Suhde somessa?

Jos olen jotain huomannut menneinä vuosina näissä blogi- ja sometouhuissa, niin sen, että mikään ei kiinnosta ihmisiä niin paljon kuin muiden rakkauselämä, parisuhteet ja erot. Olen joskus miettinyt, miksi olemme niin kiinnostuneita muiden ihmissuhteista. Vaikka minäkin olen utelias maailmantähtien suhdekuvioista, myönnän, etten blogin alkutaipaleella arvannut, että omat parisuhdeasiani voisivat herättää niin paljon mielenkiintoa tuntemattomissa ihmisissä. Vuodesta toiseen googlatuimpia sanapareja, joilla blogiini tullaan, ovat ”pupulandia poikaystävä” ja ”pupulandia ero”. Se kertoo meistä ihmisistä jotakin: todellisen elämän rakkaustarinat ja ihmissuhteet huippuhetkineen ja aallonpohjineen kiinnostavat loppujen lopuksi yleisöä kaikkein eniten. On jännittävää päästä kurkistamaan toisen elämään ja myötäelää iloissa ja suruissa. Ja joskus muiden elämästä etsitään draamaa ja jännitystä, jos sitä ei omassa elämäntilanteessa juuri ole tarjolla.

Ja mikäs siinä, rakkaus on ihanaa ja erotkin ovat kaikessa raadollisuudessaan joskus lohdullisia – ainakin jos ruudun toisella puolen kamppailee myös sydänsurujen keskellä. Olen itse tällä hetkellä siinä iloisessa tilanteessa, että elämässä on onnea ja rakkautta, mutta se pakottaa aina myös miettimään, miten julkisuutta haluaa rajata ja hallita näiden henkilökohtaisempien asioiden tiimoilta. Siksi kokosin yhteen ajatuksia, joita olen vuosien varrella pyöritellyt liittyen someen, parisuhteisiin ja eroihin.

*

Uteliaisuus on inhimillistä: huomaan itsekin googlailevani kiinnostuneena julkkisten tuoreita romansseja ja suhdesotkuja. On ollut samanaikaisesti liikuttavaa ja koomista seurata, millä tunteen palolla fanit ovat nyt povanneet (ja toivoneet) romanssin leimahtamista uuteen liekkiin Jennifer Anistonin ja Brad Pittin välillä muutaman juhlissa napatun ystävällisen kuvan jälkeen. Ja myönnän itse miettineeni ihan niitä samoja juttuja, vaikka tiedostan, etten tiedä ex-avioparin taannoisesta suhteesta tai nykyisistä väleistä yhtikäs mitään.

Välillä on hyvä muistutella itselleen, että sekin vähäinen ”tieto”, mitä meillä julkkisten tai somevaikuttajien elämästä on, perustuu yleensä lopulta varsin vähäisiin tiedonmurusiin ja enimmäkseen lööppiotsikoihin, huhupuheisiin ja spekulaatioihin. Juorupalstojen pyöritykseen itsekin joskus joutuneena tiedän, että useimmat skandaalinkäryiset väitteet tai mehukkaimmat juorut ovat usein aivan hölynpölyä, ihmisten oman mielikuvituksen tuotosta ja uteliaiden itse kehittelemiä teorioita. Siitä huolimatta hämmentävän moni haksahtaa uskomaan lukemansa väitteet kritiikittä, koska loppujen lopuksi juorupalstoja luetaan nimenomaan viihteeksi ja jännittävä kohu on yksinkertaisesti parempaa viihdettä kuin arkipäiväisen tylsä ja draamaton todellisuus. On hetkittäin jopa pelottavaa, kuinka helposti medialukutaito unohtuu matkasta, kun juoru vain kuulostaa riittävän herkulliselta ja oma draamannälkä kasvaa riittävän suureksi.

