7/12/20

Viikon ajatus: matkalla

87

Muista, miten pitkälle olet tullut,

älä vain sitä, miten pitkästi matkaa vielä on.

Et ole siellä, missä haluaisit,

mutta et myöskään siellä, missä joskus olit.

– Rick Warren –

 

Photo: Pupulandia

Related posts

5/12/20

Stressin paras karkoittaja: metsäkylpy

86

KAUPALLINEN YHTEISTYÖ: CLIPPER

Okei, myönnetään. Olen ehkä ollut viime aikoina aika stressaantunut ja siitä ovat kärsineet niin yöunet kuin ulkoilun määräkin. Ironista kyllä, kiire ja stressi häiritsevät usein juuri sellaisia asioita, jotka kaikkein parhaiten tilannetta helpottaisivat. Uskallan väittää, että nukkuisin paremmin ja tuntisin oloni vähemmän stressaantuneeksi, jos kävisin vaikka edes pari kertaa viikossa kunnon kävelylenkillä tai luonnossa rauhoittumassa. Viime aikoina tavoite ei ole järin kiitettävästi toteutunut, kun työpäivät ovat venyneet iltoihin ja päivän päätteeksi ajatus tuonne säkkipimeään suuntaamisesta ei ole tuntunut houkuttelevalta.

Usein näinä syksyn pimeimpinä päivinä auttaa huomattavasti, että laskee vähän vaatimustasoaan. On inhimillistä, että päivien pimetessä energiatasot eivät ole ihan samoissa lukemissa kuin aurinkoisina kesäpäivinä. Sekin on inhimillistä, että välillä tekee mieli (ja ihan hyvääkin) jäädä vain viltin alle teemukin kanssa. Mutta pari viikkoa sitten päätin kuitenkin aurinkoisen sään kunniaksi lähteä oikein ajan kanssa pienelle metsäretkelle. Metsä ainakin on näinä poikkeuksellisia aikoina yksi niistä paikoista, joihin voi hyvällä omatunnolla ja turvallisin mielin yhä mennä.

Innoittajana retkelle toimi aurinkoisen sään lisäksi teebrändi Clipper, joka haastoi minut kokeilemaan metsäkylpemistä. Jos et tiedä, mitä metsäkylpeminen on, älä huoli. En tiennyt minäkään vielä hetki sitten. “Forest bathingilla” tarkoitetaan metsässä vietettävää meditatiivista ja terapeuttista hetkeä, jolloin tarkoituksena on päästä syvään rauhoittuneeseen tilaan ja käyttää kaikkia aisteja: kuulo-, näkö-, haju-, tunto- ja makuaistia. Metsäkylpemisen idea on saanut alkunsa 80-luvulla Japanissa, missä metsäkylpemistä (shinrin-yoku) alettiin käyttää työkaluna luonnosta etääntyneiden, kovasta työstressistä ja uupumuksesta kärsivien ihmisten hoitoon. Kuinkas sattuikaan… Haaste ei varmaan olisi voinut osua sopivampaan hetkeen, joten olihan siihen tartuttava.

Tuntuu, että monissa japanilaisissa tavoissa ja ideoissa on sellaista syvää viisautta sekä ymmärrystä elämän ja ihmismielen herkkyyttä kohtaan. Usein ajatellaan, että suomalaiset ja japanilaiset ovat jollain tapaa vähän sellaisia sukulaissieluja ja uskon, että se näkyy muun muassa juuri suhteessamme luontoon ja rauhoittumiseen. Moni suomalainen rauhoittuu nimenomaan metsässä. Tai saunassa. Vaikka tiedän, että tekisi hyvää oleilla ulkona luonnossa ja käydä metsässä, jotenkin se aina tämän arkisen aherruksen keskellä unohtuu. On muka liian kiire. Ja läheisin metsä on muka liian kaukana. Onhan se toki kaupunkiasujalle pienen matkan päässä, mutta ehkä sitä voisi silti ottaa tavoitteeksi käydä metsässä edes kerran viikossa. Tai kahdessa.

