Nettikeskustelun ytimessä: itsekeskeisyyden ja disclaimereiden aika

Käsi pystyyn kaikki te, jotka olette kyllästyneet siihen, että jokaisen tekstin kylkeen on nykyisin liitettävä jonkinlainen disclaimer, jotta kukaan ei varmasti pahastuisi tai ymmärtäisi viestiä väärin? Ja siitä disclaimerista huolimatta niin silti väistämättä tapahtuu.

Niin paljon kuin internet onkin tuonut hyvää tähän maailmaan, viimeisten 10 vuoden (tai ehkä enimmäkseen viimeisten viiden vuoden) aikana nettikeskustelussa tapahtunut kehityssuunta on herättänyt lähinnä ahdistusta ja turhautumista. Tiedonvälityksen demokratisoitumisella ja sosiaalisella medialla on niin hyviä kuin huonojakin puolia, mutta yhtenä erityisen huonona puolena pidän sitä, mitä anonyymin, julkisen äänen antaminen kansalle on tehnyt keskustelulle. Mikä meihin fiksuihin ihmisiin oikein menee internetissä?

*

Siinä missä blogien kommenttiosiot ovat ehkä jopa vähän siistiytyneet, villinä vellova keskustelu on siirtynyt muille areenoille. Vaikka pahimmat ryöpytykset eivät välttämättä enää yllä blogien kommenttikenttiin, se ei tarkoita, etteikö nettikansa silti mellastaisi. Anonyymeilla keskustelupalstoilla mikään ei ole pyhää, ja uutisten kommentteja en enää uskalla edes avata.  Blogien innoittama keskustelu on aina häilynyt henkilökohtaisuuksien ja asiallisuuden rajapinnassa, mutta nykyään edes ammattitoimittaja ei voi enää piiloutua toimituksen tai edustamansa julkaisun suojiin. Yhä useampi toimittaja saa tänä päivänä siinä määrin vihapostia ja uhkauskirjeitä, että osa miettii tarkoin, mistä aiheista edes suostuu omalla nimellään kirjoittamaan. Nostan hattua kaikille heille, jotka uskaltavat puhua julkisesti esimerkiksi maahanmuutosta ja siihen liittyvistä ilmiöistä.

Vaikka blogeissa käytävä tai siihen liittyvä keskustelu täyttää harvoin suoranaisen vihapuheen kriteerejä, yhä useammin harmittomiltakin tuntuvat blogikirjoitukset tuntuvat herättävän ihmisissä hyvin voimakkaita negatiivisia tuntemuksia ja mielipahaa. Enkä puhu nyt esimerkiksi ilmastoasioita koskevasta kritiikistä, vaan ihan tavallisista juttuaiheista kuten vanhemmuutta, parisuhdetta, rahankäyttöä, asumiseen liittyviä valintoja ja vaikkapa urasuunnittelua koskevista teemoista. Milloin tällaisista ihan tavallisista aiheista tuli niin tulenarkoja, että pelkästään omasta elämästään kertomalla tulee tahattomasti loukanneeksi toisin valinneita, vaikka tekstissä ei sanallakaan arvottaisi muiden tapaa elää?

On ihan tutkittua faktaa, että internetissä ihmisten kyky empatiaan heikkenee. Tekstiksi muotoillusta viestistä jäävät pois nonverbaaliset vihjeet kuten äänensävyt ja ilmeet, jolloin väärinkäsitysten mahdollisuus kasvaa eksponentiaalisesti. Asiaa on helppo havainnollistaa ihan vain valitsemalla joku yksinkertainen esimerkkilause ja miettimällä, miten erilaisia sävyjä samaan sisältöön voisi ladata pelkästään ilmettä tai äänensävyä muuttamalla. Ja joskus äänensävyjenkin tulkinta voi mennä pieleen, varsinkin jos toista tarkastelee vahvasti omien ennakko-oletustensa läpi. Olen itse ainakin ollut monet kerrat tilanteessa, jossa tulkinta toisen äänensävystä on mennyt aivan pieleen: hyväntahtoiseksi tarkoitettu neuvo tuntuukin nalkuttamiselta tai valmiiksi ärsyyntyneessä mielentilassa neutraali äänensävy kuulostaa tiuskimiselta. Ai että, kun saisi joskus riitatilanteissa jälkikäteen käsiinsä nauhoituksen, jota kuuntelemalla voisi sitten analysoida, kuka tiuskaisikaan ensin ja mistä koko soppa sai alkunsa…

