4/12/20

Naisvihamielisistä asenteista, puolustuspuheista ja vähän teekkareistakin

5 111

Useampi ihminen on menneen viikon aikana pyytänyt minua jotenkin kommentoimaan esiin noussutta keskustelua yliopistojen opiskelijajärjestöissä tapahtuvasta häirinnästä. Toistaiseksi olen pidättäytynyt puuttumasta keskusteluun ja seurannut sitä lähinnä suurella mielenkiinnolla sivusta. Päällimmäinen syy on ollut se, ettei minulla oikeastaan ole ollut asiaan mitään lisättävää. Jokainen järkevä ihminen yksiselitteisesti tuomitsee häirinnän ja törkeän käytöksen, se on selvää. Mutta on vaikea kommentoida aihetta sen syvällisemmin, kun on itse elänyt oman opiskeluaikansa niin toisenlaisissa ympyröissä, ettei ole kuvatun kaltaiseen ilmiöön mitään kosketuspintaa. Minä satuin opiskelemaan varsin pienessä ja naisvoittoisessa tiedekunnassa, joten en ole ikinä päässyt edes sivusta todistamaan mitään suurempaa törkyä.

Tänään kuitenkin päätin mainita asiasta ja esitin kiitokseni heille, jotka ovat nostaneet aiheen julkiseen keskusteluun. Ja tästä hyvin lyhyestä kommentista ehti aamutuimaan jo syntyä monenlaista keskustelua. Jokainen aihetta minulle kommentoinut tuomitsi häirinnän, mutta aiheen ympärillä käytävä julkinen keskustelu on selvästi herättänyt ristiriitaisia tuntemuksia etenkin teekkareiden kesken.

Ei yllätä, että seksuaaliseen häirintään liittyvät ongelmat ovat näkyvimpiä nimenomaan miesvaltaisissa opinahjoissa, mutta ongelma ei todellakaan kosketa vain teekkarikulttuuria. Olen saanut viestejä, että siinä missä teknillisissä korkeakouluissa ilmiö on ehkä ollut näkyvintä ja osin myös hyväksytty osa opiskelijakulttuuria, muillakin aloilla samankaltaisia asenteita on ollut nähtävissä. Pahin törky vain on monessa muussa tiedekunnassa jäänyt piiloon suljettujen ovien taakse järjestöihin, jotka eivät välttämättä esimerkiksi ole avoimia naisille.

Postaukseni saamissa kommenteissa osa opiskelijoista kertoo tunteneensa suurta helpotusta siitä, että aihe on noussut julkisuuteen. He ovat kertoneet yrittäneensä puuttua havaitsemiinsa ongelmatilanteisiin, mutta ovat saaneet osakseen lähinnä vähättelyä, naureskelua ja syyttelyä siitä, että ovat tosikkoja ja ilonpilaajia. Ja kun asiaa on yritetty viedä opettajakunnan tietoisuuteen, vastauksissa on vain todettu, että asia ei kuulu henkilökunnalle, koska kyse on aikuisten ihmisten välisestä kanssakäymisestä. Eräs kommentoija toteaa, että nyt asian noustua julkisuuteen on viimein tuntunut siltä, että ehkä tunnelin päässä on sittenkin jotain valoa nähtävissä.

Osa kuitenkin on harmistunut siitä, että kokee keskustelun leimaavan ikävästi kaikkia teekkareita ja teekkarikulttuuria sekä samalla tekevän olemattomaksi (tai ainakin näkymättömäksi) kaikkea sitä työtä, mitä näiden ongelmien kitkemiseksi on jo tehty. Onkin ymmärrettävää, että voi olla vaikea erkaannuttaa itseään itselle tärkeästä opiskelijayhteisöstä tällaisten ikävien uutisten äärellä, jos yhteisö on kuitenkin itselle ollut hyvä ja tärkeä.

