edustivat sitä internetin ruminta ja pahinta kuonaa. Ja toki “kritiikkiä” annettiin avoimesti myös minulle suoraan.

Moni tuntui kokevan minun kertomukseni ja henkilökohtaisen kokeiluni jollain tapaa uhkaksi itselleen. Reaktiot hämmensivät, sillä puhuin vain omasta kokemuksestani enkä edes kehottanut ketään olemaan ajelematta karvojaan. Silti moni koki pohdintani syyllistävinä. Kertooko se siitä, että lopulta moni nainen tiedostaa itsekin ylläpitävänsä naisia sortavia rakenteita toimimalla kiltisti normien mukaan muttei koe olevansa riittävän vahva uhmaamaan niitä? Ehkä monia pelottaa, tulisivatko itse hyväksytyiksi karvoineen ja siksi ajatus normeja vastaan toimimisesta ahdistaa?

Oma suhteeni karvoihini on yhä ristiriitainen. Kerroin viime kesänä, että tavoitteeni oli uhmata naisten karvoihin liittyvää häpeää ja henkilökohtainen päämääräni oli päästä irti tuosta häpeäntunteesta. Olin määritellyt itselleni, että saisin jälleen luopua säärikarvoistani niin halutessani, kun tuo häpeä olisi selätetty. Oikeastaan tunsin olevani varsin sinut itseni ja karvojeni kanssa jo siinä vaiheessa, kun tuo blogipostaus oli julkaistu. Olin saavuttanut tavoitteeni, mutta päätin lopulta silti olla poistamatta karvojani.

Kävin kesän mittaan läpi hyvin monenlaisia tunteita karvaisuuteni kanssa ja jossain vaiheessa olin rehellisyyden nimissä karvoihini todella kyllästynyt ja teki mieli ajella ne pois. Olinhan jo päässyt sinuiksi itseni kanssa ja onnistunut haastamaan monien muidenkin ajattelua siinä sivussa. Palatessani kesälomalta tuli kuitenkin vahva tunne, että niin paljon työtä oli vielä tehtävänä, että päätin jatkaa elämää toistaiseksi karvoineni. Tabu tuntui olevan vieläkin niin vahva, että jonkun olisi oltava se positiivinen esimerkki. Ja minä koin olevani riittävän vahva voidakseni toimia tuona esimerkkinä ja ottaa vastaan myös niitä negatiivisia tunteita, joita asia ihmisissä herättää. Ajattelin, että jos minun esimerkkini rohkaisee yhdenkin muun luopumaan näiden ahtaiden normien paineesta, on tämä yhden naisen julkinen “protestini” sen arvoista.

Samanaikaisesti tunsin silti voimakkaita turhautumisen tunteita. Tuntui loukkaavalta, että moni ulkopuolinen katsoi oikeudekseen määritellä kannanottoni “aitouden” sen pohjalta, jäisikö päätökseni vain muutaman kuukauden kokeiluksi vai valitsisinko jatkaa karvaisena tästä ikuisuuteen. Varsinkin syksyllä sain valtavasti kysymyksiä karvoistani. Moni kysymyksistä oli varmasti vilpitöntä uteliaisuutta, mutta joistakin välittyi pyrkimys saada minut kiinni jostakin. Haluttiin nähdä, taipuisinko minäkin lopulta paineen alla. Ikään kuin se olisi todiste tekopyhyydestä, petturuudesta tai tämän “taistelun” turhuudesta, jos jonakin päivänä päättäisinkin jälleen poistaa karvani.

Ällistyin myös siitä, miten tungettelevia kysymyksiä ihmiset kehtasivat esittää. Koska olin julkisesti puhunut säärikarvoistani, monen mielestä olikin yhtäkkiä täysin normaalia udella esimerkiksi häpykarvoituksestani. Säärikarvojen ohella sekin on toki ihan kiinnostava keskustelu, mutta mielestäni noin henkilökohtaisten kysymysten esittäminen täysin tuntemattomalle ihmiselle ylittää sopivan käytöksen rajat. Mikäli päätän puhua häpykarvoistani, päätös on omani. Yksin minulla on oikeus päättää, haluanko keskustella intiimialueitteni karvoituksesta vai en.