Metsästä voi toki nauttia ihan sellaisenaankin, mutta väitän, että retkestä tuli heti vähän houkuttelevampi, kun yhtälöön lisättiin eväitä. Pakkasin reppuun termariin kuumaa vettä, Clipper-teetä ja retkimukit sekä pari pasteijaa. Rehellisyyden nimissä en edes muista, milloin olisin viimeksi käynyt tällaisella eväsretkellä luonnossa. Siitä taitaa olla yli 10 vuotta – liian kauan, joka tapauksessa.

Pimeiden ja sateisten päivien jälkeen tuntui ihanalta istua vain alas kasvot aurinkoon suunnattuina ja hörppiä höyryävää teetä lintujen sirkuttaessa puiden latvoissa. Ja välittömästi tulin miettineeksi, että miksi en tee tätä useammin. Eikä metsästä tai luonnosta nauttimiseen tarvita edes aurinkoista säätä. Metsä on ihana harmaana päivänä tai sadesäälläkin. Oletteko koskaan haistelleet sateista metsää? Se tuoksuu huumaavalta!

Minulle kotona kaikkien ärsykkeiden keskellä rauhoittuminen on vaikeaa, mutta metsässä teekuppi kourassa se tuntui yhtäkkiä ihan helpolta. Metsässä mieli hakeutuu kuin automaattisesti kuuntelemaan hiljaisuutta ja aistit terävöityvät, kun hengittelee vain ja laittaa silmät kiinni. Onnistunut metsäkylpykokemus ei vaadi paljon: tarvitsee vain valita mieluisa paikka ja antautua aistien vietäväksi. Kokemuksen voi viedä vielä seuraavalle tasolle esimerkiksi koskettamalla rohkeasti puita kaarnaisia pintoja, pehmoisia sammalmättäitä ja sileitä kuusenkäpyjä. Ja maistelemalla sitä höyryävää teetä kalliolla istuskellen.

Metsäkylpemisellä on havaittu olevan paljon positiivisia vaikutuksia sekä mieleen että kehoon. Usein jo pelkästään luonnossa ja raikkaassa, puhtaassa ilmassa oleilu tuo hyvänolon tunnetta ja rauhoittaa mieltä. Luonnon äärellä on helpompi keskittyä juuri siihen hetkeen ilman, että ajatukset karkailevat jatkuvasti toisaalle, ja se puolestaan auttaa stressistä palautumisessa ja rentoutumisessa. Luonnon äärellä rauhoittuminen voi ihan konkreettisesti auttaa esimerkiksi unettomuuteen ja ahdistuksen tunteisiin.

Ja miettikää: elämme maassa, jonka pinta-alasta 75% on metsää. Voisi siis väittää, että täällä jos missä metsäkylpemiseen on mitä otollisimmat olosuhteet. Eikä tällaiseen metsäkylpyhetkeen ja -retkeen välttämättä edes tarvitse kovin paljon aikaa. 20 minuuttia riittää jo mainiosti rauhoittumiseen. Sellaisen retken voi tehdä vaikka lounastauolla kesken työpäivän – tarvitsee vain hakeutua puiden ja luonnon äärelle. Vaikka olenkin itse huono pitämään taukoja töistä, olen huomannut, että usein se pieni tauko, pysähtyminen ja rauhoittuminen teekupin äärellä kesken kiireisen päivän kirkastaa ajatuksia – ja lopulta parantaa työtehoa ja herättelee luovuutta loppupäiväksikin.