Ymmärrän sekä helpotuksen että harmituksen tunteita. Fiksut ihmiset kyllä ymmärtävät olla tuomitsematta jokaista teekkaria sen perusteella, että tietty joukko käyttäytyy huonosti. Mutta samalla, kun on hienoa, että epäkohtien korjaamiseksi on yritetty tehdä töitä jo ennen asian nousemista julkisuuteen, on selvää, että paljon on vielä tehtävänä. Jos tällaiset häirintäkokemukset ovat yhä monelle opiskelijalle arkipäivää, niihin puuttuminen ei selvästikään ole vielä tuottanut toivottua lopputulosta.

Uskon itse siihen, että tällaisten ongelmien saamassa julkisuudessa on voimaa: asian saama huomio takuuvarmasti auttaa haitallisten ja vahingollisten toimintatapojen kitkemistä, kun sen oman kuplan ulkopuolelta tulee niin selkeä viesti, jossa tällainen toiminta tuomitaan. Silloin on helpompi tehdä näkyväksi, ettei ole kyse vain turhasta “mielensä pahoittamisesta” tai siitä, että tosikot ja ilonpilaajat eivät vain “kestä pientä huumoria”.

Näihin asenteisiin ja toimintamalleihin puuttuminen on ensiarvoisen tärkeää jo senkin takia, että opiskelumaailmassa opitut tai hyväksyntää saaneet vahingolliset asenteet siirtyvät varsin saumattomasti myös työelämään ihmisten mukana. On turha kuvitella, että tällaiset vuosia ruokitut toksiset asenteet katoaisivat kuin taikaiskusta siinä vaiheessa, kun opiskelija saa diplomin käteensä. Samat ihmiset, jotka ylläpitävät tällaista vahingollista kulttuuria opiskelupiireissä, todennäköisesti jatkavat sitä jollain tasolla myös työelämässä. Siksi kaikenlainen naisvihamielinen käytös ja häirintä on syytä kitkeä pois myös opiskelijajärjestöistä ja osoittaa, että naisvihamielisille asenteille ei ole tilaa eikä hyväksyntää. Edes läpällä.

Mutta niin tärkeää kuin näihin epäkohtiin puuttuminen onkin, tässä tekstissä ei lopulta kuitenkaan ole kyse teekkareista tai opiskelijamaailman häirintätapauksista, vaan siitä, miten yleisesti ottaen suhtaudumme siihen, kun meitä, meille tärkeitä ihmisiä, viiteryhmiä tai yhteisöjä kritisoidaan. Ja toisaalta myös siitä, miten itse suhtaudumme kuullessamme tällaisia uutisia: lokeroimmeko ihmisiä mustavalkoisesti viiteryhmiensä perusteella tai sorrummeko tarkastelemaan asioita liian yksipuolisesti omien ennakko-oletustemme kautta?

Viimeisten muutaman vuoden aikana julkiseen keskusteluun on noussut paljon erilaisia pitkään pinnan alla kyteneitä epäkohtia: Me too ja Black lives Matter suurimpina, mutta pienemmässä mittakaavassa keskustelua on käyty myös varsinaisten pääteemojen ympärillä. Tuoreimpina esimerkkeinä julkiseen keskusteluun ovat nousseet esimerkiksi mediassa ja viranomaistaholla kytevät naisten kokemaa väkivaltaa ja seksuaalista häirintää vähättelevät asenteet sekä ongelmat tämän tyyppisten rikosten uhreiksi joutuneiden kohtaamisessa. Me too toi kenties näkyväksi ison ongelman, mutta nyt on vielä paljon töitä tehtävänä sen suhteen, että olisi kykyä ja halua nähdä ongelman monenlaiset ilmenemisen muodot yhteiskunnassa sekä puuttua niihin sekä yksilötasolla että rakenteissa.

Esimerkiksi opiskelijajärjestöjä koskevaan keskusteluun on ulkopuolisena tarkkailijana ehkä helpompi suhtautua pragmaattisesti. Vaikeampaa neutraalin ja objektiivisen näkökulman ottamisesta tulee silloin, jos syytökset kohdistuvat omaan viiteryhmään, kavereihin tai johonkin itselle tärkeään asiaan, jonka tuntee uutisotsikoiden tarkkaan rajattuja näkökulmia laajemmin. Monella herää halu puolustaa itseään ja tuttujaan siinä sivussa. Mutta kun en minä! Eikä mun kaverit. Kyllä miehiäkin sorretaan. Not all men! All lives matter! 