*

Kenties suurimpana yllätyksenä tuli kuitenkin se, miten paljon ylenkatsetta ja ärtymystä sain osakseni myös sellaisilta naisilta, jotka kenties olivat olleet sheivaamatta jo pidempään. “Minä olen ollut sheivaamatta jo 15 vuotta, eikä ketään ole kiinnostanut. Miksi tästä edes vieläkin tarvitsee keskustella?” Joidenkin silmissä tästä tuntui tulevan kilpailu siitä, kuka on ehtinyt ensin ja kuka on kaikkein tiedostavin. Saamani viestitulva ja tempaukseni aikaansaamat uutisotsikot kuitenkin kertoivat, kuinka suuresta tabusta on kyse ja miten monelle monelle ajatus sheivaamattomuudesta on yhä hyvin vaikea.

Hämmästyin erityisesti siitä, että kokeiluni tuntui herättävän ärtymystä monissa feministeissä. Kuvittelisi, että jos naisiin liittettävien ulkonäkönormien purkaminen on “se juttu”, asian puolesta jo pidempään liputtaneet olisivat iloisia siitä, että se saa lisää huomiota. Sen sijaan osa tuntuikin ärsyyntyvän siitä, että asia sai huomiota juuri nyt ja juuri minun takiani. Voin toisaalta ymmärtää, että jos aktivisti on marssinut kaduilla aiheen puolesta jo 70-luvulta lähtien eikä ketään ole kiinnostanut, saattaa ärsyttää, että aihe noteerataan valtakunnallisessa mediassa asti, kun asialla onkin muotibloggaaja. Siitä huolimatta jäin joidenkin kommenttien äärellä miettimään, haluttiinko sitä huomiota lopulta sille asialle vaiko lähinnä itselle? Myönnän pohtineeni, että jos edes muut samalla asialla olevat naiset eivät puolusta minua tässä taistelussa naisten oman elintilan höllentämiseksi, kuka sitten?

Samat ajatukset nousivat uudelleen pintaan ihan hiljattain myös Laura Frimanin laajalti puhututtaneen kolumnin yhteydessä. Loppujen lopuksi moni aktivisti tuntuu olevan hiukan mustasukkainen ja omistushaluinen omasta asiastaan. Ei herätä aina yksiselitteisen positiivisia tunteita, että oma aate popularisoituu, vaikka se viime kädessä palvelisikin tavoitetta. Feministisistä kannanotoistaan tunnettu näyttelijä-käsikirjoittaja Amanda Palo pohdiskelikin tuolloin aihetta ilahduttavan avoimesti ja ilahduttavan itsekriittisesti omissa storyissaan keskusteluidemme pohjalta. Hän arveli, että varmasti taustalla on ajatus siitä, että moni feministi on tehnyt näiden aiheiden puolesta valtavasti sellaista näkymätöntä työtä saamatta siitä minkäänlaista kiitosta (kenties enemmänkin päinvastoin) ja sitten joku muu sattuu nostamaan asian esiin juuri oikealla hetkellä ja yleisö onkin valmiimpi ottamaan viestin vastaan. Ehkä asiaa pitäisi kuitenkin lähestyä ajatuksella, että juuri tällaiset esimerkit ovat osoitus siitä, että oma pitkäjänteinen työ näiden aiheiden parissa ei ole mennyt hukkaan vaan on tuottanut tulosta.