Ihmisten uteliaisuutta on helppo ymmärtää. Usein peilaamme omaa elämäämme muiden kautta: joskus lohtua ja vertaistukea hakien, joskus taas toisten puolesta iloiten. Mutta ikävä kyllä aika usein myös omaksi viihdykkeeksi nimenomaan juoruja ja draamaa janoten. Ja toisinaan omaa epävarmuutta väistellessämme jopa vahingoniloa tuntien tai ilkkumisen kautta jotakin kuvitteellista paremmuudentunnetta pönkittäen. Pahimmillaan somemaailma ja nettikeskustelut ovat todella julmia. Olen joskus tainnut todetakin, että se on minulle itselleni yksi somemaailman ja ihmisluonnon ikävimmistä piirteistä: on vaikea nähdä pahantahtoisessa läyhäämisessä, herkkien yksityisasioiden penkomisessa, epäkunnioittavissa spekulaatioissa, valheellisten juorujen levittelyssä tai muiden vastoinkäymisistä iloitsemisessa mitään positiivista.

Toisinaan kuulee sanottavan, että helpointa olisi vain olla kertomatta parisuhteestaan yhtään mitään. Osa julkkiksista luottaakin tähän strategiaan, mutta kun oman työn keskiössä ovat omat ajatukset ja pohdinnat maailmasta, elämästä ja ihmisyydestä, rajanveto on hankalampaa. On tosiaan vaikea rajata, minkä osan elämästään ja arjestaan jakaa maailmalle ja minkä pitää vain itsellään. Olen joskus todennut, että on eri asia olla yksityinen kuin henkilökohtainen. Englanniksi lause toimii vielä paremmin, sillä sanat private ja personal piirtävät eron merkitysten välille selkeämmin. Tarkoitan kommentillani sitä, että voin loppujen lopuksi jakaa somessa aika paljonkin ajatuksiani ja pintapuolisia faktoja elämästäni kertomatta siitä lopulta paljoakaan tai sinänsä uhraamatta yksityisyyttäni.

Moni oikeuttaa ja perustelee juoruilua ja spekulointia sillä, että ”itsepähän on jakanut kaiken somessa”. Tällä kaikella tarkoitetaan useimmiten lähinnä sitä, että suhdetta ei piilottele tai salaile: on maininnut olevansa suhteessa ja ehkä julkaissut kumppanistaan kuvan tai saattanut jopa paljastaa tämän etunimen. Se on vielä aika kaukana kaiken jakamisesta, mutta ehkäpä kaikella viitataankin näissä kommenteissa niihin tarinassa tyhjäksi jääneisiin kohtiin, jotka täytetään omilla päätelmillä tai anonyymien nettilähteiden ”tiedoilla” (eli todennäköisesti jonkun toisen mielikuvituksen tuotoksilla). Romantikot täydentävät tarinansa aukot kuvitelmilla täydellisestä rakkaudesta ja kyynisempi mieli taikoo väleihin salailua, kolmansia osapuolia, huojuvia kulisseja sekä omiin mielikuviin ja huhupuheisiin tai yksittäisiin mielipiteisiin nojaavia luonneanalyyseja.

Jos mietin omaa suhdehistoriaani somessa, niin todellisuudessa olen itse jakanut parisuhteistani tai kumppaneistani faktoja tai yksityiskohtia julkisesti äärimmäisen vähän. Se, että olen suhteessa, ei ole mikään salaisuus eikä mielestäni siksi kovin kummoinen paljastuskaan.

Somessa työtään tekevänä joutuu tuoreen parisuhteen äärellä aina samojen pohdintojen eteen: millainen linja julkisuuden suhteen tuntuisi tällä kertaa sopivalta? Olen itse perusluonteeltani varsin avoin ihminen ja tuntuisi kummalliselta sulkea yksi oman elämän ihanin, iloisin ja tärkein asia täysin somen sekä käsittelemieni teemojen ja arkikuulumisten ulkopuolelle. Samanaikaisesti on myönnettävä, että ihmisten uteliaisuus voi olla myös ahdistavaa – eikä vähiten sille toiselle osapuolelle, joka yleensä on yksityishenkilö.

