Uuden vuoden kynnyksellä

Haluaisin tähän ihan alkuun kiittää kauniisti teitä kaikkia, jotka osallistuitte synttäripostaukseni herättelemään keskusteluun naisen hedelmällisyydestä, parisuhteista ja perhehaaveista sekä iän vaikutuksesta tähän kaikkeen. Näin henkilökohtaisesta asiasta ei tunnu ihan helpolta puhua suurelle yleisölle tai julkisesti ylipäänsä, mutta näitä asioita pohdiskellessa on tullut vahva tunne, että tämä on teema, josta pitäisi puhua avoimemmin. Ja tuo tunne on vahvistunut entisestään, kun olen lueskellut tarinoitanne ja kommenttejanne aiheesta.

Liian usein syntyvyyttä ja hedelmällisyyttä koskevat kannanotot lähinnä pelottelevat riskeillä ja syyllistävät naisia vitkastelusta, itsekkyydestä, urakeskeisyydestä tai nirsoilusta. Lämmitti siis mieltä kuulla muiden kokemuksia ja huomata, että monimutkaisesta aiheesta voidaan keskustella myös asiallisesti ja hienotunteisesti, vaikka jokainen lähestyykin sitä oman yksilöllisen tilanteensa ja kokemuksensa kautta. Jo pelkästään tuohon postaukseen jätetyt kommentit osoittavat, kuinka erilaisissa elämäntilanteissa näiden samojen mietteiden kanssa saatetaan painiskella.

Mainitsin tuon hedelmällisyyttä ja lapsihaaveita koskevan postauksen yhteydessä, että paljon ajatuksia vuodenvaihteen tunnelmista jäi vielä purkamatta, joten ajattelin omistaa vielä toisenkin postauksen näille eksistentiaalisille pohdinnoille. Munasarjojen lisäksi tässä uuden vuoden ja ikävuoden kynnyksellä mielessä on pyörinyt myös ajatus ajan rajallisuudesta. 10-15 vuotta sitten tuntui, että aikaa oli käsissä rajattomasti, niin vuosia edessä kuin tunteja päivässä. Nykyään sitä aina uuden vuoden vuoden tienoilla tuntee lähinnä hämmennystä siitä, että joko taas on yksi kokonainen vuosi ehtinyt vierähtää.

Ehkä juuri se ajan rajallisuuteen herääminen on saanut havahtumaan, ettei haluaisi vuosien valuvan ohi vain töitä tehden. Kun arki täyttyy työstä (kivastakin sellaisesta), päivillä on helposti tapana puuroutua sellaiseksi hahmottomaksi massaksi, josta muistiin ei lopulta painu oikein mitään. Välillä tajuan, etten muista mitään edes edellisestä viikosta kalenteria vilkaisematta. Kyse voi tietysti olla myös väsymyksestä ja stressistä tai joskus siitä, että viikon varrelle on mahtunut vähän liikaakin tekemistä. Joka tapauksessa pari viime vuotta on tuntunut menevän yhdessä humauksessa.

Joku sanoi hiljattain jossain (en tietenkään muista, että kuka ja missä), että elämästä parhaiten jäävät mieleen ne hetket, kun on poikennut totutusta rutiinista ja tehnyt jotakin yllättävää tai normaaleihin tapoihinsa nähden erilaista. Vaikka oma työni onkin mukavan vaihtelevaa, muodostuu arki silti helposti sellaisesta itseään toistavasta suorittamisesta ja pitkiksi venyvien työpäivien rytmissä minulla on paha tapa luisua sellaiseen mukavuudenhaluiseen haahuiluun, jossa energiaa ei oikein enää riitä vapaa-aikaan ja seikkailuihin. Toisaalta sekin on ollut tärkeä oppi, että joskus on lupa myös vain olla. Yksi muutaman viime vuoden tärkeistä teoista oman hyvinvoinnin eteen on ollut raivata kalenteriin aikaa yksinololle, levolle ja omalle rauhalle.

Rutiinit eivät ole kuitenkaan pelkästään huono juttu, vaan koen ainakin itse saavani niistä juuri sitä kaivattua rytmiä, ryhtiä ja tehokkuutta omaan arkeen. Ehkä voisinkin ottaa tulevan vuoden tavoitteeksi yrittää löytää parempaa balanssia rutiinien ja spontaaniuden sekä työn ja vapaa-ajan välille. Samanaikaisesti haaveissani on löytää entistä tasapainoisempi tapa vuorotella vapaa-ajalla sen sallivan ajelehtimisen ja ansaitun olemisen, motivoituneen harrastamisen, uusien asioiden kokeilemisen sekä spontaanien ja yllättävien elämysten välillä. En kaipaa elämältä mitään kummallisuuksia, mutta joskus saatan luiskahtaa arjen uuvuttamana vähän liiankin syvälle sinne mukavuudenhaluisen möllöttämisen mielentilaan.