Uskon, että siihen on myös syynsä, miksi juuri minun tarinani nosti pintaan sellaisen kohun. Uhmakkaan ja itsevarman asenteen sijaan avasin omaa prosessiani ja puhuin avoimesti kaikesta siitä häpeästä, jota karvoihin liittyy. En ole profiloitunut aktivistiksi, vaan olen riittävän tavallinen, jotta moni tavallinen nainen voi minuun myös samaistua. Solahdan säärikarvojani lukuunottamatta noin muuten sellaiseen stereotyyppiseen länsimaiseen kauneusihanteeseen melko vaivattomasti – ja kenties päätös antaa karvojen kasvaa tuntui jotenkin astetta hätkähdyttävämmältä osin nimenomaan ulkonäöllään työtä tekevältä ihmiseltä. Ja koska minulla on suuri yleisö, kannanottoni tietysti tavoitti paljon myös sellaisia ihmisiä, jotka eivät kenties ole koskaan tulleet karvattomuuden normia edes ajatelleeksi, saati kyseenalaistaneeksi.

Ilmiö on vähän samankaltainen kuin vaikkapa se, että ilmastokeskustelun myötä vegaaninen ruokavalio on noussut jonkinlaiseksi yhteiskunnalliseksi trendiksi. Vaikka trendi saattaa ärsyttää monia pitkän linjan vegaaneja, lopputulos on silti kaikkien kannalta positiivinen ja ennen kaikkea tehokas. Mitä enemmän aiheesta puhutaan ja mitä useampi kaipaa vegaanisia vaihtoehtoja, sitä enemmän niihin myös panostetaan ja niitä tulee tarjolle. Ja mitä enemmän vaihtoehtoja on tarjolla ja mitä helpompaa vegaaniudesta on tehty, sitä useammalle se tuntuu varteenotettavalta vaihtoehdolta – ja näin vaikutus kertautuu ja olemme jälleen askeleen lähempänä tavoitetta. Maailma ei muutu sillä, että 10 vegaania suorittaa täydellisen puritaanista versiota veganismista ja puhuu siitä keskenään, mutta maailma muuttuu, kun 1000 ihmistä valitsee kaupassa vegaanisen vaihtoehdon edes muutaman kerran viikossa eläinkunnan tuotteiden sijaan. Ja huomio: tämä ei nyt ollut mikään kannanotto vegaaneja tai heidän asenteitaan kohtaan, vaan ainoastaan hatusta heitetty konkreettinen esimerkki oman aatteen valtavirtaistumisen hyödyistä.

Millaisia konkreettisia vaikutuksia karvakokeilullani sitten oli? Puhelimeni täyttyi kesällä viesteistä ja kuvista, joissa naiset kertovat kokeilleensa elämää karvaisena minun innoittamanani. Osalla ajatuksen sulattelu on vienyt pidemmän tovin ja kuvia karvaisista sääristä on tupsahdellut inboxiini sittemmin vielä pitkin vuotta. Olen valtavan iloinen siitä, kuinka moni on rohkaistunut haastamaan ihannetta karvattomasta naisesta. Samaan aikaan olen hetkittäin tuntenut huvituksen sekaista sympatiaa heitä kohtaan, jotka ovat esitelleet kuvissa “karvaisia” sääriään, joissa en hyvällä tahdollakaan olen kyennyt näkemään kuvan välityksellä karvan haiventakaan. Silti kokemus ja etenkin omiin karvoihin liittyvä häpeä on ollut monelle todellinen eikä sitä tule väheksyä. Niin ahdas on se lokero, johon naisena tulisi itsensä survoa, että jopa ulkopuolisen silmiin näkymättömän ohuet ja vaaleat haituvat koetaan tarpeelliseksi poistaa.

Monissa keskustelu on herättänyt myös ristiriitoja: vaakakupissa painavat häpeä tai esimerkiksi kumppanin toiveet. Mitä jos kumppani toivoo karvattomuutta? Edelleen moni näkee naisen karvat epäsiisteinä ja karvattomuuden huomaavaisuutena muita ihmisiä kohtaan. Moni korostaa karvattomuutta omana vapaana valintana ja henkilökohtaisena kauneusihanteena, mutta voimmeko lopulta väittää ihanteen olevan henkilökohtainen, jos olemme sisäistäneet sen kulttuurissamme pienestä pitäen emmekä ole koskaan nähneet mitään muutakaan vaihtoehtoa? Tietenkin on mahdotonta irroittautua tästä kulttuurisesta kontekstista, emmekä ole mitenkään immuuneja ulkopuolelta tuleville paineille ja toiveille, mutta kuten totesin ihan postaukseni alussa, toivon vilpittömästi jokaisen löytävän rinnalleen kumppanin (jos siis sellaista haluaa), joka hyväksyy ihmisen kokonaisena – myös karvoineen. Mutta kyllä, normeja vastaan toimiminen saattaa vaatia uskallusta ja epämukavuusalueelle astumista.