Jokainen meistä lukee tekstejä omien asenteidensa sävyttämien lasien läpi sekä omiin näkemyksiinsä ja kokemuksiinsa pohjaten. Se saattaa vaikuttaa yllättävän paljon siihen, millaisia nyansseja muiden sanoissa näemme, tai olemme näkevinämme. Ja varsin usein matkan varrella unohtuu kyseenalaistaa, mahtoiko se oma tulkinta toisen tekstistä lopulta edes osua oikeaan vai heijasteliko se sittenkin vain omaa ennakkoasennetta kirjoittajaa tai käsiteltävää asiaa kohtaan? Vai oliko itsellä oikeastaan vain huono päivä?

*

Tällä hetkellä blogeihin ja mihin tahansa nettiartikkeleihin liittyvää keskustelua lukiessa olen kiinnittänyt huomiota siihen, että ihmiset ottavat KAIKEN lukemansa ihan valtavan henkilökohtaisesti. Vaikka toinen puhuisi ilmiselvästi omasta kokemuksestaan ja tilanteestaan käsin, joku pahastuu aina, jos teksti ei resonoi oman elämän, kokemuksen tai ajatusmaailman kanssa. Jos saan kysyä ihan suoraan, niin eikö se ole aika itsekeskeinen tapa katsella maailmaa ja kuluttaa mediaa? Eikö ole aivan itsestäänselvää, että joka ikinen uutinen, artikkeli tai blogijuttu ei välttämättä kohdistu juuri sinuun henkilökohtaisesti tai vastaa jokaisen maailman ihmisen kokemusta samasta asiasta? Milloin meistä tuli niin itsekeskeisiä, että juuri meidän tulisi tulla huomioiduksi aina ja kaikessa? Ja miksi?

Jos aikaisemmin sitä tyynesti vain ohitti jutun, jonka esittelemään näkökulmaan itse ei voinut samaistua, nykyään tämä eriävä näkemys halutaan kertoa kaikille. Ja hyvin usein niin, että kirjoittajan täytyy olla väärässä. Tavallaan sitä voi pitää hyvänäkin asiana, että netissä kenellä tahansa on mahdollisuus tulla kuulluksi, mutta toisaalta se on saanut ihmiset kuvittelemaan, että kuulluksi tuleminen on heidän oikeutensa − oli kyse sitten naapurin kasvatusmetodeista tai tuntemattoman parisuhdesäännöistä.

Mihin tämä kaikki sitten johtaa? Jatkuva virhetulkintojen välttely ja paskamyrskyjen pelko tekee kaikesta nettikeskustelusta todella raskasta. Monella kirjoittajalla menee valtavasti aikaa ja energiaa siihen, että yritetään ennakoida ja huomioida kaikkien mahdollisten poikkeus- ja erikoistilanteiden kirjoa, koska pahimmillaan sokea nettiraivo pyyhkii kaiken tieltään eikä järkipuhetta kuule enää kukaan. Jälkikäteen selittelyillä ja perusteluilla ei tunnu juuri olevan arvoa: kun tulkinta on kertaalleen tehty, sitä on vaikea myöhemmin korjata. Niinpä on turvallisinta kirjoittaa auki joka juttuun ne samat disclaimerit, joilla tehdään läpinäkyväksi, kuinka tiedostetaan mainitun tilanteen poikkeavuus ja erityispiirteet, oman aseman etuoikeudet tai se, että tekstissä tehdyt huomiot eivät tietenkään koske kaikkia erilaisissa tilanteissa painiskelevia. Vaikka kaikkea tätä voi pitää myös huomaavaisuutena, minulle se näyttäytyy usein mielensäpahoittajia ennakkoon voitelevana varotoimenpiteenä, joka tekee teksteistä kädenlämpöisiä, liian pehmiteltyjä ja pitkäveteisiä. Ja kaikesta huolimatta joku aina ymmärtää väärin.