Uteliaisuudessa itsessään ei ole mitään pahaa, mutta on eri asia höpöttää kaverin kanssa kahden kesken kahvipöydässä kuin stalkata, spekuloida ja levitellä muiden yksityisasioita ympäri nettiä. Puhumattakaan siitä, jos juoruilussa on pahantahtoinen sävy tai esitetyt väitteet eivät edes pidä paikkaansa. Pahimmillaan perättömillä juoruilla mustamaalataan täysin syyttömiä ihmisiä: olen nähnyt somessa anonyymisti haukuttavan kusipäiksi maailman kultaisimpia tyyppejä ja leimattavan pettäjiksi todella lojaaleja ja uskollisia ihmisiä. Erityisesti tällainen surettaa, jos se kohdistuu johonkin itselle rakkaaseen ihmiseen tai yksityishenkilöön, jonka henkilökohtaiset asiat eivät kuulu juorupalstoille alkuunkaan.

On kiinnostavaa, miten erilaisia ihmiset ovat avoimuudessaan ja sulkeutuneisuudessaan. Jotkut haluavat pitää omat asiansa visusti itsellään ja toisille on ihan luontevaa pulputtaa henkilökohtaisistakin jutuista puolituttujen kanssa. Olen itse enemmän tuota jälkimmäistä tyyppiä ja toistaiseksi olen kokenut avoimuuteni tuoneen elämääni ensisijaisesti positiivisia juttuja. Moni ystävyyssuhde olisi jäänyt solmimatta, moni mahtava keskustelu käymättä, kiinnostava tarina kuulematta ja lohdun sana jakamatta, jos en olisi uskaltanut rohkeasti ja avoimesti puhua asioista matkan varrella. Parasta antia tässä sometyössäkin ovat juuri ne keskustelut ja jaetut tarinat – olisi sääli joutua sensuroimaan itseään niin, että se kaikkein antoisin osa tätä hommaa kärsisi.

Moni bloggaaja vannoo, ettei koskaan aio puhua suhdeasioistaan tai puolisostaan somessa, mutta tekee täyskäännöksen rakastuessaan. Mieli voi muuttua, kun kohdalle osuu ihminen, jonka rinnalla olo on riittävän hyvä ja varma. Tunnistan nuo ajatukset itsekin, vaikka en olekaan ikinä tehnyt päätöksiä tai julistuksia olla puhumatta suhteistani julkisesti. Toisaalta ihmettelen, mikä parisuhteissa ja rakkaudessa on niin pyhää tai mystistä, ettei niistä voisi puhua ääneen kuten muistakin elämän tärkeistä suhteista puhutaan.

Myös some on muuttunut matkan varrella melkoisesti ja esimerkiksi Instagram on hämärtänyt yksityisen ja henkilökohtaisen rajoja entisestään. 24 tunnin sisällä bittivirtaan katoavat storyt kulkevat usein niin luontevasti osana arkea, ettei kumppanin vilahtaminen videopätkässä tunnu mitenkään kovin isolta asialta. Ainakaan verrattuna blogipostaukseen parin sekunnin ohikiitävää hetkeä storyssa ei osaa ajatella kovin painavana statementina. Samanaikaisesti lyhytkin videopätkä voi tuntua paljon pysäytettyä valokuvaa henkilökohtaisemmalta ja aidommalta välähdykseltä toisen elämästä.

Vaikeimmalta ihmisten uteliaisuus tuntuu tietenkin silloin, kun kaikki ei menekään elämässä niin kuin toivoisi. Mutta jos jokin on varmaa, niin se, että mikään ei koskaan ole varmaa. Joskus ihanimpanakaan alkanut rakkaus ei kestä ikuisesti. Ja jos suhteesta on maininnut somessa, yleensä erostakin tuntuu tarpeelliselta sanoa edes jotakin – tai itse olen kokenut sen viisaammaksi kuin jättää mielikuvat huhupuheiden ja spekulaatioiden varaan. Monelle juuri mahdollisiin erotilanteisiin liittyvä ahdistus on yksi syy olla puhumatta parisuhdeasioista julkisesti. Erot herättävät aina kiinnostusta: mitä on tapahtunut? Miksi eroon on päädytty? Liittyykö eron olosuhteisiin jotakin dramatiikkaa? Oli taustalla mitä hyvänsä, erotilanteet ovat aina vaikeita ja asioiden julkinen puiminen ei ainakaan tee sydänsurujen käsittelemisestä helpompaa.