Karvakeskustelu on tullut vastaan pitkin vuotta mitä yllättävimmissä tilanteissa. Yksi odottamattomimmista tilanteista oli palaveri sijoitusyhtiössä: etenkään pukeutumisnormien suhteen valtavan konservatiivisena tunnetussa finanssimaailmassa en olisi odottanut saavani suitsutusta karvakapinastani, mutta niin vain tapahtui. Tällaiset hetket ovat olleet minulle itselleni erityisen ilahduttavia ja silmiä avaavia. Moni on kertonut ihailevansa minun rohkeuttani uhmata normia mutta todennut, ettei itse uskaltaisi ryhtyä samaan. Mutta uskon, että kun tämä ajatuksen siemen on istutettu, ollaan jo matkalla kohti muutosta.

No mitä minun säärikarvoilleni sitten kuuluu nykyään? Olen nyt ollut poistamatta säärikarvojani käytännössä yli vuoden. Sheivasin viime vuonna alkutalvesta yhden kerran – se oli muuten melkoinen urakka! Päädyin tuolloin poistamaan karvani kerran tuskastuttuani siihen, että atooppisen kuivan ihon jatkuva rasvaaminen kylminä talvikuukausina tuntui pitkän ja paksun säärikarvoituksen kanssa kanssa ärsyttävältä, kun voide tarttui kiinni karvoihin. Sen jälkeen olen antanut karvojeni taas kasvaa ja noin puoli vuotta tuon jälkeen karvat ovat jälleen entisellään. Koen kuitenkin tarpeelliseksi alleviivata, ettei minun tarvitse puolustella tai selitellä muille karvojani tai karvattomuuttani. Päätös on minun enkä ole siitä tilivelvollinen kenellekään muulle.

Olen kuitenkin pohtinut karva-asioita uudelleen tässä kevään tullen. Aionko viettää tämänkin kesän poistamatta säärikarvojani? En ole vielä päättänyt, mutta todennäköisesti kyllä. Olen miettinyt, että vaikka olen päässyt sinuiksi karvojeni kanssa, onko niihin liittyvä häpeä todella selätetty? En ole siitä ihan varma, sillä yhä edelleen on hetkiä, joissa karvojeni osakseen saama huomio ahdistaa ja ärsyttää. Kuten Javiera Marchant Aedo omassa IG storyssaan pohdiskeli, on todella raskasta, että omaan kehoon liittyviä kysymyksiä ja päätöksiä on pakko tarkastella myös sen kautta, onko itsellä henkisiä voimavaroja käsitellä ja kestää muiden ihmisten reaktioita. Koska niille kuitenkin normia uhmaamalla itseni jatkuvasti altistan.

*

Kun ajattelen viime kesänä säärikarvoistani syntynyttä valtaisaa “haloota”, olihan se aivan absurdia. Se, että yhden naisen säärikarvat riittivät kuohuttamaan ympäri nettiä ja katsottiin iltapäivälehtien otsikoiden arvoiseksi asiaksi, ON absurdia. Kaikki tämä kertoo, miten kaukana yhä olemme siitä, että naisen karvat eivät olisi tabu tai jonkinlainen statement, vaan ihan vain normaali arkipäiväinen asia. Siinä vaiheessa, kun kenelläkään ei ole mitään mielipidettä minun karvoistani tai painetta poistaa omiaan, olemme kenties päässeet tavoitteeseen.