Samankaltaista kapeakatseista tapaa kuluttaa blogisisältöjä voi nähdä siinä, että bloggaajat saavat valtavasti palautetta siitä, kuinka jonkun blogijutun tai vaikkapa podcast-jakson aihe ei ole kiinnostanut jotakuta tiettyä seuraajaa. Bloggaajana otan tietenkin uteliaana vastaan palautetta tuottamastani sisällöstä ja kuuntelen mielelläni yleisön toiveita, mutta loppujen lopuksi puhun silti niistä asioista, jotka minua itseäni kiinnostavat ja joista minulla on jotakin sanottavaa. On nimittäin aivan mahdotonta miellyttää jokaista lukijaa tai kuulijaa, sillä eri ihmiset toivovat aina vähän eri asioita. Yksi tykkää eniten tyyli-inspiraatiosta, toinen pohdiskelevista teemoista, kolmas biisivinkkauksista ja neljäs sisustusideoista. Edes kaikista suosikkiblogin teksteistä ei tarvitse tykätä tai olla kiinnostunut, eikä bloggaajan kanssa tarvitse olla ihan kaikista maailman asioista samaa mieltäkään. Ja hyvin usein tismalleen sama juttu innoittaa jotkut seuraajista kiitoksiin ja toiset kritiikkiin. Harva lukee lehdestäkään jokaista artikkelia, joten ehkä samaa ajatusta voisi soveltaa myös blogeihin: jutun saa myös jättää lukematta, jos teema ei tunnu mielenkiintoiselta.

*

Blogikirjoituksia lukiessa etsitään tyypillisesti samaistumispintaa sekä uusia näkökulmia ja ajatuksia itseä kiinnostavista aiheista, mutta viime vuosina on alettu yhä enemmän puhua myös vihalukemiseksi kutsutusta ilmiöstä. Toisin sanoen jonkun tietyn blogin tai tekstin pariin hakeudutaan siis ihan tarkoituksella vain ärsyyntymään ja provosoitumaan. Jotkut tyytyvät puhisemaan näytön ääressä itsekseen ja toiset antavat näppiksen raikua palautteen tai “palautteen” muodossa, kun mittari kilahtaa punaiselle. Toisaalta välillä saattaa kilahtaa, vaikka blogia ei lukisikaan erityisesti vihatarkoituksessa, jos mielipiteet tai ajatukset eivät vain osu yksiin. Tai joskus sattuu vain olemaan huono päivä ja siinä mielentilassa kaikki näyttäytyy ärsyttävänä. Sekin on inhimillistä.

Silti sitä silti toivoisi, että porukka malttaisi vetää muutaman kerran henkeä tai nukkua vaikkapa yön yli, ennen kuin sännätään tykittämään raivonpuuska tai pintaan noussut tuohtumus julki. Tai että lähestyttäisiin asiaa avoimen uteliaasti tarkennusta kysyen sen sijaan, että syöksytään saman tien johtopäätöksiin. Aika moni “nettiraivoa” herättänyt kohu olisi voinut olla rauhoitettavissa lähtökuoppiinsa, jos asiaa olisi lähestytty nimenomaan keskustelusta käsin. Varsin usein myös turhalta mielipahalta vältyttäisiin, jos maltettaisiin ensin varmistaa, ollaanko asiassa oikeasti eri mieltä alkuunkaan. Hyvin usein näkee tällaisten tilanteiden johtuvan puhtaasti väärinkäsityksistä, rivien väleihin omien ennakko-oletusten kautta lipsahtaneista merkityksistä sekä hiukan vikaan menneistä tulkinnoista. Mitäpä jos ensi kerralla ärsyyntyessään tai pahastuessaan ihan ensin tarkistaisi, tarkoittiko kirjoittaja tosiaan sitä, mitä itse arveli? Kysy, älä oleta — se on aika hyvä ohjenuora ihan kaikille keskustelijoille, myös minulle.