Usein keskustelussa nousevat esiin myös ne näkökulmat, että “en minä vain ole ikinä nähnyt tai kohdannut häirintää/seksismiä/rasismia”, ja oman kokemuksen perusteella tehdään tulkinta, että ongelmaa ei oikeasti ole olemassa tai sitä on ainakin massiivisesti liioiteltu. On kuitenkin hyvä muistaa, että se, että juuri sinä et ole nähnyt, kuullut tai todistanut, ei kuitenkaan ole kovin pätevä argumentti. Maailmassa tapahtuu jatkuvasti valtavan paljon asioita, joita emme pääse henkilökohtaisesti todistamaan, mutta se ei tee niistä yhtään sen vähempää totta.

Toisaalta joskus tulemme myös sokeiksi asioille, joihin olemme tarpeeksi tottuneet. Esimerkiksi naisvihamielisiä asenteita on niin naisilla kuin miehilläkin, ja kun jokin asenne on riittävän syvällä rakenteissa ja opituissa ajatusmalleissa ja sitä toistavat myös tutut ihmiset ympärillämme, ei sitä välttämättä edes tajua kyseenalaistaa. Ja joskus tällaisten vahingollisten asenteiden paljastuminen voi tehdä kipeääkin. Saattaa aiheuttaa jopa häpeäntunteita, että on kenties itsekin tajuamattaan käyttäytynyt tavalla, joka on vahingollinen tai eriarvoistava. Silloin paras tapa on kuitenkin myöntää virheensä ja kääntää kurssia. Me kaikki olemme täällä oppimassa ja mokailemme matkan varrella. Olennaisempaa kuin selvitä elämästä yhtäkään virhettä tekemättä (onnea vain yritykseen!), on se, opimmeko tekemistämme virheistä ja erehdyksistä ja osaammeko toimia jatkossa paremmin.

Tavallaan ymmärrän näitä tunteikkaita, tuohtuneita ja hätäisesti ilmoille ryöpsäytettyjä puolustuspuheenvuoroja. Eihän kukaan halua leimautua syyttä suotta ja suhtaudumme tottakai tunteella asioihin, jotka ovat meille tärkeitä. Sorrumme varmasti kaikki toisinaan turhaan mustavalkoisuuteen ja vastakkainasetteluun puhuessamme meille tärkeistä teemoista. Mutta toivoisin, että tunnekuohujenkin keskellä muistaisimme, mistä kussakin keskustelussa lopulta on kyse.

Kun puhutaan esimerkiksi naisiin kohdistuvasta väkivallasta, häirinnästä tai raiskauskulttuurista, not all men -tyyppiset kannanotot näyttäytyvät helposti rikosten, törkeyksien tai niiden kohteeksi joutuneiden vähättelynä. Toisinaan ne vaikuttavat jopa hiukan itsekeskeisiltä. Ikään kuin olisi suurempi epäkohta, että joku kenties muodostaa miehistä, teekkareista tai opiskelijajärjestöistä suppean mielikuvan kuin se, että naisia häiritään seksuaalisesti vuosikausia ja yleinen ilmapiiri mahdollistaa sen. Niin kauan, kun ketään ei ole syytetty nimeltä ja aiheetta, ihmettelen tätä kiihkeää puolustelun tarvetta. Kaikenlaisen häirinnän hiljaa salliva tai sen kohteeksi joutunutta vähättelevä tai syyllistävä kulttuuri ei koskaan muutu, ellemme voi puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Jos tämänkaltainen toiminta on voinut jatkua vuosia ja vuosikymmeniä ilman näkyviä muutoksia, ei voida enää puhua vain yksittäistapauksista, vaan ongelmat ovat syvemmällä rakenteissa ja asenteissa.