Ja meillä kaikilla on rooli tuon tavoitteen saavuttamisessa, asenteiden ja ilmapiirin muuttamisessa sekä näiden ahtaiden normien haastamisessa. Puheet jäävät nimittäin lopulta aika tyhjiksi, vaikka hehkuttaisimme normeja uhmaavien rohkeutta, jos enemmistö silti valitsee jatkaa kuten aina ennenkin. Naisten karvat eivät koskaan normalisoidu, jos emme edelleenkään näe niitä satunnaisten kannanottojen ulkopuolella missään. Ja tällä toteamuksella ei ole tarkoitus syyllistää tai painostaa ketään, mutta olisipa ihana nähdä, että yhä useammalla naisella olisi rohkeutta haastaa sekä itseään että näitä normeja ja luoda samalla vapaampaa maailmaa sekä itselle että muille.

Tags: , ,

Categorised in: Elämä, Kauneus, Kulttuuri

12 Comments

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

  • Riia Luoma

    Moi Jenni!

    Ajattelin yrittää tuoda esille tässä kommentissa, miksi jotkut voivat kokea pohdintasi syyllistävänä.

    “…Silti moni koki pohdintani syyllistävinä. Kertooko se siitä, että lopulta moni nainen tiedostaa itsekin ylläpitävänsä naisia sortavia rakenteita toimimalla kiltisti normien mukaan muttei koe olevansa riittävän vahva uhmaamaan niitä? Ehkä monia pelottaa, tulisivatko itse hyväksytyiksi karvoineen ja siksi ajatus normeja vastaan toimimisesta ahdistaa?”

    Itse ainakin koen ristiriitaa kirjoittamassasi kappaleessa, kun ensin ihmettelet sitä, miksi moni kokee pohdintasi syyllistävinä ja seuraavassa virkkeessä pohdit sen johtuvan siitä, että nämä henkilöt ylläpitävät naisia sortavia rakenteita. Minusta sen ainakin voi tulkita hieman syyllistäväksi. Vaikka totta se varmasti jollain tavalla voikin olla.

    • Me kaikki pidämme monella tavalla sortavia rakenteita yllä – esimerkiksi olemme kaikki oppineet monenlaisia naisvihamielisiä asenteita, vaikka kukaan meistä ei haluaisikaan varmasti toimia tavalla, joka sortaa naisia. Nämä kokemukset syyllistämisestä liittyivät kuitenkin tuohon kesällä julkaisemaani postaukseen.

  • liina

    Luen saman ristiriidan, kuin edellinen lukija. Myös instagramissa ympyröit viestejä, joissa puhutaan esim. moraalisesta velvollisuudesta.
    Sitä ei pidetä hyvänä perusteena ajaa, että sanoo, että se on henkilökohtainen halu. No mulla on uutisia, vapaus on sitä, ettei tarvitse perustella edes sillä, että tätä haluan, se on sitä että teet niinku haluut eikä se kuulu muille! Sinäkin saat käyttää vapauttaisi olla ajamatta karvoja, mutta lissäntynyt vapaus siihen suuntaan tapahtuu vaan jos on myös täydellinen vapus ajaa ne. Muuten me ollaan vaan korvattu yks kapea normi, uudella luonnollisuuden normilla.
    Tää olis musta oikee hyvä juttu jossei tässä olis tätä uuden sapluunaan makua naisille.

    • Ymmärrän, että haluni haastaa normia saattaa tuntua epämukavalta. Ehkä ero tässä on siinä, että en varsinaisesti halua elää säärikarvoineni, vaan koen sen nimenomaan välttämättömänä tekona, jotta raivaamme vapaampaa elintilaa naisille. Ja tähän työhön toivoisin kovasti monen muunkin naisen haluavan osallistua – vaikka sitten hiukan oman mukavuutensa kustannuksella. Todellista valinnanvapautta ei synny, jos kaikki vain jatkamme normin mukaan toimimista. Se on toki jokaisen oma valinta, onko valmis haastamaan totuttua, mutta tietenkin toivon, että moni pystyisi ajattelemaan valintojensa merkitystä myös laajemmalla yhteiskunnallisella tasolla.

