Atooppinen ihottuma – paljon enemmän kuin pinnallinen ihovaiva
Miltä tuntuu täyttää 35? Mietteitä elämästä, biologisesta kellosta ja vanhenemisesta
102 306
Jotenkin tässä vuodenvaihteessa tulee aina tarve tehdä jonkinlainen henkinen tilinpäätös: summata yhteen mennyttä vuotta ja ehkä koko elämääkin sekä miettiä siinä samalla hiukan tulevaa. Onko elämä ollut sellaista kuin se toivoisi olevan? Mihin suuntaan sitä haluaisi jatkossa viedä ja kehittää? Entä millaisia toiveita ja haaveita tulevaisuuden varalle on takataskussa? Uusi vuosi symboloi usein ajatuksissa jonkinlaista uutta alkua, mutta oman lisämausteensa näille eksistentiaalisille pohdinnoille antaa se, että vietän syntymäpäiväänikin heti näinä vuoden ensimmäisinä päivinä.
Ja tänään se nyt sitten kilahti mittariin, luku 35 nimittäin… Miltä tuntuu täyttää 35? Kuten eilen ilmestyneessä podcast-jaksossa mietiskelin, niin jotenkin siinä lukemassa on erilainen klangi kuin missään aiemmassa ikävuodessa. Jos olen ihan rehellinen, niin munasarjathan tässä ensisijaisesti mielessä kummittelevat näin 35-vuotissynttäreiden tuntumassa. Toisenlaisessa elämäntilanteessa neljänkympin vääjäämätön lähestyminen ei välttämättä niin hetkauttaisi, mutta etenkin näin lapsettomana 35-vuotiaana sitä tajuaa, ettei 40 ole enää niin kovin kaukana, varsinkaan kun vuodet tuntuvat vierivän jatkuvasti vain nopeammin ja nopeammin. Naisena tämä kaikki kietoutuu enemmän tai vähemmän oman hedelmällisyyden ympärille, sillä biologinen kello nakuttaa väkisinkin takaraivossa ja rytmittää elämää pakottavalla tavalla, jos ajatus jälkikasvusta siintää haaveissa tai sen mahdollisuuden haluaa pitää avoimena.
Myönnän, että ahdistaa hiukan tiedostaa omien munasarjojen vauhdilla rapistuva kohtalo. Tuntuu jotenkin ironiselta, että yksi osa kehossa surkastuu kovaa kyytiä, vaikka samanaikaisesti tässä kuitenkin tuntee itsensä vielä niin nuoreksi ja elinvoimaiseksi. Ja hassua kyllä, se tapahtuu samaan aikaan kun iän puolesta lähestyy nimenomaan niitä naiselon seksuaalisia huippuvuosia.
Joku kysyi minulta viitisen vuotta sitten blogin kommenteissa 30 vuotta täytettyäni ja hiljattain pidemmästä suhteesta erottuani, tunnenko stressiä tai painetta perheen perustamisesta. Enkä rehellisesti sanottuna tuolloin tuntenut, vaikka tietysti pitkän parisuhteen päättyminen pakotti myös sulattelemaan ajatusta siitä, että tuo(kaan) ei sitten ollut se suhde, jossa nämä haaveet toteutuisivat. Kun muutama vuosi myöhemmin tartuin teemaan kunnolla kokonaisen postauksen voimin, tunnelma oli edelleen huoleton, mutta jo parissa vuodessa asian ympärille oli omissa ajatuksissa vähitellen alkanut hiipiä myös vähän uudenlaisia sävyjä. Yhtäkkiä ajankulun tuntui tiedostavan aivan uudella tavalla, kun kolme vuotta myöhemmin ei ollutkaan elämäntilanteensa puolesta yhtään lähempänä haaveista konkretiaan siirtymistä.
Samanaikaisesti Instagramin ja Facebookin uutisvirrat täyttyvät yhä useammin vauvauutisista ja nykyään alkaa olla varsin tavallista, että useimmilla samanikäisillä on jo lapsia. Toisaalta on lohdullista, että moni ystävistäni on kanssani samankaltaisessa tilanteessa, joten luultavasti en ole mietteideni kanssa aivan yksin.
En varmasti kymmenen vuotta sitten ajatellut, että joutuisin miettimään tällaisia asioita tänä päivänä. Luotin vakaasti siihen, että elämä asettuu uomiinsa omassa tahdissaan ja kaiketi pidin jopa todennäköisenä, että tässä vaiheessa minullakin voisi olla jo lapsi tai pari. Vaikka viisi vuotta sitten en tuntenut paineita asiasta, nyt 35-vuotiaana tunnen niitä kyllä. Paineiden taustalla eivät kuitenkaan ole ne sosiaaliset ja yhteiskunnalliset syyt, joita kysyjä aikanaan maalaili, vaan puhtaasti biologiset faktat sen tosiasian äärellä, että lapsi ei tunnu tässä elämäntilanteessa vieläkään kovin realistiselta ajatukselta ihan lähitulevaisuudessa.
Jos kymmenen vuotta sitten ei huolettanut lainkaan, vielä viisikin vuotta sitten olin optimistinen: tarvitsisi vain hitusen tuuria ja sopivaa ajoitusta, että kohdalle tupsahtaisi sellainen oikeanlainen ihminen oikealla hetkellä. En suuremmin stressannut perheen perustamisesta tai ihmissuhteistakaan – olihan minulla aikaa! Kolmisen vuotta myöhemmin takana oli jälleen yksi eroon päättynyt suhde ja ensimmäistä kertaa mielessä häivähti ajatus siitä mahdollisuudesta, että mitä jos sellaista onnea ei suotaisikaan minulle. Edelleenkään en murehtinut asiaa, mutta ensimmäistä kertaa aloin toden teolla tajuta, miten tuuripeliä esimerkiksi hyvän, tasapainoisen, sitoutuneen ja onnellisen parisuhteen saavuttaminen onkaan. Nyt tuostakin hetkestä on kulunut kolme vuotta ja olen onnellisesti parisuhteessa, mutta kukapa sitä tietää, mikä tilanne on taas tästä kolme vuotta eteenpäin.