Jos kaikki edellämainittu pitäisi tiivistää järkevämpään ja ymmärrettävämpään muotoon, niin ehkä sen voisi muotoilla jotenkin seuraavasti: haluaisin tehdä töitä vain sen verran, että se ei tule hyvinvoinnin, liikkumisen, nukkumisen tai ystävien tielle siinä määrin kuin viime vuonna. En haluaisi enää koskaan joutua tinkimään yöunistani tai liikkumisesta liiallisen työmäärän takia. Sykäyksittäin etenevässä ja vahvasti sesonkien ympärille kiertyvässä yrittäjän arjessa se ei aina ole mahdollista, mutta tavoitteita pitää olla!

Haluaisin myös uuden vuoden myötä karsia pois kaikenlaista turhaa ja raivata tilaa tärkeämmille asioille. Vähemmän kännykällä ja tietokoneen äärellä roikkumista ja enemmän kirjoja, luonnossa oleilua, taidetta, liikkumista, elokuvia, uusia harrastuksia, luovuutta ja muuta sosiaalisesta mediasta ja nettiyhteydestä riippumatonta tekemistä. Ehkä viimein voisin tänä vuonna yrittää tsempata ja ottaa tavoitteekseni treenata ranskaa säännöllisesti, sillä haluaisin todella oppia puhumaan sitä, kun alkeet ja perusteet ovat jo hallussa.

Monet näistä mietteistä ja tavoitteista liittyvät siihen, millaista elämää haluan elää, mutta myös siihen ajatukseen ajan ja elämän rajallisuudesta. Kuten totesin tuossa aiemmassa postauksessa: Mikään ei tässä maailmassa ole niin varmaa kuin se, että jonakin päivänä lähdön heti koittaa meistä jokaiselle. Ehkä siksi koen tarpeelliseksi muistutella itselleni, että sitä elämää pitää elää NYT. Kukaan ei tiedä, miten kauan meille aikaa suodaan, joten on turha lykätä haaveita ja tavoitteita jatkuvasti pidemmälle.

Jos tuota mennyttä vuotta pitäisi koota jotenkin sanamuotoon, niin se on ollut monella tapaa paitsi yksi elämäni ihanimpia, myös yksi raskaimpia. Etäsuhteen arki ei aina ole helppoa ja välimatka on aina pieni lisäkuormitus ihmissuhteelle, jossa painiskellaan ihan samanlaisten elämän vastoinkäymisten ja arkisten ongelmien kanssa kuin tavallisessa lähisuhteessakin. Mennyt vuosi oli täynnä onnen ja ilon hetkiä, rakkautta, kiinnostavia työprojekteja, unohtumattomia hetkiä ystävien kanssa, mahtavia kokemuksia sekä antoisaa arkea. Silti vuoteen mahtui myös paljon uupumusta, stressiä, ikävää ja ahdistusta sekä läheisten kautta myös masennusta, burnoutia ja muita murheita. Sellaista se elämä taitaa aina olla – hyviä ja huonompia asioita rinta rinnan.

Joskus uusi vuosi tuntuu vapauttavalla tavalla kuin uudelta alulta, mutta tällä kertaa astun uuteen vuoteen (ja ikävuoteen) hiukan ristiriitaisin tuntein, sillä tiedän, ettei se monelta osin tule todennäköisesti olemaan edeltäjäänsä helpompi – joiltakin osin se voi olla jopa haastavampi. Haasteet liittyvät enemmän läheisteni elämään kuin omaani, mutta heijastuvat siinä määrin myös minun arkeeni, että hiukan jännittää jo valmiiksi.

Yritän kuitenkin suhtautua tähän vuoteen niin, että tämä on nyt sellainen välietappi, jonka yli on vain sinniteltävä. Uskon, että moni asia tuntuu kirkkaammalta ja selkeämmältä vuoden päästä, kun tietyt hankalat mutkat matkan varrella ovat toivon mukaan taakse jäänyttä elämää. Silti muistuttelen itselleni, että tätä elämää on elettävä päivä, viikko ja kuukausi kerrallaan eikä jo koko vuotta etukäteen murehtien – se kun ei mitään kuitenkaan muuta ja ennakkoon murehtiminen harvoin muuttaa itse lopputulosta. Kaikesta huolimatta yritän asennoitua tulevaan toiveikkain mielin ja hyviin juttuin keskittyen: arjen onnellisuus löytyy kuitenkin lopulta aika pienistä asioista. Ja viime kädessä onni on pitkälti asennekysymys: tyydynkö märehtimään niitä asioita, jotka eivät nyt eivät ole niin mahtavasti vai keskitynkö positiiviseen ja miettimään, miten tekisin arjesta parempaa niissä puitteissa kuin se on mahdollista. Asioilla on tapana järjestyä, joten siihen luotan.

Millaisilla tunnelmilla te muut olette astuneet tähän uuteen vuoteen 2019?

Kuvituksena jutussa arkistojen kätköihin unohtuneita kuvia menneeltä vuodelta tuon kainalossa näkyvän, niin kovin rakkaan Liisa Kiven kamerasta. :)

Photos: Liisa Kivi

Tags: höpötyksiä, Mietteitä elämästä

Categorised in: Elämä