      • liina

        Juujuu, ymmärrän kyllä mitä tarkoitat, pointti oli vain, että kannattaa välttää moralistista retoriikkaa, jotta ei käy niin, että raivatessasi naisille lisää elintilaa yhdessä kohtaa tulet samalla supistaneeksi sitä toisessa kohtaa.

        • Tottakai kommenttini oli tarkoituksellisen kärjistetty, eikä sitä tarvitse ottaa henkilökohtaisesti, jos kokee, että oman valinnan taustalla on jotakin ihan muuta. Mutta tietenkin on myös hyvä miettiä, miksi aiheen hyvin omakohtainenkin pohdiskelu (kuten viime kesän postauksessa) tuntuu syyllistävältä kuten se monesta vaikutti tuntuvan. Sitähän tässä juuri tuumailenkin, miksi sellainen oma henkilökohtainen reflektointini on herättänyt monissa niin voimakkaan tunteen ja reaktion. Uskallan epäillä, että hyvin harva voi vilpittömästi sanoa, että valinta jatkaa karvojensa poistamista on puhtaasti oma valinta, kun käytännössä se on edelleen oikeastaan ainoa sosiaalisesti hyväksytty vaihtoehto. Ja on täysin ok poistaa edelleen karvojaan, oli syy sitten ihan mikä tahansa. Olen ehdottomasti vapaan valinnan puolella, mutta toivoisin, että moni myös pystyisi kriittisesti pohtimaan, mitkä ovat perimmäiset motiivit oman valinnan taustalla.

          On ollut myös tosi kiinnostava huomata, miten moni ON kyennyt lukemaan tekstin syyllistymättä (vaikka valitsisikin toisin), omaa toimintaansa reflektoiden. Todella moni on kertonut tajunneensa, ettei oma valinta lopulta ehkä olekaan niin oma kuin on halunnut ajatella, vaan hyvin pitkälti nimenomaan normien sanelema. Vain kukin itse voi tätä omalla kohdallaan arvioida, mutta yritän siis vain sanoa, että on ollut ilo huomata, miten moni on pystynyt kohtaamaan näitä epämukavia oivalluksia itsessään ja haastamaan omaa ajatteluaan. On pelkästään hienoa, jos voi vilpittömästi sanoa pystyvänsä toimimaan täysin omasta vapaasta tahdostaan riippumatta mistään ympärillä vallitsevista normeista tai ihanteista – minä en siihen ainakaan pysty ja se on valtavan inhimillistä. On myös inhimillistä, jos kokee, ettei pysty, uskalla tai halua uhmata normia. Mutta juuri sitä ajatusta haluankin herätellä haastamaan.

  • Gladys

    Tosi masentavaa, että reaktiot ovat olleet mitä ovat. Tuntuu olevan jotenkin erityisesti suomalainen piirre, et ihmiset välillä kovin herkkänahkaisia mielipiteille, jotka jotenkin hankaa omia valintoja vastaan, ja sille et joku (erityisesti nainen!) ottaa tilaa. Älä, Jenni, välitä siitä! Ei ole mitenkään yllättävää et feministiaktivistien aloitteet valuu laajemmalle hitaasti – se on sen prosessin luonne ja ihanaa nähdä, kun niin käy. Etkä minun mielestäni oo syyllistänyt ketään vaan esittänyt oman näkemyksesi tän koko karvakeskustelun yhteiskunnallisesta puolesta – ken tällaisen ottaa henkilökohtaisesti ja loukkaantuu, miettiköön tykönään miksi. Sä olet todella toiminut katalyyttinä tän keskustelun leviämisessä ja tosi rohkeaa sulta, että oot uskaltanut tehdä sen tuossa ulkonäköpaineistaan tunnetussa maailmassa, jossa työskentelet. Hyvä Jenni!

    • Kiitos rohkaisevasta viestistä. Tämä on kyllä kiinnostava ilmiö, kuinka monin eri tavoin omia tekstejä luetaan ja eri ihmiset tuntuvat kokevan ja tulkitsevan kannanottoni hyvin eri tavoin. Osan mielestä ne ovat rohkaisevia, osan mielestä syyllistäviä. Jotkut taas ovat sitä mieltä, että olen kannanotoissani liian “pehmeä” ja toiset sitä mieltä, että liian hyökkäävä. Niinpä jatkan omaan tyyliini ja jotkut tykkäävät ja toiset eivät. Eipä tässä oikein muuta voi kuin olla itselleen ja arvoilleen uskollinen.

