6/01/20

Elämää somessa ja sen ulkopuolella

4 80

Kukkuu! En aikonut varsinaisesti tässä joulun ympärillä pitää mitään varsinaista lomaa tai sometaukoa, mutta sellainen tuli pidettyä vähän kuin varkain. Mutta nyt, kun on loppiaiseen asti päästy, radiohiljaisuus saa päättyä ja on hyvä hetki palailla pikkuhiljaa arkirutiineihin ja blogin äärelle. Tämän tahattoman somehiljaisuuden aikana tuli kuitenkin mietittyä omaa suhdetta sosiaaliseen mediaan ja vähän työhönkin, kun ne sattuvat omalla kohdalla kulkemaan aika pitkälti käsi kädessä.

Huomaan, että mitä enemmän kännykkä ja sosiaalinen media tunkeutuvat omaan henkilökohtaiseen aikaani ja tilaani, sitä hanakammin etsin keinoja hallita tilannetta. Huomaan kuormittuvani siitä, että puhein välkkyy ja piippailee vähän väliä ja joka kerta kännykkää vilkaistessa vastassa on uusi saapuneiden ilmoitusten tulva. Minulle ilmoitusten loppumattomana kasvava jono luo painetta välittömään reagointiin, mutta haluan itse valita, milloin minulla on sopiva hetki lukea ja reagoida, tarkistaa ja vastata. Haluan, että minä hallitsen puhelintani eikä puhelimeni minua.

Nykymeininki tuntuu siinä mielessä hassulta (ja ihan vähän ahdistavalta), että ihmisen oletetaan aina olevan tavoitettavissa. Olen elänyt myös aikakauden ennen kännyköitä ja jokainen lankapuhelinten armoilla elänyt muistaa, kuinka normaalia oli, että suuren osan ajasta ihmisiä ei vain saanut kiinni. Monilla ei ollut edes puhelinvastaajaa. Jos asia oli tärkeä, soittaja kyllä yritti tavoitella uudelleen. Tänä päivänä ihmiset huolestuvat, hermostuvat ja jopa loukkaantuvat todella nopeasti, jos eivät saa yhteydenottoonsa vastausta välittömästi tai viimeistään muutaman tunnin kuluessa. Onhan se älyttömän kätevää, että viestintäväline kulkee mukana taskussa, eikä puhelua tarvitse istua kotona odottamassa ja päivystämässä, mutta kännykät, some ja erilaiset viestisovellukset ovat tehneet meistä malttamattomia.

Vuosien varrella olen piilottanut ilmoitukset lähes kaikista kännykkäsovelluksista – etenkin kaikki viestitulvaa keräävät ryhmäkeskustelut mykistän yleensä välittömästi. Luotan siihen, että jos asia on todella akuutti ja vaatii välitöntä reagointia, se hoidetaan puhelimitse. Tosin pidän myös puhelintani nykyään lähes aina äänettömällä ja näyttö alaspäin käännettynä juuri siksi, että haluan voida keskittyä siihen, mitä olen tekemässä. Tsekkailen kyllä luuria säännöllisin väliajoin ja kytken äänet päälle, jos erityisesti odotan jotakin viestiä tai puhelua. Harva asia on kuitenkaan niin kiireellinen, ettei se joutaisi odottaa viittä minuuttia tai puolta tuntia. Tarkennettakoon silti, että tietenkin ystäviltä saadut viestit ovat ensisijaisesti kiva ja positiivinen asia, mutta haluan vain itse valita, milloin istun nenä kiinni kännykässä.

Taitaa viime kädessä olla aina henkilöstä kiinni, millaisen roolin some tai kännykkä ottaa arjessa, mutta olen ollut huomaavinani tässä asiassa hienoisia eroja sukupolvien välillä. Ei tarvitse olla kuin 10 vuotta minua nuorempi, niin älypuhelimet ovat olleet kiinteä osa elämää jo varsin varhaisesta nuoruudesta lähtien. Kun on kasvanut siihen, että tavoitettavuus on oikeastaan oletusarvo, on ehkä vaikeampi irtautua puhelimen ääreltä? FOMO pitää huolen, että somemaailmassa ja Whatsappissa pitää olla läsnä koko ajan, jottei mitään kriittistä tai kiinnostavaa pääse lipsahtamaan ohi silmien. Tosin voi yhtä hyvin olla, että sukupolvella tai iällä ei ole tämän kanssa mitään tekemistä.