Niinpä esitän ehdotuksen. Vaikka keskustelun vastakkainasettelu voi ärsyttää, ehkä sen voi tärkeän teeman äärellä joskus jättää omaan arvoonsa ja keskittyä itse asiaan. Sen sijaan, että tällaisessa tilanteessa pahastuu kaikkien niiden hyvien ja kunnollisten tyyppien puolesta, voisi vain yksiselitteisesti tuomita väärintekijät sekä heidän toimintansa mahdollistavat asenteet ja rakenteet. Sen jälkeen voi vaikka jakaa ja kertoa, mitä itse tekee asian korjaamiseksi. Sen sijaan, että kohdistaa ärtymyksensä ja turhautumisensa aiheesta käytyyn julkiseen keskusteluun tai heihin, jotka ovat tuoneet ongelman näkyväksi, suuntaisikin suuttumuksensa niihin väärintekijöihin. Hehän siinä miesten/teekkareiden/opiskelijajärjestöjen/jne. mainetta mustaavat, eivät media tai keskustelijat.

Vaikka aina löytyy maailmaan ehdottoman mustavalkoisesti suhtautuvia törppöjä, kukaan kriittiseen ajatteluun kykenevä ihminen ei näiden keskusteluiden seurauksena tuomitse jokaista miestä, teekkaria tai opiskelijajärjestöä. Paras puolustus itselle tällaisessa keskustelussa on kuunnella, osoittaa empatiaa häirinnän ja väkivallan kohteeksi joutuneita kohtaan sekä tehdä selväksi, että ei hyväksy naisvihamielistä toimintaa tai yritä kiistää ongelman olemassaoloa. Olemalla hyvä liittolainen osoitat kaikkein selkeimmin, että olet osa ratkaisua etkä ongelmaa.

Photos: Pupulandia

Tags: , , ,

Categorised in: Elämä, Kulttuuri

5 Comments

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

  • A-lo

    Tämä oli varmasti paras kirjoitus tästä aiheesta, jonka olen tähän mennessä lukenut! Olet aivan oikeassa, että kun syytökset tulevat niin vahvasti omaan viitekehykseen, puolustautumisen tarve kasvaa ihan älyttömästi. Itsekin entisenä teekkarina olen ottanut tämän todella henkilökohtaisesti ja viime aikoina ei kavereiden kanssa juuri muusta ole puhuttukaan. On harrastettu paljon itse reflektiota ja mietitty, miten sama kulttuuri on ilmennyt itselle niin erilaisena, miten toiset ovat sen kokeneet. Mutta tässä tuleekin se pointti, joka koko hommassa on eniten ärsyttänyt: miksi teekkarit ja mieskerhot on maalitettu keskustelussa ja mediassa niin yksisilmäisesti, kun kaikista esimerkeistäkin huomaa, että ongelma on koko korkeakoulukentällä. Ja korkeakoulukentälle se valuu yhteiskunnasta. Tottakai jokainen voi vaikuttaa vain siinä piirissä missä itse toimii, eikä odottaa että yhteiskunta ympärillä muuttuu ensin, mutta tätä työtä on tehty jo vuosia yliopistoissa! Siksi harmittaakin ne vähättelevät kommentit ja naureskelut ylioppilaskuntien työlle asian edistämiseksi, kun nämä asiat eivät ole niin mustavalkoisia, että muutoksia pystyisi tekemään taikasauvan iskusta. Kirjoitit, että niin pitkään kun ketään ei henkilökohtaisesti syytetä, ei ole syytä pahoittaa mieltään. Tämä on mielestäni ollut myös keskustelussa nimenomaan vahingollista, että esimerkiksi Natan instagramissa tämä kaikki kohdistuu vahvasti tiettyihin kerhoihin, ainejärjestöihin ja pahimmillaan on jaettu henkilön omalla nimellä annettuja vastakommentteja ja naureskeltu asialle. Tämä on mielestäni täysin asiatonta ja kääntää fokuksen aivan liian pieneen piiriin ja jopa ihmisiin, kun ongelma on kuitenkin valtakunnallinen ja löytyy jokaisesta yliopistosta. Tulipa kilometri kommentti, kuten sanoin, koen asian aivan liian henkilökohtaisesti :D ja niin, haluan kuitenkin vielä loppuun mainita, että kaikesta kritiikistäni asian käsittelytapaan huolimatta, olen ainoastaan tyytyväinen että tämä aihe on noussut pinnalle ja saanut ison huomion, koska työtä on tehtävänä vielä valtavasti!