Vaikka minulla onkin välillä vaikeuksia rauhoittua kotioloissa, miellän itse nimenomaan teehetket sellaisiksi nautinnollisiksi rentoutumiselle ja rauhoittumiselle omistetuiksi tuokioiksi. Usein keitän itselleni kotonakin teetä juuri silloin, kun tekee mieli suoda itselle tovi aikaa kaiken hässäkän keskellä. Jotenkin tämä metsäkylpyjen idea sopii siis ihan täydellisesti nimenomaan tällaiseen teeihmisen mentaliteettiin. Ja mikäpä voisi olla parempi hetki pysähtyä paitsi rentoutumaan, myös arvostamaan suomalaista puhdasta luontoa ja metsää kuin näin itsenäisyyspäivän kynnyksellä. Se on aika mieletön juttu, että jopa pääkaupungissa asuvalla luonto on niin lähellä ja metsään pääsee helposti.

Oletteko muuten muut tee- vai kahvi-ihmisiä? Vai sekä että? Tee-ihmisenä olen itse aina ollut kahvinjuojien maassa kummajainen. Väitän muuten, että nimenomaan tee on täydellinen juoma mukaan tällaiselle retkelle, joten vinkiksi teille, jotka ette vielä ole teen ystäviä: Clipperin valikoimaan kuuluu paljon myös erilaisia herkullisia yrtti-, hedelmä- ja marjahaudukkeita, jotka sopivat myös erinomaisesti retkievääksi. Ja tilkka hunajaa tekee myös ihmeitä.

Taannoisesta retkestä inspiroituneena haluan innostaa ja haastaa teitäkin menemään metsään. Metsäkylpeminen sopii loistavasti näihin loppusyksyn päiviin ja poikkeusoloihin, sillä metsässä voi hetkeksi unohtaa murheet ihan luvan kanssa ja keskittyä hetkeen. Niinpä kehotan teitä kaikkia kokeilemaan metsäkylpemistä tässä seuraavan viikon aikana joku päivä. Pue lämmintä päälle, nappaa mukaan termospullo, mukit sekä Clipperin ihanaa teetä lämmikkeeksi ja suuntaa metsään joko yksin tai ystävän kanssa.

Unohda hetkeksi kaikki muu ja keskity ympäröivään luontoon. Voit kävellä rauhallisesti metsässä tai istahtaa puun juurelle, kannon nokkaan, kivelle tai kalliolle. Voit tehdä hengitysharjoituksia tai olla vain ja rauhoittua teekupillisen äärellä. Kuuntele, tutki, tunnustele, hengittele, haistele, maistele ja nauti siitä, että saat vain olla. Sen kummempaa ei tarvita.

Tämä on samalla haaste myös itselleni! Näiden kuvien nappaamisesta on jo tovi, mutta tavoitteenani on käydä metsässä vähintään kerran parissa viikossa nyt loppuvuonna. Kuka on mukana?

Related posts

4/12/20

Naisvihamielisistä asenteista, puolustuspuheista ja vähän teekkareistakin

5 119

Useampi ihminen on menneen viikon aikana pyytänyt minua jotenkin kommentoimaan esiin noussutta keskustelua yliopistojen opiskelijajärjestöissä tapahtuvasta häirinnästä. Toistaiseksi olen pidättäytynyt puuttumasta keskusteluun ja seurannut sitä lähinnä suurella mielenkiinnolla sivusta. Päällimmäinen syy on ollut se, ettei minulla oikeastaan ole ollut asiaan mitään lisättävää. Jokainen järkevä ihminen yksiselitteisesti tuomitsee häirinnän ja törkeän käytöksen, se on selvää. Mutta on vaikea kommentoida aihetta sen syvällisemmin, kun on itse elänyt oman opiskeluaikansa niin toisenlaisissa ympyröissä, ettei ole kuvatun kaltaiseen ilmiöön mitään kosketuspintaa. Minä satuin opiskelemaan varsin pienessä ja naisvoittoisessa tiedekunnassa, joten en ole ikinä päässyt edes sivusta todistamaan mitään suurempaa törkyä.