Omien hätäisten tulkintojen ja johtopäätösten tekeminen toisten sanoista on pelottavan helppoa − tiedän sen omakohtaisesti. Olen takuuvarmasti itsekin kirjoittanut pikaistuksissani joskus turhan napakan vastauksen kommenttiboksiin tai ilmaissut asiani tarpeettoman ärhäkkäästi provosoituneessa mielentilassa. Välillä hermojensa hillitsemiseksi täytyy hengitellä pari kertaa ja joskus on tosiaan parempi nukkua reilusti yön yli, jotta pahin tunnekuohu ehtii laantua. Usein vähän etäisyyttä otettuaan samaan kommenttiin on helpompi suhtautua neutraalimmin. Sisällöntuottajan roolissa etäisyyden ottaminen on kuitenkin toisinaan vaikeaa: sosiaalisen median maailmassa kaikki tapahtuu niin nopeasti, että myös reaktioita odotetaan saman tien – etenkin jos halutaan vastausta esitettyyn kritiikkiin. Pahimmassa tapauksessa somemyrsky on jo ehtinyt syntyä siinä välissä, kun vielä puntaroit ja harkitset vastaustasi, kokoat ajatuksiasi ja uinut niitä yöunia mielesi rauhoittamiseksi.

Myönnän, että esimerkiksi minun kaltaiselleni tulisielulle on haastavaa pysyä rauhallisena, jos kommentit menevät henkilökohtaisuuksiin eikä ole rauhassa aikaa miettiä omaa vastausta. Ja hyvä olisi myös muistaa, että välillä sortuu ihan itsekin liittämään saamiinsa viesteihin sellaisia sävyjä, joita kirjoittaja ei niihin välttämättä ole tarkoittanut. Neutraaliksi tarkoitettu kysymys saattaa näyttäytyä vittuiluna tai vilpittömäksi tarkoitettu kommentti sarkasmina. Voisi siis tehdä hyvää luetuttaa ärtymystä tai mielipahaa aiheuttanut kommentti vaikkapa jollakulla objektiivisella osapuolella ennen kuin säntää vastaamaan.

*

Olen tässä postauksessa kuvannut reaktioita nettikeskusteluun ilmentymänä itsekeskeisyydestä, mikä saattaa vaikuttaa ironiselta. Monen silmissä blogit ovat jo itsessään yksi itsekeskeisyyden räikeimmistä ilmenemismuodoista, kun sisältö usein kietoutuu oman elämän, omien ajatusten, omien kokemusten ja omien mielipiteiden ympärille. Ymmärrän nämäkin ajatukset, joskin koko ilmiö on melkoinen paradoksi, sillä juuri nuo samat asiat, mistä blogeja parjataan, ovat niitä, joista kirjoittajana saa eniten palautetta ja jotka tuntuvat eniten kiinnostavan yleisöä.

Sosiaalisessa mediassa työtään tekevään kohdistuvat odotukset ja toiveet ovatkin varsin ristiriitaisia ja paikoin suorastaan mahdottomia täyttää. Bloggaajalta toivotaan henkilökohtaisuutta, mutta oman itsen ja elämänpiirin ympärillä pyörivät teemat kääntyvät kritiikissä nimenomaan itsekeskeisyydeksi, narsismiksi ja oman navan kaiveluksi. Bloggaajalta toivotaan inhimillisyyttä ja rosoa, mutta samanaikaisesti täydellisyyteen asti hiotut IG-kuvat keräävät kaikkein eniten tykkäyksiä. Bloggaajalta toivotaan tavallista arkea ja sen aidon oman elämän raottamista yleisölle, mutta samaan aikaan paheksutaan ja kritisoidaan sitä, että ei osata elää elämää kuin puhelin kourassa kuvaten ja somen välityksellä kaiken ikuistaen. Bloggaajalta toivotaan avoimuutta, mutta samalla vaikeista ja henkilökohtaisista asioista kirjoittavaa syytetään säälin tai huomion kerjäämisestä. Ja kun sanaisen arkkunsa on kerran avannut, katsotaan kirjoittajan menettäneen oikeutensa yksityisyyteen. Jos parisuhteesta on mennyt mainitsemaan julkisuudessa, myös eron syyt “likaisine” yksityiskohtineen kuuluvat seuraajille.