Niin epämiellyttävää kuin mahdollisen eron julkinen ruotiminen voikin olla, pelko ja ahdistus siitä, miten asiaa pitäisi somessa käsitellä, jos joskus suhde ei kestäkään koko loppuelämää, on kuitenkin aika surkea syy salata onnensa tai jättää yksi tärkeä osa omasta elämästä kokonaan sosiaalisen median ulkopuolelle. Lähinnä se herättää mietteitä, että mahtoiko siihen suhteeseen sitten uskoa lopulta itsekään. Rakkaus on ihana asia ja siitä on lupa iloita myös muiden edessä, jos siltä tuntuu. Kuten kirjoitin viime keväänä: Miksei onni saisi näkyä? Tai miksi suhteen päättymiseen liittyy niin paljon häpeän tunteita? Ikään kuin olisi häpeä rakastaa ja uskoa rakkauteen tietämättä varmaksi tulevasta. Mutta mikäpä tässä elämässä koskaan varmaa olisi?

Somemaailmassa parisuhteisiin ja etenkin eroihin liittyy usein omituinen häpeän ja sheimauksen kulttuuri, jos suhteestaan on erehtynyt puhumaan julkisesti. Lainaan jälleen itseäni ja eron jälkeisiä mietteitäni viime keväältä: Siinä surkeudessa, pettymyksessä ja epäonnistumisen tunteessa on riittävästi kestämistä ja käsittelemistä ilman julkista nöyryytystäkin. Sillä siltä erosta kertominen usein tuntuu: nöyryyttävältä. Että taas minulle kävi näin, vaikka olin varma, että tämä olisi se rakkaus, joka voittaa kaikki esteet. Kun tilanteeseen on saanut etäisyyttä, nuo ajatukset tuntuvat kamalan ankarilta ja vähän surullisiltakin. Sehän on pelkästään hieno asia, että menneisyyden pettymyksistä huolimatta uskaltaa uskoa rakkauteen ja heittäytyä suhteeseen täydestä sydämestään. Toivon todella, etten koskaan kyynisty niin, etten uskaltaisi iloita rakkaudesta avoimesti.

Osin nuo ankarat ja häpeälliset mietteet kumpuavat varmasti jostakin omasta sisimmästä mutta osin niiden taustalla on se eroihin liittyvä julkinen vähättely ja pilkkaaminen. ”Kuinka kauan veikkaatte menevän, kunnes taas surkutellaan eroa? Mitähän vikaa siinä on, kun eivät nuo sen suhteet tunnu kestävän…” Muun muassa tällaisia kommentteja olen vuosien varrella saanut lukea itsestäni. Valitettavasti suhteen onnistuminen tai päättyminen on harvoin vain toisen osapuolen käsissä ja joskus sen oikean ja sopivan ihmisen löytäminen rinnalle ottaa aikansa. Olen joskus sanonut, ettei minulla oikein ole ollut onnea rakkaudessa, sillä olen joutunut pettymään suhteissani monta kertaa. Toisaalta olen silti ollut onnekas jo siksi, että olen saanut rakastaa ja osakseni myös vastarakkautta. Tulevaisuus on mysteeri, mutta tällä hetkellä elämässä on rakkautta ja olen onnellinen. Ja niinhän se loppujen lopuksi on, että tarvitaan vain se yksi ihminen.