Tänään kuitenkin päätin mainita asiasta ja esitin kiitokseni heille, jotka ovat nostaneet aiheen julkiseen keskusteluun. Ja tästä hyvin lyhyestä kommentista ehti aamutuimaan jo syntyä monenlaista keskustelua. Jokainen aihetta minulle kommentoinut tuomitsi häirinnän, mutta aiheen ympärillä käytävä julkinen keskustelu on selvästi herättänyt ristiriitaisia tuntemuksia etenkin teekkareiden kesken.

Ei yllätä, että seksuaaliseen häirintään liittyvät ongelmat ovat näkyvimpiä nimenomaan miesvaltaisissa opinahjoissa, mutta ongelma ei todellakaan kosketa vain teekkarikulttuuria. Olen saanut viestejä, että siinä missä teknillisissä korkeakouluissa ilmiö on ehkä ollut näkyvintä ja osin myös hyväksytty osa opiskelijakulttuuria, muillakin aloilla samankaltaisia asenteita on ollut nähtävissä. Pahin törky vain on monessa muussa tiedekunnassa jäänyt piiloon suljettujen ovien taakse järjestöihin, jotka eivät välttämättä esimerkiksi ole avoimia naisille.

Postaukseni saamissa kommenteissa osa opiskelijoista kertoo tunteneensa suurta helpotusta siitä, että aihe on noussut julkisuuteen. He ovat kertoneet yrittäneensä puuttua havaitsemiinsa ongelmatilanteisiin, mutta ovat saaneet osakseen lähinnä vähättelyä, naureskelua ja syyttelyä siitä, että ovat tosikkoja ja ilonpilaajia. Ja kun asiaa on yritetty viedä opettajakunnan tietoisuuteen, vastauksissa on vain todettu, että asia ei kuulu henkilökunnalle, koska kyse on aikuisten ihmisten välisestä kanssakäymisestä. Eräs kommentoija toteaa, että nyt asian noustua julkisuuteen on viimein tuntunut siltä, että ehkä tunnelin päässä on sittenkin jotain valoa nähtävissä.

Osa kuitenkin on harmistunut siitä, että kokee keskustelun leimaavan ikävästi kaikkia teekkareita ja teekkarikulttuuria sekä samalla tekevän olemattomaksi (tai ainakin näkymättömäksi) kaikkea sitä työtä, mitä näiden ongelmien kitkemiseksi on jo tehty. Onkin ymmärrettävää, että voi olla vaikea erkaannuttaa itseään itselle tärkeästä opiskelijayhteisöstä tällaisten ikävien uutisten äärellä, jos yhteisö on kuitenkin itselle ollut hyvä ja tärkeä.

Ymmärrän sekä helpotuksen että harmituksen tunteita. Fiksut ihmiset kyllä ymmärtävät olla tuomitsematta jokaista teekkaria sen perusteella, että tietty joukko käyttäytyy huonosti. Mutta samalla, kun on hienoa, että epäkohtien korjaamiseksi on yritetty tehdä töitä jo ennen asian nousemista julkisuuteen, on selvää, että paljon on vielä tehtävänä. Jos tällaiset häirintäkokemukset ovat yhä monelle opiskelijalle arkipäivää, niihin puuttuminen ei selvästikään ole vielä tuottanut toivottua lopputulosta.

Uskon itse siihen, että tällaisten ongelmien saamassa julkisuudessa on voimaa: asian saama huomio takuuvarmasti auttaa haitallisten ja vahingollisten toimintatapojen kitkemistä, kun sen oman kuplan ulkopuolelta tulee niin selkeä viesti, jossa tällainen toiminta tuomitaan. Silloin on helpompi tehdä näkyväksi, ettei ole kyse vain turhasta “mielensä pahoittamisesta” tai siitä, että tosikot ja ilonpilaajat eivät vain “kestä pientä huumoria”.