Yksi someaikakauden ahdistavimmista ilmiöistä on se, että virheitä ei sallita. Huonolla tuurilla jo yhdestä mokasta ristiinnaulitaan somekansan tuomioistuimessa ja pienetkin kömmähdykset paisutellaan nettikeskusteluiden hypessä ulos mittasuhteistaan. Eikä välttämättä tarvitse edes olla julkisuuden henkilö tai somestara tällaisen myllytyksen keskelle joutuakseen, jos moka päätyy nettikeskusteluiden ja meemikoneistojen hampaisiin. Ja internet ei unohda. Pahimmillaan yksittäiset tapaukset jäävät kummittelemaan keskustelupalstoille ja kommenttibokseihin ikuisiksi ajoiksi ja kaivetaan aina sopivan hetken tullen uudelleen esiin. Myönnän, että minua karmii tämä keskusteluilmapiiri, jossa muiden virheitä tarkastellaan pelottavalla ankaruudella ja jossa oma tulkinta katsotaan ainoaksi oikeaksi ja viis veisataan alkuperäisen lausujan todellisista tarkoitusperistä, tarkennuksista tai oikaisuista. Tai anteeksipyynnöistä.

Mokailla ei siis saa, mutta silti samaan aikaan pitäisi olla inhimillinen puutteineen kaikkineen. Somessa peräänkuulutetaan aitoutta ja rehellisyyttä, mutta oma persoona ei kuitenkaan saisi ärsyttää ja muut määrittelevät, millaisten raamien puitteissa tämä ”inhimillisyys” saa ilmetä. Vaatimuksia listatessa tuntuu unohtuvan, että ihan kaikkia on mahdotonta miellyttää yhtä aikaa ja eri asiat ovat eri ihmisille ärsyttäviä.

*

Jos jotain olen liki 12 blogivuoden aikana oppinut niin sen, että omia sanojani tullaan aina tulkitsemaan mitä yllättävimmin tavoin. Vaikka pyrkisi ilmaisemaan itseään miten täsmällisesti tahansa, joku aina tulkitsee tekstiä eri tavoin kuin sen on itse tarkoittanut. Se on tiettyyn pisteeseen asti ymmärrettävää, mutta joskus väärinymmärrykset uuvuttavat. Postauksen julkaisemisen jälkeen saattaa mennä ihan valtavasti energiaa ja aikaa kommenttiboksin puolella siihen, että saa selvittää moneen otteeseen, mitä on ja ei ole tarkoittanut − suoraan riveillä tai useimmiten niiden väleissä. Hyvin usein väärinymmärrykset liittyvät juuri niihin asioihin, joita tekstissä EI varsinaisesti sanota. Toisin sanoen, juuri niihin sävyihin, joilla lukija itse värittää ja maustaa sanojani omasta tulkinnastaan käsin.

Väärinymmärrykset ja tarkennukset ovat tietenkin luonnollinen osa keskustelua ja loppujen lopuksi juuri keskustelu on tämän homman suola. Siksi pyrin vastaamaan myös niihin kommentteihin, joissa tulkinnat on saatettu viedä aika kauaskin alkuperäisestä tekstin ajatuksesta. Ja joskus syy on omani: asia olisi pitänyt pystyä ilmaisemaan selvemmin. En kirjoittajana ole millään muotoa virheetön ja juttua kirjoittaessa on täysin mahdotonta ennakoida kaikkia mahdollisia tulkintoja, joita omasta tekstistä voidaan tehdä, vaikka kuinka yrittäisikin muotoilla sanomansa kieli keskellä suuta. Juuri siksi sitä toivoisi joskus myös tulkitsijapuolelta vähän kärsivällisyyttä ja armoa: malttia kysyä olettamisen sijaan.