  • Tajfel

    Onko tässä rinnakkain monta ilmiötä ja tasoa? Kuten patriarkaatin purkaminen, intersektionaalinen feminismi, integriteetti, sosiaalisten konstruktioiden haastaminen? Binääriajattelu vs. mahdollisimman vapaa identiteetti (kuka vaan saa olla mitä vaan sukupuolta, monimuotoinen, feminiininen, maskuliininen, karvainen, karvaton, meikattu, leikattu, luonnontilassa, naamiossa, kuka missäkin)?

    Samansuuntaista reagointia syntyy herkästi, jos 1) joku puhuu kotiäitiydestä suurella intohimolla- työssäkäyvät äidit kokevat sen sydämensä riekaleiksi repimisenä (myös itse, koska syyllisyys!), 2) joku elelee puolison rahoilla- pahimmillaan se johtaa ulkopuolisten määrittelyihin “järjestetystä liitosta”, seuralaispalvelusta tai hyväksikäytöstä, tasajako parisuhteen rahoissa on joillekin elämäntehtävä, ja joillekin totaalisen yhdentekevää 3) musliminainen kertoo valinneensa peittää kehonsa, koska se on hänelle suuri vapauden, rohkeuden ja autonomian teko (mutta kuinka moni liberaalissa demokratiassa perus ev.lutin koulussa oppinut voi AIDOSTI ymmärtää, että koraani ja feminismi mahtuisivat sopuisasti yhteen)?

  • Minttu

    Moi Jenni!

    Mä ihailen sua, että jaksoit käydä oman päänsisäisen taistelusi, koska mä myönnän olevani itse siihen aivan liian laiska. Uskon täysin, että omien karvojen hyväksyminen vaatii kamalasti työtä, koska itselle se tuntuu niin isolta hommalta, etten jaksa edes harkita yrittämistä.

    Nää reaktiot, joista kerrot, eivät ole yllättäviä, mutta tavallaan ne ovat sekä surullisia että huvittavia. Huvittavia siksi, että on käsittämätöntä, että ihmiset ottavat sun karvasi niin henkilökohtaisesti, että kokevat tarvetta lähettää aiheesta negatiivisia viestejä. Surullista taas on se, että asia herättää noin voimakkaita tunteita – eli se todellakin on tabu.

    Sulla oli tosi ansiokasta analyysia, ja sain itseni kiinni monestakin epäkypsästä ajatuksesta, joita tässä ja edellisessä karvapostauksessasi ansiokkaasti avaat ja analysoit. Onhan se nyt ihan kamalaa myöntää itselleen olevansa niin väsynyt ja gonahtanut feministi, ettei jaksa käydä taistoon rakenteita vastaan ja raivata tietä tuleville sukupolville. :D Koska sitähän se kokemus “syyllistämisestä” kai on: tiedostamista, että periaatteessa pitäisi jaksaa osallistua, jos haluaisi, että jokaisen karvat olisivat vielä joskus oikeasti vain heidän oma asiansa. Nythän ei niin vielä ole.

    Sain itseni kiinni myös tuosta sun kuvaamastasi “pitkän linjan karva-aktivistien” turhautumisesta: joskus 2000-luvun alussa maastokuosi oli hetkellisesti muodissa. Itse kävin armeijan vuonna 2000, ja huomasin sen jälkeen ajattelevani, etteivät muut (oletettavasti inttiä käymättömät) tytöt “ansaitse” saada käyttää maastokuosia. Onneksi osasin olla sentään sen verran kypsä kaikessa epäkypsyydessäni, että pidin tämän käsittämättömän ajatuksen ihan itselläni. Nyt 20 vuotta myöhemmin kehtaan jo tunnustaa. :D Uskoisin tämän tunteen olevan pohjimmiltaan sama kokemus “omasta jutusta”. Tunteet ovat ihan inhimillisiä. Monien annattaisi kuitenkin harrastaa vähän itsesensuuria ennen avautumista netissä…

