Kiireestä ja elämän tärkeysjärjestyksestä

”It’s not about having time, it’s about making time.” Eilinen viikon ajatus oli mielestäni aika osuva miete ajankäytöstä ja prioriteeteista. Vetoamme usein kiireeseen ja osin se on myös opittu tapa, mutta yleensä aikaa kyllä löytyy, jos sitä oikeasti haluaa löytää. Tai ainakin sitä löytyy niille ihmisille ja asioille, jotka ovat itselle oikeasti tärkeitä.

Monesti kuulee sanottavan, että kiire on paljolti itse aiheutettua, joten aika usein voimme syyttää kinkkisistä tilanteista lähinnä itseämme. Toisaalta kiireestä puhumisen ajatellaan symboloivan menestystä ja tärkeyttä – ja vastaavasti siihen vetoavia näkee joskus syytettävän pelkästään huonosta elämänhallinnasta ja turhantärkeydestä. Omakohtaisesti kuitenkin tiedän, että aktiivisella ja paljon tekevällä ihmisellä yksinkertaisesti on usein vähän kiire. Kun tarttuu innolla asioihin, suhtautuu tekemiseensä suurella palolla ja sanoo useammin kyllä kuin ei, kalenteri tuppaa täyttymään. On kuitenkin totta, että hyvään elämänhallintaan kuuluu, että ei kalenteriaan täytä aivan äärimmilleen, muistaa joskus levätä sekä malttaa (tai uskaltaa) sanoa myös ei silloin, kun aikataulu ei oikeasti anna myöten.

*

Vaikka viikon ajatuksessa on vahvasti totuuden siemen, tietenkään tällaiset yleistykset eivät aina päde ja toisaalta priorisointia on pakko tehdä jo elämänhallinnan näkökulmasta. Eivätkä prioriteetit elämän kaikissa hetkissä ole samat. On pelkästään ymmärrettävää, että ruuhkavuosien keskellä väsyneenä omaa yritystään pyörittävän ystävän ajankäytöstä leijonaosan nielaisevat lapset ja perhe, työ sekä arkiset velvollisuudet. Puhumattakaan siitä, että joskus olisi varmasti ihana saada se pieni lepohetki ihan yksinkin, ehkä jopa harrastaa jotakin. Arkivelvollisuudet on kuitenkin hoidettava, ennen kuin alkaa se varsinainen valinnanvapaus.

Eräs tällaisessa elämäntilanteessa painiskeleva ystäväni totesi, että ystävien tapaaminen on nykyisin arjen luksusta. Hän on aina ollut supersosiaalinen ja hänen ystäväpiirinsä on valtavan laaja, mutta perhearjen myötä aika on niin kortilla, että myös ystävyyssuhteissa on ollut pakko tehdä priorisointia. Kun vapaata aikaa on käytössä vain hyvin rajallisesti ja satunnaisesti, tulee mietittyä aika tarkkaan, ketkä ovat ne tärkeimmät ihmiset ja keiden tapaamisesta saa itse energiaa.

Viikon ajatus herätti erityisesti Instagramin puolella keskustelua niin kuvan kommenteissa kuin yksityisviesteilläkin. Joku kommentoi ajatusta myötäillen ja heitti ilmoille ajatuksen, että meidän pitäisi alkaa kiireeseen vetoamisen sijaan ennemmin sanoa vain suoraan, että ”tämä ei vain ole minulle prioriteetti”. Olen itse asiasta oikeastaan aika eri mieltä. Ihmiset ja elämäntilanteet ovat erilaisia, enkä oikeastaan ymmärrä, mitä sillä voittaisi, että tokaisisi toiselle päin näköä, ettei jokin hänelle tärkeä asia vain ole sitä itselle. Pahimmillaan tällaisella tulisi vain tarpeettomasti loukanneeksi muita. Ja vaikka uskon vahvasti tuohon viikon ajatuksen toteamukseen, en silti ajattele, että sitä voi aukottomasti yleistää tai yksinkertaistaa tällä tavoin.