Näihin asenteisiin ja toimintamalleihin puuttuminen on ensiarvoisen tärkeää jo senkin takia, että opiskelumaailmassa opitut tai hyväksyntää saaneet vahingolliset asenteet siirtyvät varsin saumattomasti myös työelämään ihmisten mukana. On turha kuvitella, että tällaiset vuosia ruokitut toksiset asenteet katoaisivat kuin taikaiskusta siinä vaiheessa, kun opiskelija saa diplomin käteensä. Samat ihmiset, jotka ylläpitävät tällaista vahingollista kulttuuria opiskelupiireissä, todennäköisesti jatkavat sitä jollain tasolla myös työelämässä. Siksi kaikenlainen naisvihamielinen käytös ja häirintä on syytä kitkeä pois myös opiskelijajärjestöistä ja osoittaa, että naisvihamielisille asenteille ei ole tilaa eikä hyväksyntää. Edes läpällä.

Mutta niin tärkeää kuin näihin epäkohtiin puuttuminen onkin, tässä tekstissä ei lopulta kuitenkaan ole kyse teekkareista tai opiskelijamaailman häirintätapauksista, vaan siitä, miten yleisesti ottaen suhtaudumme siihen, kun meitä, meille tärkeitä ihmisiä, viiteryhmiä tai yhteisöjä kritisoidaan. Ja toisaalta myös siitä, miten itse suhtaudumme kuullessamme tällaisia uutisia: lokeroimmeko ihmisiä mustavalkoisesti viiteryhmiensä perusteella tai sorrummeko tarkastelemaan asioita liian yksipuolisesti omien ennakko-oletustemme kautta?

Viimeisten muutaman vuoden aikana julkiseen keskusteluun on noussut paljon erilaisia pitkään pinnan alla kyteneitä epäkohtia: Me too ja Black lives Matter suurimpina, mutta pienemmässä mittakaavassa keskustelua on käyty myös varsinaisten pääteemojen ympärillä. Tuoreimpina esimerkkeinä julkiseen keskusteluun ovat nousseet esimerkiksi mediassa ja viranomaistaholla kytevät naisten kokemaa väkivaltaa ja seksuaalista häirintää vähättelevät asenteet sekä ongelmat tämän tyyppisten rikosten uhreiksi joutuneiden kohtaamisessa. Me too toi kenties näkyväksi ison ongelman, mutta nyt on vielä paljon töitä tehtävänä sen suhteen, että olisi kykyä ja halua nähdä ongelman monenlaiset ilmenemisen muodot yhteiskunnassa sekä puuttua niihin sekä yksilötasolla että rakenteissa.

Esimerkiksi opiskelijajärjestöjä koskevaan keskusteluun on ulkopuolisena tarkkailijana ehkä helpompi suhtautua pragmaattisesti. Vaikeampaa neutraalin ja objektiivisen näkökulman ottamisesta tulee silloin, jos syytökset kohdistuvat omaan viiteryhmään, kavereihin tai johonkin itselle tärkeään asiaan, jonka tuntee uutisotsikoiden tarkkaan rajattuja näkökulmia laajemmin. Monella herää halu puolustaa itseään ja tuttujaan siinä sivussa. Mutta kun en minä! Eikä mun kaverit. Kyllä miehiäkin sorretaan. Not all men! All lives matter! 

Usein keskustelussa nousevat esiin myös ne näkökulmat, että “en minä vain ole ikinä nähnyt tai kohdannut häirintää/seksismiä/rasismia”, ja oman kokemuksen perusteella tehdään tulkinta, että ongelmaa ei oikeasti ole olemassa tai sitä on ainakin massiivisesti liioiteltu. On kuitenkin hyvä muistaa, että se, että juuri sinä et ole nähnyt, kuullut tai todistanut, ei kuitenkaan ole kovin pätevä argumentti. Maailmassa tapahtuu jatkuvasti valtavan paljon asioita, joita emme pääse henkilökohtaisesti todistamaan, mutta se ei tee niistä yhtään sen vähempää totta.