Siinähän ei sinänsä ole mitään ongelmaa, jos joku haluaa viettää kaiken aikansa kännykkää tuijottaen – tai ainakaan se ei ole minun ongelmani. Ja rehellisyyden nimissä vietän itsekin sosiaalisen median parissa sellaisia määriä aikaa, että monia saattaisi hirvittää. Ainoita tilanteita, missä muiden puhelin- ja somekäyttäytyminen saattaa itseäni ärsyttää on se, että toinen ei malta irroittautua puhelimestaan edes silloin, kun vietämme aikaa kasvotusten. Olen muutaman kerran ollut tilanteessa, jossa toinen jättää puhelimensa näyttö ylöspäin pöydälle (pahimmillaan vielä äänet päällä) ja keskustelusta ei ole meinannut tulla mitään, kun huomio harhautuu jatkuvasti välkkyvään ja piipittävään puhelimeen. Luonnollisesti joskus on poikkeustilanteita, jotka vaativat toisen ihmisen seurassakin välitöntä reagointia, mutta näissä itse kohtaamisssani tapauksissa ei kuitenkaan ole ollut kyse mistään akuutista.

Harva varmastikaan tarkoittaa olla epäkohtelias tai todellisuudessa tahtoo viestiä puhelinta vilkuillessaan käytöksellään kiinnostuksen puutetta, mutta yllättävän moni on sokea sille, miten koukussa puhelimeensa onkaan. Erityisen ikävältä kännykän tauoton vahtaaminen tuntuu tilanteessa, jossa tapaan ystävääni vain harvoin: ei jätä tunnetta, että harvinaista yhteistä aikaamme arvostettaisiin kovin tärkeäksi, jos parin tunnin treffeistä puolet menee kännykkää tuijottaen, viesteihin vastaillen tai jopa Instagramia selaten. Kun toista näkee vain harvoin, toivoisi ystävän kunnioittavan yhteistä aikaa sen verran, että malttaisi keskittyä keskusteluun edes hetken verran huomion harhailematta koko ajan toisaalle. Ei sillä, olen aivan varmasti itsekin joskus sortunut samaan kuten varmasti melkein kaikki meistä – yritän silti skarpata.

Vaikka some voi tuntua monissa arkielämän tilanteissa enemmänkin huomion varastavalta häiriköltä, on se myös mukavaa tyhjien tai yksinäisten hetkien täytettä. Kun moni julisti joulun alla pitävänsä pyhien ajan somelomaa, mietin tuolloin, että on helppo pitää taukoa sosiaalisesta mediasta, jos ympärillä on seurana rakkaita ihmisiä ja mielessä vallitsee rauha. Joulu ja juhlapyhät ovat kuitenkin monelle yksinäistä aikaa – kokemusta on. Yksinäiselle some voi olla tärkeä lohtu ja turva myös pyhäpäivien aikaan. Toisaalta sosiaalisen median ympärillä käydään aina sitä ”muna vai kana” -keskustelua, että helpottaako sosiaalinen media yksinäisyyttä vai pahentaako se sitä entisestään. Uskon itse, että se tekee molempia. Ja somen välityksellä on helppo muodostaa yksinkertaistetun täydellistä illuusiota muiden arjesta ja unohtaa julkisivun olevan aina vain pieni pintaraapaisu toisen elämästä.