Jos mietin asiaa omalla kohdallani, moni ihminen ja asia ovat minulle elämässä tärkeitä, mutta minulla yksinkertaisesti on vain rajallinen määrä aikaa ja tunteja vuorokaudessa, joiden puitteissa on toimittava ja yritettävä siinä sivussa kunnioittaa vielä omiakin tarpeita ja omaa hyvinvointia. Uskon, että moni löytää itsensä tilanteesta, jossa kaikkien velvollisuuksien jälkeen aika ei vain riitä kaikille niille ihmisille ja asioille, joille sitä mielellään soisi. Tai ainakaan sitä ei ole käytössä niin paljon kuin toivoisi. Toisaalta jonkin sortin introverttinä sitä tarvitsee myös yksinoloa ja sillekin on tärkeää pyhittää kalenteriin oma aikansa.

*

Ristiriitoja ajankäytön tiimoilta muodostuu helposti silloin, kun esimerkiksi joku ihminen on itselle prioriteettisijalla, mutta hän itse selkeästi priorisoi muita asioita ja ihmisiä omassa ajankäytössään korkeammalle. Tällöin on ehkä hyvä arvioida kriittisesti, saako itse toiselta sen verran kuin tarvitsee tai kokee ansaitsevansa. Melkeinpä kaikissa muissa tilanteissa kiire tai ajanpuute on tiettyyn pisteeseen asti vain ikään kuin hyväksyttävä osana arkea ja elämää.

Toki omaa elämäänsä voi muuttaa, jos itse ei ole tilanteeseensa tyytyväinen, mutta esimerkiksi yrittäjänä olen hyväksynyt sen, että vastuu työhommien hoitamisesta on aina minulla itselläni. Niinpä en voi delegoida töitä muille tai hoitaa hommiani vähän sinne päin, jos haluan, että töitä riittää vielä huomennakin. Toisaalta rakastan työtäni ja se on korkealla prioriteettieni listalla, joten voisi olla vaikeaa esimerkiksi seurustella ihmisen kanssa, joka ei pystyisi ymmärtämään tätä tai joka itse ei olisi intohimoinen jotakin omaa juttuaan kohtaan.

On myös hyvä tiedostaa, että eri ihmisillä on hyvin erilaisia tarpeita. Ystävyyssuhteessa toiselle voi riittää, että jutellaan kerran kuussa ja toinen haluaisi pitää yhteyttä päivittäin – tällöin on ymmärrettävää, että ristiriitoja ja väärinkäsityksiäkin saattaa syntyä. Olen itse onnekkaassa tilanteessa, sillä minulla on useita läheisiä ja rakkaita ystäviä, mutta ajankäytön näkökulmasta laaja ystäväpiiri on toisinaan haaste, etenkin kun ystäväni eivät juurikaan tunne toisiaan ja viihdyn paremmin itsekin kahden kesken rauhassa keskusteluun syventyen kuin isommalla porukalla kerrallaan.

Tutustun mielelläni uusiin ihmisiin, mutta kun kalenterissa on haasteita löytää vapaita kolosia edes niille kaikkein rakkaimmille ystäville, priorisoin usein niitä tuttuja rakkaita uudempien ja kevyempien tuttavuuksien sijaan, ja se lienee ymmärrettävää. Tärkeimmille ihmisille löytyy (tai ainakin pitäisi löytyä) aina aikaa, kun sille on oikeasti tarve. Elämän prioriteetit mukautuvat tilanteiden mukana, ja kun ystävällä on hätä tai ikävä yltyy liian kovaksi, hänelle raivataan tilaa kalenterista vaikka väkisin ja luovuutta käyttäen, jos ei muuten onnistu. Toisaalta kaikkein tutuimpien tyyppien kanssa on helppo joustaa, kun kaveri voi tulla kylään hikisenä suoraan treeneistä myöhään illalla teelle tai makaamaan sohvalle samalla, kun siivoan. Hiukan etäisemmän ihmisen kanssa tällaista vaihtoehtoa tuskin tulisi edes ajatelleeksi.