Toisaalta joskus tulemme myös sokeiksi asioille, joihin olemme tarpeeksi tottuneet. Esimerkiksi naisvihamielisiä asenteita on niin naisilla kuin miehilläkin, ja kun jokin asenne on riittävän syvällä rakenteissa ja opituissa ajatusmalleissa ja sitä toistavat myös tutut ihmiset ympärillämme, ei sitä välttämättä edes tajua kyseenalaistaa. Ja joskus tällaisten vahingollisten asenteiden paljastuminen voi tehdä kipeääkin. Saattaa aiheuttaa jopa häpeäntunteita, että on kenties itsekin tajuamattaan käyttäytynyt tavalla, joka on vahingollinen tai eriarvoistava. Silloin paras tapa on kuitenkin myöntää virheensä ja kääntää kurssia. Me kaikki olemme täällä oppimassa ja mokailemme matkan varrella. Olennaisempaa kuin selvitä elämästä yhtäkään virhettä tekemättä (onnea vain yritykseen!), on se, opimmeko tekemistämme virheistä ja erehdyksistä ja osaammeko toimia jatkossa paremmin.

Tavallaan ymmärrän näitä tunteikkaita, tuohtuneita ja hätäisesti ilmoille ryöpsäytettyjä puolustuspuheenvuoroja. Eihän kukaan halua leimautua syyttä suotta ja suhtaudumme tottakai tunteella asioihin, jotka ovat meille tärkeitä. Sorrumme varmasti kaikki toisinaan turhaan mustavalkoisuuteen ja vastakkainasetteluun puhuessamme meille tärkeistä teemoista. Mutta toivoisin, että tunnekuohujenkin keskellä muistaisimme, mistä kussakin keskustelussa lopulta on kyse.

Kun puhutaan esimerkiksi naisiin kohdistuvasta väkivallasta, häirinnästä tai raiskauskulttuurista, not all men -tyyppiset kannanotot näyttäytyvät helposti rikosten, törkeyksien tai niiden kohteeksi joutuneiden vähättelynä. Toisinaan ne vaikuttavat jopa hiukan itsekeskeisiltä. Ikään kuin olisi suurempi epäkohta, että joku kenties muodostaa miehistä, teekkareista tai opiskelijajärjestöistä suppean mielikuvan kuin se, että naisia häiritään seksuaalisesti vuosikausia ja yleinen ilmapiiri mahdollistaa sen. Niin kauan, kun ketään ei ole syytetty nimeltä ja aiheetta, ihmettelen tätä kiihkeää puolustelun tarvetta. Kaikenlaisen häirinnän hiljaa salliva tai sen kohteeksi joutunutta vähättelevä tai syyllistävä kulttuuri ei koskaan muutu, ellemme voi puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Jos tämänkaltainen toiminta on voinut jatkua vuosia ja vuosikymmeniä ilman näkyviä muutoksia, ei voida enää puhua vain yksittäistapauksista, vaan ongelmat ovat syvemmällä rakenteissa ja asenteissa.

Niinpä esitän ehdotuksen. Vaikka keskustelun vastakkainasettelu voi ärsyttää, ehkä sen voi tärkeän teeman äärellä joskus jättää omaan arvoonsa ja keskittyä itse asiaan. Sen sijaan, että tällaisessa tilanteessa pahastuu kaikkien niiden hyvien ja kunnollisten tyyppien puolesta, voisi vain yksiselitteisesti tuomita väärintekijät sekä heidän toimintansa mahdollistavat asenteet ja rakenteet. Sen jälkeen voi vaikka jakaa ja kertoa, mitä itse tekee asian korjaamiseksi. Sen sijaan, että kohdistaa ärtymyksensä ja turhautumisensa aiheesta käytyyn julkiseen keskusteluun tai heihin, jotka ovat tuoneet ongelman näkyväksi, suuntaisikin suuttumuksensa niihin väärintekijöihin. Hehän siinä miesten/teekkareiden/opiskelijajärjestöjen/jne. mainetta mustaavat, eivät media tai keskustelijat.