Olen itsekin kokenut monena jouluna yksinäisyyden tunteita, vaikka minulla on ihana perhe, jonka kanssa voin sitä viettää. Se on tosiaan jo paljon enemmän kuin monella muulla ja olen siitä luonnollisesti kiitollinen. Silti pohjavire on monena vuonna ollut pariskuntien keskellä aavistuksen verran yksinäinen: kai sitä kuitenkin on kaivannut kainaloon sitä ihan omaa erityistä ihmistä ja liittolaista, jonka kanssa voisi ehkä jonakin päivänä luoda vaikka ihan omanlaisiakin jouluperinteitä. Tänä vuonna olin elämäni ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa sain viettää joulua kokoonpanolla, jossa en tuntenut yksinäisyyden häivähdystäkään. Ja ehkä juuri siitä syystä oli niin helppo elää hetkessä ja keskittyä 100-prosenttisesti olemaan läsnä ilman tarvetta edes vilkuilla puhelinta.  Rehellisyyden nimissä en tullut siinä levollisuuden tilassa, rakkaiden ihmisten ympäröimänä ja riittävän hyvässä seurassa edes muistaneeksi koko kännykkää tai somea. Ja tuntui hemmetin onnekkaalta olla paikassa, josta ei kaivannut yhtään minnekään edes ajatuksissaan.

Tein viime kesän lopulla isoja muutoksia elämässäni työnteon suhteen ja koska teen työtäni somen parissa, se tarkoitti myös monella tavalla uudelleen ajattelua omassa suhtautumisessa sosiaaliseen mediaanOsin paine olla jatkuvasti aktiivinen ja läsnä virtuaalimaailmassa oli varmasti itse luotua ja osin se oli ulkomaailman ja yleisön odotuksista lähtöisin. Tuntuu ehkä hassulta, mutta somea työkseen tekevälle monen päivän IG- tai blogihiljaisuus ilman mitään erikseen mainittua syytä tuntui jokseenkin ammatilliselta itsemurhalta tai vähintäänkin uran typerältä riskeeraamiselta. Jossain kohtaa päätin kuitenkin asettaa itseni ja oman hyvinvointini etusijalle ja totesin siinä sivussa, että jos tämä ura siihen kaatuisi, niin olkoon sitten niin.

Koen, että oma suhteeni sekä sosiaaliseen mediaan että työhön on alkusyksyn päätöksen ja elämänmuutoksen jälkeen huomattavasti parempi ja terveempi. Haitallinen stressi on kaikonnut lähes täysin ja tunnen työstä ylipäänsä todella paljon vähemmän painetta nykyisin. Käytännössä se on tarkoittanut sitä, että olen vähentänyt työn määrää aiemmasta merkittävästi ja usein se on näkynyt ulkopuolelle ehkä konkreettisimmillaan siten, että Instagram tai blogi eivät päivity ihan yhtä tiheään tahtiin kuin joskus aiemmin. Olen kuunnellut itseäni ja kunnioittanut omaa jaksamistani ihan eri tavalla kuin ennen ja se on tuonut mukanaan ihan valtavasti rauhaa ja onnellisuutta.

Usein ajatellaan, että ihminen ei ole täydellisesti läsnä hetkessä, jos tilannetta ikuistaa samalla kännykän tai kameran välityksellä. En itse täysin usko tähän, mutta koska some on minulle myös työ, tuntuu ihanalta voida irroittautua siitä tietyissä hetkissä täysin ja ajatella, että nämä hetket ovat vain minulle. Aiemmin syksyllä ystäväni laittoi minulle eräänä päivänä huolestuneen oloisena viestiä, että onko kaikki kunnossa, kun en ollut päivittänyt Instagramia niin pitkään aikaan. Ystäväni vilpitön huoli oli liikuttavaa, mutta samanaikaisesti nauratti, että muutaman päivän somehiljaisuus vaikutti ammattisomettajan kohdalla hälyttävältä. Todellisuudessa olin vain ollut liian kiireinen nauttiessani elämästä. Ja aion olla säännöllisesti vastaisuudessakin.

Kuvitus: Jenni Rotonen / Pupulandia

Tags: , , ,

Categorised in: Elämä

4 kommenttia

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

  • Kerttu

    Hyvältä kuulostaa ja terveeltä. Työelämäsi luo varmasti paineita, josta blogimaailman ulkopuolella elävä ei osaa aavistaakkaan. Paljon tsemppiä!
    Ja ihanaa alkanutta vuotta :). Pupulandia tuo omaan arkeeni kivaa piristystä, ja innolla seuraan mukana tämänkin vuoden.