    Mutta summa summarum: hienoa itsesi työstämistä ja hienoja kirjoituksia. Toivottavasti ne herättävät ajatuksia myös muissa kuin minussa ja maailma on joskus edes karvan verran parempi paikka olla nainen ja ihminen. <3

  • Alise

    Kiitos paljon ajatuksia tuulettavasta tekstistä. Itse olen paljon miettinyt tätä ja pohtinut omia itselleen luomia normeja sekä miten ilmennän niitä ulospäin. Minusta on todella mielettömän upeaa, että haastat ja luot keskustelua tämänkin asian pariin ja kuinka ihmisenä oleminen saa laajudeessaan olla rajatonta, kuten oman itsensä ilmentäminenkin. Halusin kuitenkin tuoda sen esille kuinka varmasti meitä minunlaisia mahtuu myös mukaan, jotka eivät koe tekevänsä mitään kenenkään muun tai yleisen normin mukaisesti, vaan ja ainoastaan siitä syystä, että se tuntuu itsestä kaikista omimmalta kaikin tavoin pitkän itsetutkiskelun jälkeen. Itselle siis karvattomuus ei ole mitenkään tai millään tavoin minkään ulkoisen normin määrittelemä ja tottakai mmärrän todella hyvin sen, että tarkoitus on tälläkin aiheella luoda tilaa sille että kaikki tavat ilmentää itseään on ok ja yhtä kauniita, mutta en itse toivoisi sen mitenkään myös kaventuvan toisesta päästä ja me jotka oikeasti todennamme omaa kehoamme näin on myös yhtälailla ok eikä mitenkään välttämättä lähtöisin mistään odotuksista tai luoduista normeista, vaan ainoastaan täysin omasta tavastamme haluta ilmentää itseämme ja kohdata sieltä itseämme sekä toisia. Koen itse yhtälailla kaikki kehot ja tavat ilmentää täysin yhtälailla arvokkaina sekä kauniina, vaikka oma ilmentäminen onkin itselleni juuri sellaista mikä puhuttelee itseäni eniten ja se on omasta mielestä kauneinta sallia kaikkia variaatiot sekä itseilmaisun muodot kaikille<3 Halusin vaan tosiaan tuoda myös tämän näkökulman esille, kun mietin toista kommentti vastaustasi siitä, että harvalle tämä varmasti olisi se todellisin ilmentämisen muoto ilman normeja ja meitäkin todella on joilla se on se syvin, puhtain ja ulkopuolisesta normituksesta, odotuksista täysin vapaa ilmentymisen muoto. Ihanaa kevättä sinne ja onnea kauniista uudesta kodista!

  • Tuulia

    Kiitos mielenkiintoisesta kirjoituksesta! Näen tässä karvakeskustelussa jotain samaa kuin meikkaamiseen liittyvissä keskusteluissa. Jotkut ovat sitä mieltä, että meikkaaminen on huomaavaisuutta muita kohtaan ja meikittömyys jotenkin epäsiistiä (ellei iho ole aivan täydellisessä kunnossa). Nyt korona-aikana olen ilokseni vapautunut meikkaamisen ikeestä ja pidän omasta naamastani jopa enemmän ilman meikkiä (vaikka iho ei todellakaan ole täydellinen). Silti koen hieman painetta meikkaamiseen juuri sen vuoksi, että moni näkee sen jonkinlaisena siisteyskysymyksenä… Onko esimerkiksi epäkohteliasta mennä juhliin ilman meikkiä (sitten kun juhliminen ylipäätään on taas mahdollista)?
    Joskus toki varmaan minäkin haluan meikata, mutta silloin toivon, ettei se johtuisi häpeästä oman ihon epätäydellisyyttä kohtaan tai muutenkaan muiden ihmisten asettamista paineista.

Related posts