Vaikka aina löytyy maailmaan ehdottoman mustavalkoisesti suhtautuvia törppöjä, kukaan kriittiseen ajatteluun kykenevä ihminen ei näiden keskusteluiden seurauksena tuomitse jokaista miestä, teekkaria tai opiskelijajärjestöä. Paras puolustus itselle tällaisessa keskustelussa on kuunnella, osoittaa empatiaa häirinnän ja väkivallan kohteeksi joutuneita kohtaan sekä tehdä selväksi, että ei hyväksy naisvihamielistä toimintaa tai yritä kiistää ongelman olemassaoloa. Olemalla hyvä liittolainen osoitat kaikkein selkeimmin, että olet osa ratkaisua etkä ongelmaa.

Photos: Pupulandia

Related posts

3/12/20

Torstaibiisi: Ikiaikaista ja nykyaikaista

1 57

Olen bongannut tänä vuonna erityisen paljon ihanaa uutta suomalaista musiikkia. SUAD on soinut Spotifyssa ahkeraan jo vuosia, mutta ilokseni uusia biisejä on nyt pian julkaistavan debyyttialbumin edellä ilmestynyt tiheään. Itkettävän ihana Joni Ekman on ollut vuoden mahtavimpia uusia löytöjä. Ja häneen on ihastunut moni muukin, sillä sen jälkeen, kun postasin Joni Ekmanista, olen saanut Instagramin puolella viikoittain (välillä jopa päivittäin) kyselyitä, että kuka olikaan se ihana suomalainen miesartisti. Lupaava jazz-kokoonpano Second Wind Quintet julkaisi loistavan debyyttinsä alkuvuodesta ja viimeisin löytöni on maaginen Sarah Palu, jonka löysin ystävän vinkkauksesta.

Yritin etsiskellä suomalais-ranskalaisesta Sarah Palusta lisää tietoa, mutta tänä vuonna Ikivirta-nimeä kantavan esikoisalbuminsa julkaisseesta muusikosta ja säveltäjästä on kirjoitettu Suomen mediassa varsin vähän. Se vääryys on korjattava! Olin rehellisesti sanottuna levyn nimikappaleen Ikivirran ensi kertaa kuullessani aivan mykistynyt. Teki vähän mieli itkeä – niin ihanalta se kuulostaa. Sittemmin olen useamman kyyneleen biisin äärellä vuodattanutkin, luonnollisesti. Kappale on uskomattoman kaunis, soljuvan kepeä ja raastavan melankolinen yhtäaikaa. Voisin kuvitella, että tämä kappale olisi täydellisimmillään metsässä ja luonnon ympäröimänä kuunneltuna. Ehkä se kuvastaakin tätä levyä osuvasti: se on kuin elokuvan kaltainen matka jonnekin karun mutta kauniin suomalaisen luonnon äärelle – ja valtavan visuaalinen ilman ainoatakaan kuvaa.

“Ikiaikaista ja nykyaikaista” – näin kuvailtiin Sarah Palun soundia eräässä lehtijutussa ja se oli mielestäni osuvasti sanottu. Palun oma instrumentti on perisuomalainen kantele, jonka soitantaa kuullaan myös Ikivirta-levyllä. Levyn tunnelma ja äänimaailma ammentaa inspiraatiotaan niin suomalaisesta kansanmusiikista, minimalistisesta elektrosta, pop-musiikista sekä nykyaikaisesta klassisesta musiikista. Vaikka Sarah Palu ei kenties artistina ole kovin tunnettuna, säveltäjänä hänen teoksiaan on kuultu elokuvissa, installaatioissa, sekä tanssi- ja teatteriesityksissä.

Todella mielenkiintoinen tulokas! Jään erittäin kiinnostuneena seuraamaan, mitä tuleman pitää. Ja sitä odotellessa kuuntelen repeatilla Ikivirtaa.

Related posts