  • ”Kun toista näkee vain harvoin, toivoisi ystävän kunnioittavan yhteistä aikaa sen verran, että malttaisi keskittyä keskusteluun edes hetken verran huomion harhailematta koko ajan toisaalle.”

    No siis tämä. Siinä kuitenkin antaa toiselle sitä arvokkaintaan mitä voi antaa eli aikaansa ja toinen ikään kuin nollaa sen tilanteen olematta oikeasti läsnä. Tulee sellainen olo, kuin puhelimessa tapahtuvat asiat ajaisivat oikean kohtaamisen ohitse. On myös erittäin tympeää kertoa jotakin asiaa, kun toinen näppäilee samaan aikaan chat-viestiä jollekin toiselle ja eksyy sen jälkeen selaamaan instagramia.

    Onneksi on myös heitä, joiden seurassa kaikkien puhelimet jäävät taskuun, laukkuun ja eteiseen eikä niitä oteta esiin kesken tapaamisen kuin korkeintaan kuvien näyttämistä tai ottamista varten. <3

  • elsary

    Niin paljon ajatuksia!

    Ensinnäkin, ite oon ollut onnekas siinä mielessä, että ihan lapsuudessani ei ollut kännyköitä. Muistan lämmöllä esimerkiksi sen, miten kaksi hyvää kaveriani kävelivät tai pyöräilivät usein kolmisen kilometriä meille nähdääkseen, voinko ”olla” (sivuhuomio: ”voiksä olla” on mun mielestä ihana termi. Ei tarvetta täsmentää, mitä tehdään, kunhan ollaan yhdessä). Parikin kertaa vastauksena oli ei: saatoin olla kipeä tai kerran oltiin juuri lähdössä mökille. Onneksi heillä oli toisensa kävelyseuraksi kotimatkalle!

    Ahdistun itsekin joskus ilmoituksista. Whatsappissa on oikeastaan vain hyviä ystäviä ja perheenjäseniä, joista haluankin kuulla, mutta lähes kaikki muut sovellukset ahdistaa. En silti ole mykistänyt ilmoituksia, sillä tykkään myös nähdä, mitä minulle viestitään ja miettiä vastausta ennen kuin avaan sen viestin…

    Pitäisi kyllä itsekin silti skarpata somettomuuden kanssa. Oon huomannut, että puhelimen olemassaolo on kyllä tuhonnut keskittymiskykyä aika vahvasti, ja se olisi kiva muuttaa.

  • Voi miten lämmöllä muistelen aikaa, kun kaveria kysyttiin lankapuhelimessa että ”voiks sä olla?”. Että vaa nähtii ja oltii, keksittiin jotain ihan eri tavalla oltiin läsnä. Toista kuin nyt kun puhelin ja some vie aikaansa yhteisistä hetkistä. Puolisolle sanon usein kun käymme syömässä että ”onko just nyt pakko näprätä puhelinta?”.

    Se hetki, kun katsoimme yhdessä puhelimen ruudulta mm jalkapalloa tai jääkiekkoa oli kyllä upeeta. Kun muistaa, että on ok puhelimella näyttää kuvia, ottaa kuvia, näyttää videoita, etsiä kiinnostavia artikkeleita, niin se yhteinen aika on tärkeää myös. Puhelimella voi saada paljon nykyään, ja uskon edes hitusen helpottavan yksinäisyyttä. Kun on niitä oikeita sosiaalisia kohtaamisia mukana myös ❤️

    Kirjoitin aikoinaan samaisesta aiheesta itse omaan blogiini. Ajankohtainen aihe varsinkin nyt

    Kiitos Jenni, teet upeaa blogi/sometyötä ja tärkein kaikista on aina huolehtia myös itsestään ❤️

    Ihmiset tottuu vähempäänkin päivitystahtiin, tosin se vie hiukan aikaa. Itsellä ei enää kaverit vastaile heti ja sanotaan ”sori ku en vastannu viestiisi kun oli niin kiire”. Että ehkä maailma vielä muuttuu ja tasapaino löytyy jälleen

    https://aktiivinensohvaperuna.blogspot.com/2017/03/somen-vanki.html?m=1

Related posts