Usein näkee sanottavan, että jos on päättänyt jakaa omaa elämäänsä tai puhua parisuhteestaan julkisesti, on hyväksyttävä myös varjopuolet. Itsepähän hehkutti. Olen seurannut välillä suorastaan järkyttyneenä vierestä sitä riepottelua, jonka keskelle moni somemaailman kollega on parisuhteidensa tai etenkin niiden päättymisen myötä joutunut. Raskaus- ja erospekuloinnit (tai -ennustukset) tuntuvat äärimmäisen tökeröiltä, kun kyse on niin henkilökohtaisista ja toisinaan kipeistäkin asioista. Ja vaikka itse haluaisikin selittää tilannetta turhien huhupuheiden hillitsemiseksi, joskus edes avoin puhe ei auta. Draamaa janoavalle yleisölle ei tunnu riittävän selitykseksi, että ero tapahtui sovussa ilman kolmansia osapuolia tai muuta dramatiikkaa. Tylsä ja tavanomainen tarina ei tyydytä juorunnälkää.

Todellisuudessa erotilanteet ja niiden syyt saattavat olla sekavia ja monimutkaisia osapuolille itselleenkin. Moni suhde käy läpi pahojakin kriisejä ja joskus hankalasta tilanteesta voi parhaimmillaan nousta entistä vahvempana yhdessä. Harva ero tulee täysin puskista, mutta omakohtaisesti olen saanut huomata, että ensimmäisistä eroajatuksista ja epävarmuuden tunteista matka varsinaiseen eropäätökseen saattaa olla hyvinkin pitkä ja polveileva.

”Miksei se voi vain myöntää, että ovat eronneet?” Olen nähnyt mitä uskomattomimpia kommentteja erospekulaatioiden keskelle joutuneista bloggaajista. Tuntuisi absurdilta avautua kaikkein henkilökohtaisimmista ja kipeimmistä kriiseistä somessa silloin, kun tilanne on ihan tuore tai pahimillaan vielä täysin kesken suhteen sisäisestikin. Siksi ennustukset ja arvailut tai täysin hatusta temmatut analyysit muiden eroista tuntuvat vähintäänkin mauttomilta. Riemuitseminen siitä, että oma arvaus julkkiksen tai somevaikuttajan erosta osuikin oikeaan, sen sijaan vaikuttaa täydelliseltä empatiakyvyn puutteelta. Minäkin olen utelias, mutta ehkä tämän oman työn takia on helpompi muistaa, että myös julkkikset, somevaikuttajat ja bloggaajat ovat oikeita ihmisiä suruineen, kriiseineen ja vastoinkäymisineen. Mietin aina, miltä johonkin tilanteeseen joutuminen tuntuisi minusta itsestäni ja yritän käyttäytyä sen mukaisesti. Suosittelen samaa muillekin.

On myös hyvä muistaa, että muiden suhteista tai niiden onnellisuudesta ei voi somepresenssin perusteella päätellä yhtään mitään. Ihmisillä tuntuu olevan hyvin voimakkaita mielipiteitä parisuhteen esille tuomisesta somessa. Osalle julkiset rakkaudentunnustukset ja onnelliset yhteiskuvat manifestoivat täydellistä rakkautta, toisten mielestä ne taas haiskahtavat epäilyttävältä todistelulta ulkopuolisille, ja ehkä vähän itsellekin. Rakkauden määrää ei kuitenkaan mitata tykkäyksillä, julkisilla huomionosoituksilla, siirappisilla yhteiskuvilla tai niiden puutteella – varsinkaan suhteen ulkopuolelta.

Olen joskus miettinyt, että huomioon ottaen oman työni on muuten aika hassua (sekä ehkä myös siunaus), että tähän mennessä kaikki, joiden kanssa olen päätynyt suhteeseen, ovat olleet suorastaan poikkeuksellisen epäkiinnostuneita sosiaalisesta mediasta. Se ei haittaa minua pätkääkään, pikemminkin päinvastoin. Näen itse oikeastaan vain positiivisena asiana, että toinen perustaa ajatuksensa minusta nimenomaan siihen tosielämän ihmiseen somen perustella muodostettujen mielikuvien sijaan. Tuntuu vapauttavalta tutustua ihmisiin, joilla ei ole lähtökohtaisesti hajuakaan blogistani, ja saan olla suhteen alussa samalla tavalla tyhjä ja puhdas kanvas kuin toinenkin on minulle. Ja toisaalta sekin on plussaa, että toisen vapaa-ajassa some ole mitenkään tärkeässä roolissa, kun itse viettää työpäivänsä nimenomaan sen äärellä.