Saattaa kuulostaa hiukan karulta, mutta olen joskus todennut, että voin olla tyytyväinen, jos ehdin nähdä niitä kaikkein rakkaimpia ja läheisimpiä ystäviäni edes kerran kuussa tai kahdessa. Ja siinä välissä akuuteimpia kuulumisia ja asioita päivitetään sitten satunnaisesti viestein ja puhelimitse. Onneksi (?) suurin osa läheisistänikin on aika kiireistä ja menevää porukkaa, joten he ymmärtävät oman hektisen arkensa keskellä olla pahastumatta siitä, jos yhteistä aikaa ei aina ole niin usein kuin toivoisi. Toisaalta ystävyys on aina kahden kauppa: jos molemmat ovat joustavia, yhteistä aikaakin yleensä löytyy helpommin. En itse odota ystäviltäni, että he olisivat aina saatavilla tai pahastu siitä, jos kiireinen hetki elämässä sysää tapaamista pitkälle kalenterissa, joten kokisin vaikeaksi myös sen, jos toinen ottaisi herkästi itseensä minun ajankäytölliset haasteeni. Kokemukseni mukaan parhaita ystävyyssuhteita ovat juuri ne, joissa juttu jatkuu siitä, mihin viimeksi jäätiin, oli välissä kulunut aikaa sitten vuorokausi tai vuosi.

Romanttisissa suhdetilanteissa ja etenkin uuden suhteen alkuvaiheessa prioriteeteilla ja niihin liittyvällä tasapainolla on usein kriittisempi merkitys kuin ystävyydessä. Yleistyksiä on tarpeetonta tehdä, koska ihmiset ovat erilaisia persoonineen ja tarpeineen, mutta olennaista on, tulevatko omat tarpeet tyydytetyiksi ja löytyykö toisen ihmisen kanssa sellainen tasapaino, jossa molemmat voivat olla onnellisia.

Eräs kommentoida totesi Instagramin puolella osuvasti, että on tärkeää uskaltaa pysähtyä ja katsella omaa elämää ikään kuin ulkopuolelta aina silloin tällöin ja miettiä, että käyttääkö aikaansa sellaisiin asioihin jotka tekevät onnelliseksi. Mitä saan? Mitä annan? Tätä ajatusta voi soveltaa ihan kaikilla elämän osa-alueilla työstä ihmissuhteisiin. Jos toisella ihmisellä kaikki muu menee aina yhteisen ajan edelle (puhutaan sitten ihmisistä, harrastuksista, ystävistä tai työstä), tilanne ei ehkä ole silloin ihan tasapainossa. Jokainen haluaa voida tuntea olevansa toiselle tärkeä.

On tärkeää oppia päästämään rohkeasti irti, koska sitä kautta antaa myös toiselle mahdollisuuden tarkastella ja ymmärtää, mikä hänelle on oikeasti tärkeää. Asian tai toisen ihmisen merkityksen kun valitettavasti usein tajuaa vasta silloin, kun sen on vaarassa menettää (tai jo menettänyt). Joskus tällainen rajanveto tarjoaa konkreettisen mahdollisuuden tehdä tarvittavia muutoksia tai vaihtoehtoisesti antaa tilaa jollekin uudelle. Luopuminen tai omien rajojen asettaminen ei ole helppoa, mutta se on vapauttavaa, vie kohti onnellisempaa elämää ja on ennen kaikkea osoitus siitä, että arvostaa omaa itseään.

*

Aina on poikkeustilanteita ja joskus olosuhteet pakottavat prioriteetit tiettyyn järjestykseen. Ylipäänsä ihmisten kapasiteetti käsitellä erilaisia tilanteita, kiirettä, stressiä ja paineita vaihtelee ihan valtavasti. On helppoa ajautua sellaiseen suoritusmoodiin, jossa putkikatseella kiikaroiden ei enää näe metsää puilta. Siksi on tärkeää pysähtyä silloin tällöin kuulostelemaan, tekevätkö omat valinnat onnelliseksi. Ja saavatko ne itselle tärkeimmät ihmiset ja asiat todella omasta ajasta ansaitsemansa siivun.

