Kyyneleitä tanssilattialla

Kuuntelen loppujen lopuksi aika vähän sellaista radiopoppia, vaikka sieltäkin genrestä löytyy ehdottomia helmiä ja tosi hienoja kappaleita. Koen vain, että tänä päivänä suurin osa radioiden soittolistoille päätyvästä musiikista on aika tylsää ja toistaa itseään ja toisiaan. Sen jälkeen, kun hittejä alettiin sarjatehtailla saman ”formulan” mukaan ja soittolistapolitiikka valtasi radion, menetin itse kiinnostukseni radiota kohtaan (poikkeuksia ja oman tiensä kulkijoita toki on, kuten vaikkapa Radio Helsinki ja Bassoradio).

Joskus oli vielä sellainen aika, kun Groove FM (kyllä, luit oikein) oli paras väylä uuden musiikin löytämiseen. Kanavalla soi iloisesti sekaisin jazzia, soulia, bluesia, räppiä, maailmanmusiikkia, hiphopia, downtempoa, chilloutia ja monenlaista rytmimusiikkia. Kanavalla oli hyvin vähän puhetta ja hyvin paljon musiikkia, ja meneillään olevat sekä edelliset ja seuraavat kappaleet pystyi katsastamaan näppärästi nettisivuilta. Aikana ennen älypuhelimia ja Shazamia palvelu oli ihan nerokas. Käytännössä Groove FM:n nettisivut olivat minulla selaimessa aina auki, jotta pystyisin heti tarkistamaan, mistä biisi radiossa juuri nyt soi. Ja löysin uutta kiinnostavaa musiikkia likimain päivittäin.

Sitten tuli soittolistapolitiikka ja yhdessä yössä kanava muuttui super-kiinnostavasta ja monipuolisesta ankeaksi ja itseään toistavaksi. Kun huomasin, että joka päivä aamupalaa tehdessäni soi sama kappale kutakuinkin samalla kellonlyömällä (ja se kappale muuten oli Louis Armstrongin What a Wonderful World), totesin, että oli aika hyväksyä tosiasiat ja niellä pettymys: olimme kasvaneet Groove FM:n kanssa eri suuntiin ja halusimme tulevaisuudelta aivan eri asioita.

En muista, mistä sittemmin kaivelin uudet musiikkilöytöni (kavereilta kai?), kunnes tuli Spotify viikon suosituksineen. Se onkin nykyään paras väylä minulle uuden musiikin etsiskelyyn samanmielisten ystävien lisäksi. Ja vaikka soittolistoillani kuullaan sellaista radiosoittoonkin kelpaavaa poppia vain harvoin, aina joskus joukosta tosiaan löytyy niitä helmiä. Ja yksi sellainen on ihanan ruotsalaisen Robynin viime vuonna ilmestyneellä Honey-levyllä julkaistu Missin u -biisi, jonka tarttuva melodia ja rytmi saavat tanssijalan vipattamaan. Toisaalta on harvinaista, että sama kappale saa sekä tanssimaan riemukkaasti, että kyynelehtimään. Erehdyin joskus eron jälkimainingeissa kuuntelemaan biisin sanoja lähemmin ja itkuhan siinä tuli. Robyn on yksi pop-skenen parhaista naislaulajista ja kappaleissa on jotain sellaista syvyyttä, mitä en usein tämän tyyppisistä biiseistä onnistu löytämään. Suosittelen kuuntelemaan. :) Ja tietenkin ensi viikonloppuna tsekkaaman Robynin myös Flowssa!

PS. Huvittipa muuten, kun tämän tekstin kirjoitettuani luin Flow-festareiden nettisivuilta, miten Robyn on kuvaillut nykyistä soundiaan: kyyneleitä tanssilattialla. No, eipä voisi juuri osuvammin sanoa.

Tags: Musiikki

Categorised in: Musiikki