Osaltaan se myös helpottaa rajojen vetämistä omankin yksityisyyden suhteen somessa, kun kumppani tykkää pysytellä taka-alalla. Olemme yhdessä keskustelleet paljon siitä, miten asiaa olisi järkevintä käsitellä sosiaalisessa mediassa ja toistaiseksi hän on viihtynyt parhaiten anonyymina yksityishenkilönä, minkä ymmärrän (varsinkin kaiken edellä mainitun johdosta) täysin. Uteliaiden oikeutus käytökselleen on usein ristiriitaista: jos jaan pienenkin tiedonmurusen, he haluavat tietää kaiken. Moni tuntuu kokevan, että heillä on oikeus tietää ja bloggaajalla velvollisuus kertoa. Toisaalta, jos en jaa mitään, uteliaisuuden määrä ei ole yhtään sen pienempi: kilvan kysellään tietoa poikaystäväni henkilöllisyydestä ja IG-nimimerkistä – jos ei suoraan minulta, niin sitten internetin anonyymeiltä. Logiikka ei tunnu toimivan: yksityisyyttä ei kunnioiteta sen enempää, kerroit sitten jotakin tai et mitään.

Rakkauselämäni osakseen saama huomio tuntui jossain määrin helpommalta edellisessä suhteessani, kun seurustelin ulkomaalaisen kanssa. Hänellä ei ollut kytköksiä Suomeen minun lisäkseni, jolloin hänen asioillaan spekuloiminen jäi melko vähäiseksi. Toisaalta tiedon puute ei estänyt ihmisiä keskustelemasta ja vaikka sitten keksimästä juttuja sumeilematta päästään. Törmäsin tuolloin mitä kirjavimpiin väitteisiin niin ex-poikaystäväni sukujuurista, ammatista, iästä kuin uskollisuudestakin – kaikki niistä täysin hatusta keksittyä hölynpölyä. Silti olen varma, että osa uskoi lukemansa iloisesti täytenä totuutena.

Nyt kun kumppanini on suomalainen, tuntuu, että on vain ajan kysymys, milloin joku astetta lahjakkaampi kyttääjä tai tutun tuttu juoruaa asian keskustelupalstoille. Suomessa vielä kohtalaisen hyvin kunnioitetaan ihmisten yksityisyyttä, mutta tuntuu ironiselta, että juoruilua ja spekulointeja perustellaan sillä, että on itse asettanut itsensä valokeilaan ja puhunut omista asioistaan. Samanaikaisesti niistä asioista, joista nimenomaan on päättänyt pysyä vaiti ja pitää kiinni yksityisyydestään, juorunnälkäisenä kaivellaan tietoa omin avuin ja jaetaan sitä muille uteliaille. Voi olla, että poikaystävä vielä näkyy joku päivä somessakin, mutta toivon silti, että jos näin tapahtuu, päätös asiasta on meidän omamme.

*

Rohkenen siis ehdottaa, että lisätään hyppysellinen empatiaa ja huomaavaisuutta sekä tujaus lähdekritiikkiä ja medialukutaitoa sinne uteliaisuuden sekaan, niin pysyy parempi fiilis ja reilumpi meininki yllä ihan kaikessa nettikeskustelussa. Ja jos rakkaus tuntuu varpaankärjissä asti, sen saa antaa näkyä – somessakin.

Photos: Camilla Bloom

Tags: höpötyksiä, Ihmissuhteet, Mietteitä elämästä

Categorised in: Elämä