    • Salla Pätilä

      Ensinäkin kiitos Jenni erinomaisesta kirjoituksesta!

      Kommentoijan kanssa en ole samaa mieltä, musta Nata on käsitellyt asiaa juuri oikein. Kommentissasi kerrot, että “Natan instagramissa tämä kaikki kohdistuu vahvasti tiettyihin kerhoihin, ainejärjestöihin ja pahimmillaan on jaettu henkilön omalla nimellä annettuja vastakommentteja ja naureskeltu asialle. Tämä — kääntää fokuksen aivan liian pieneen piiriin ja jopa ihmisiin, kun ongelma on kuitenkin valtakunnallinen ja löytyy jokaisesta yliopistosta.”

      Nata on systemaattisesti jakanut kokemuksia monista eri yliopistoista ja ainejärjestöistä ja tuonut esiin sen, etteivät ongelmat rajaudu vain teekkarikulttuurin. Nostoissa luonnollisesti korostuvat kokemukset teekkaripiireistä, onhan hän itse opiskellut teknillisellä alalla, ja koko keskustelu lähti liikkeelle Natan omista opiskeluajan muistoista.

      Ainoat vastakommentit, jotka olen itse nähnyt nimellä jaettavan Natan instassa, oli poimittu mediasta. Kommentit olivat näiden “herrakerhojen” tai ylioppilaskuntien puheenjohtajien, pääsihteerien ym. antamia. Tällaisissa tehtävissä toimivien henkilöiden medialle antamia _julkisia_ lausuntoja saa totta kai kommentoida, hehän puhuvat kyseisten yhteisöjen/organisaatioiden suulla. Ilkeä ei tietystikään tarvitse olla, eikä minusta oltukaan – napakasti ja kiertelemättä saa ja oikeastaan pitääkin näitä ulostuloja haastaa.

      Kuten Jenni taisikin kirjoittaa, mikään ei ikinä muutu, jos asioista ei puhuta niiden oikeilla nimillä. Oikeilla nimillä puhuminen edellyttää yksittäisten yliopistojen ja opintosuuntien mainitsemista. Keskustelu tässä laajudessaan musta osoittaa juuri sen, että puhe “yhdenvertaisuuden edistämisestä ja häirinnän kieltämisestä” (tai mitä tahansa muuta yhtä yleismaailmallista) ei ole korjannut syvään juurtuneita ongelmia. Näitä korulauseita ovat yliopistot, opiskelijaliike ja ainejärjestöt, killat jne. viljelleet vuosikausia ellei -kymmeniä. Ja silti me ollaan YHÄ tässä tilanteessa.

      Tässä ollaan musta asian ytimessä: “Sen sijaan, että kohdistaa ärtymyksensä ja turhautumisensa aiheesta käytyyn julkiseen keskusteluun tai heihin, jotka ovat tuoneet ongelman näkyväksi, suuntaisikin suuttumuksensa niihin väärintekijöihin. Hehän siinä miesten/teekkareiden/opiskelijajärjestöjen/jne. mainetta mustaavat, eivät media tai keskustelijat.” Tätä asennetta toivon meiltä kaikilta tähän ja vastaaviin keskusteluihin osallistuvilta.

      • Kerttu

        Täysin samaa mieltä asian ytimestä:
        “Sen sijaan, että kohdistaa ärtymyksensä ja turhautumisensa aiheesta käytyyn julkiseen keskusteluun tai heihin, jotka ovat tuoneet ongelman näkyväksi, suuntaisikin suuttumuksensa niihin väärintekijöihin. Hehän siinä miesten/teekkareiden/opiskelijajärjestöjen/jne. mainetta mustaavat, eivät media tai keskustelijat.”

  • Galileea

    Teknisellä puolella ja muilla miesvaltaisilla aloilla on myös työelämän puolella korjattavaa asenteissa naisia kohtaan, mikä valitettavasti heijastuu myös palkkaan: https://www.is.fi/menaiset/tyo-ja-raha/art-2000007414056.html?fbclid=IwAR2wXlM6u7h2jA_RbBlCxrXRPjskAvfj4Ar18Qp-VT-1u10Zwj1wOVGgu3Y

Related posts