Ajattelen itse tuota viikon ajatusta siten, että se kehottaa paitsi omien prioriteettien tarkasteluun, myös oman arvonsa kunnioittamiseen. Jos esimerkiksi ihmissuhteessa vallitsee selkeä epätasapaino, voi tehdä hyvää ottaa askel sivuun ja antaa sitä kautta myös toiselle mahdollisuus miettiä uudelleen omia prioriteettejaan. Yleensä se auttaa molempia arvioimaan, onko suhde kummallekin tasa-arvoisen tärkeä.

Myös oman elämän tärkeysjärjestyksen pohdiskelu on hyvä juttu nimenomaan hyvinvoinnin näkökulmasta. Helposti arkea tulee kuormitettua ja elämäänsä haalittua kaikkea sellaista, mikä lopulta ei ole kokonaisuuden näkökulmasta kovinkaan olennaista. Joskus suoritusmoodista irti pääseminen (ja päästäminen) voi vaatia ulkopuolistakin tukea: itse kävin hakemassa jeesiä asiaan terapiasta. Itse asiassa tämä postaus voisikin olla hyvä päättää tarinaan, jonka terapeuttini kertoi minulle ja jonka uskon osuvan ja uppoavan aika monelle kalenteriaan ylibuukkaavalle oman elämänsä supersankarille.

Iäkästä professoria pyydettiin pitämään luento tehokkaasta ajankäytöstä ryhmälle suurten yritysten johtajia. Professori aloitti luentonsa nostamalla pöydälle suuren lasipurkin ja sanoi tekevänsä pienen testin. Seuraavaksi hän täytti purkin suurilla kivillä, kunnes sinne ei enää mahtunut enempää. Hän kysyi yleisöltä: “Onko purkki nyt täynnä?” Yleisö vastasi myöntävästi. Hetken kuluttua professori kysyi uudelleen: “Oletteko aivan varmoja?” Hän otti esiin pienemmän purkin, joka oli täynnä soraa. Hän kaatoi soran kivien päälle ravistellen sitä kevyesti niin, että sora solahti isojen kivien väliin. “Onko purkki nyt täynnä?”, hän kysyi. Yleisö alkoi ymmärtää pelin hengen ja yksi vastasi: “Todennäköisesti ei.” Professori oli tyytyväinen vastaukseen ja nosti pöydälle vielä pienen rasiallisen hiekkaa. Kun hän kaatoi suureen purkkiin, se valui kivien ja soran jättämiin rakosiin.“Entä onko purkki nyt viimein täynnä?” professori kysyi jälleen. Kuulijat vastasivat epäröimättä: “Ei!”

Seuraavaksi professori otti esiin kannullisen vettä, jolla täytti purkin ääriään myöten. Sitten hän kysyi: “Mikä on totuus, jonka tämä testi meille opettaa?” Yksi osallistujista vastasi: “Se osoittaa, että vaikka kalenteri näyttäisi aivan täydeltä, sinne pystyy aina mahduttamaan vielä jotakin.” Professori vastasi: “Ei, se ei ole vastaus, jota etsin. Totuus, jonka voimme tästä oppia on se, että jos emme ensin laita suuria kiviä purkkiin, emme saisi niitä kaikkia mitenkään mahtumaan sinne. Kehotan teitä miettimään, mitkä ovat näitä suuria kiviä elämässänne? Terveys? Perhe? Ystävät? Unelmien toteuttaminen? Velvollisuudet? Opiskelu? Rentoutuminen? Tai jokin muu? Nämä suuret kivet täytyy muistaa laittaa purkkiin ensimmäisenä, koska jos laitamme sinne ensin soran ja hiekan, täytämme elämänne merkityksettömillä pikkuseikoilla, eikä aikaa jää enää niille todella tärkeille asioille. Muistakaa siis kysyä itseltänne, mitkä ovat teidän elämässänne niitä suuria kiviä ja laittakaa ne purkkiin ensin.”

Heräsikö mietteitä? Olisi kiinnostavaa kuulla teidän ajatuksianne!

Photos: Viena K

Tags: höpötyksiä, hyvinvointi, Ihmissuhteet, Mietteitä elämästä, Päivän asut

Categorised in: Elämä, Muoti