Loppuun lisättäköön se pakollinen disclaimer-osio: tällä tekstillä en viittaa mihinkään yksittäiseen postaukseen, kommenttiin, keskusteluun tai kommentoijaan. Aihe on pyörinyt ajatuksissa jo iät ja ajat ja kypsynyt vähitellen tekstiksi monenlaisia keskusteluita ja kannanottoja internetin ihmeellisessä maailmassa seuranneena.

Tämän jutun huomiot eivät todennäköisesti koske millään tavalla juuri sinua, joten jos et käyttäydy jutussa kuvatulla tavalla, ei tästä postauksesta myöskään ole syytä pahoittaa mieltään. Ja vaikka käyttäytyisitkin, älä silti pahoita mieltäsi, vaan ota ajatuksista onkeesi. Maailmaan mahtuu ajattelemattomien kommenttien ohella monia törppöjä bloggaajia ja paljon kömpelösti tuotettua turhanpäiväistä sisältöä, josta osan voi jopa jättää ihan omaan arvoonsa ja kommentoimatta. Jos juttu ei oikeasti kohdistu henkilökohtaisesti juuri sinuun, säästät itseäsi, kun et myöskään ota sitä henkilökohtaisesti. Algoritmien aikakaudella kannattaa myös muistaa, että kun huonolle sisällölle ei anna huomiota, se ei myöskään saa näkyvyyttä. Kriittisille huomioille ja perustellulle palautteelle on paikkansa, mutta tässä jutussa ei puhuta siitä. Tässä puhutaan sellaisesta keskustelua sivuraiteille ohjaavasta saivartelusta ja turhanpäiväisestä loukkaantumisesta. Ehkä osa teistä samaistuu turhautumiseeni ja ehkä juttu antoi miettimisen aihetta niihin hetkiin, kuin netissä tai blogien äärellä ärsyttää. Ehkä palaan itsekin tämän jutun mietteisiin, kun seuraavan kerran mittari uhkaa kilahtaa punaiselle.

*

Toivon, että tekstistä ei jäänyt kenellekään liian kriittinen tai kielteinen tunnelma tai varsinkaan paha mieli. Mutta jos jotain sen sijaan toivoisin tästä jäävän mieleen, niin halua yrittää asettua myös sen toisen osapuolen asemaan. Ja sen, että keskustelu on hedelmällisintä, kun aidosti haluaa kuulla, mitä se vastapuoli oikeasti yrittää sanoa. Me voimme kaikki vaikuttaa siihen, millainen ilmapiiri nettikeskusteluissa vallitsee sekä millaista puhetta hyväksymme ja ennen kaikkea itse ilmoille suollamme. Öyhöttäjiä ei varmaankaan ikinä saa täysin vaiennettua, mutta yritetään ainakin itse olla olematta osa sitä joukkoa.

Haluan myös sanoa, että te blogini lukijat vaikutatte päällisin puolin aivan ihanilta tyypeiltä ja keskustelun tasosta päätellen olette selvästi fiksua porukkaa. Olen tosi iloinen, että jaksatte seurata siellä matkassa, kommentoida, osallistua keskusteluun ja esittää palautetta, ideoita, ehdotuksia ja kritiikkiäkin sekä jakaa omia tarinoitanne minulle niin täällä blogissa kuin muissakin somekanavissa. Te olette tämän homman suola sekä syy, miksi bloggaaminen vielä liki 12 vuodenkin jälkeen tuntuu antoisalta. Kiitos.

PS. Kuvituksena jutussa on itsekeskeisyyden teemaan sopivassa hengessä, mitäs muutakaan kuin, kuvia minusta itsestäni. Hah. Nämä ovat unohtuneet arkistoihin viime vuoden alkusyksyltä.

Photos: Vesa Silver

Tags: blogi, höpötyksiä, kulttuuri, Mietteitä elämästä, muoti, Päivän asut

Categorised in: Elämä, Kulttuuri, Muoti