Minulle parisuhde tai vaikkapa lapsi ei koskaan ole ollut mikään itseisarvo, vaan olen sinkkunakin kokenut elämäni olevan hyvää sellaisenaan. Vaikka olen haaveillut niin parisuhteesta kuin perheestäkin, en ole silti koskaan ollut valmis tyytymään kädenlämpöiseen, ”ihan hyvään” suhteeseen tai jäämään selvästi toimimattomaan juttuun vain siksi, että ei tarvitsisi olla yksin. Vielä huonommalta idealta tuntuisi tehdä lapsi sellaiseen tilanteeseen.
Silloin tällöin törmää syytöksiin liiasta nirsoudesta tai epärealistisista odotuksista, mutta ne tuntuvat kovin kaukaisilta. En ole koskaan haikaillut ilotulituksia tai siirappia, mutta minulle on aina ollut tärkeää, että suhde perustuu vilpittömään kumppanuuteen, molemminpuoliseen arvostukseen, henkiseen yhteyteen, jaettuun arvopohjaan sekä aitoon tunteeseen. Olen kaivannut kumppanikseni ihmistä, jonka kanssa on hyvä olla, kiinnostavaa jakaa ajatuksia ja jonka kanssa nostamme toisissamme esille luonteidemme parhaita puolia. Tietenkin myös fyysisellä vetovoimalla on kokonaisuudessa oma roolinsa. On loppujen lopuksi melkoinen lottovoitto, kohdata ihminen, jossa yhdistyy suurin osa näistä asioista ja joka on valmis sitoutumaan juuri sinuun juuri siinä hetkessä.
Kaiken kokemani jälkeen olen tosiaankin viimein todella hyvässä, rakastavassa ja tasapainoisessa parisuhteessa, jossa lapsistakin on puhuttu, mutta perheen perustaminen ei kuitenkaan ole tällä hetkellä ajankohtainen asia. Asumme poikaystäväni kanssa toistaiseksi eri maissa ja monista meistä riippumattomista käytännön syistä tulevaisuus on vielä sen verran avoinna, ettei tunnu järkevältä tehdä suunnitelmia liian pitkälle.
Tulevaisuus näyttää valoisalta ja molemmat ovat suhteeseen aidosti sitoutuneita, mutta olen menneestä oppineena todennut, että on turha elää liian pitkälle tähyillen tai suunnitella liikoja ennakkoon. Keskitytään mieluummin tähän hetkeen ja eletään päivä, viikko ja kuukausi kerrallaan. Tällä suhteella on erinomaisen hyvät mahdollisuudet onnistua, mutta toisaalta välimatka ja sen mukanaan tuomat käytännön haasteet tuovat matkan varrelle omanlaisiaan mutkia. Jos jotain olen oppinut niin sen, että elämä on täynnä yllätyksiä ja koskaan ei voi tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ehkä se ahdistavin asia tässä kilpajuoksussa aikaa ja biologista kelloa vastaan onkin juuri se, että tiedostaa, kuinka jossain vaiheessa ei enää oikeastaan olisi kauheasti aikaa minkäänlaisille arvaamattomille vastoinkäymisille tai ikäville yllätyksille.
Tämä kaikki saattaa kuulostaa siltä, että poden armotonta vauvakuumetta, mutta se ei oikeastaan pidä ollenkaan paikkaansa. Minulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta, enkä usko sellaista sanan perinteisessä merkityksessä koskaan saavanikaan. Katselen kuitenkin elämää noiden biologisten faktojen sävyttämistä realiteeteista käsin. Ja tästä syystä täräytin esimerkiksi poikaystävälleni (jonka kanssa en vielä silloin edes aavistanut olevani hetkeä myöhemmin jo parisuhteessa) heti ensimmäisessä keskustelussamme noin vuosi sitten pöytään nämä biologiset faktat, että minun on oikeastaan ryhdyttävä etenemään näissä lapsisuunnitelmissa seuraavien viiden vuoden sisällä, jos haluan lapsia. Tuntui tärkeältä tehdä tämän selväksi heti alkumetreillä, jotta kumpikaan ei eksyisi tuhlaamaan aikaansa suhteeseen, jossa osapuolet haluavat elämältä eri asioita. Ilokseni hän ei säikähtänyt ja suureksi yllätyksekseni ilmoitti noin viikkoa myöhemmin haluavansa seurustella.
Ja kävi elämässä miten kävi, lapsen saaminen on aina arpapeliä. On aina hyvä muistaa, että lapsia ei niin vain hankita. Enhän minä tiedä, voinko edes saada lasta tai onnistuisiko raskaaksi tuleminen, vaikka sitä toivoisinkin. Varsinaisen lapsettomuuden ohella lapsi saattaa monella jäädä saamatta siksi, että sitä sopivaa kumppania ei vain koskaan löytynytkään. Toisaalta lapsen voi tehdä myös yksin. Ja adoptiokin on vaihtoehto (joskin hidas ja kallis prosessi eikä muistakaan syistä mahdollinen kaikille). Kaikesta huolimatta olen kuitenkin haaveillut nimenomaan siitä, että saisin perustaa perheen ja jakaa vanhemmuuden rakastamani ihmisen kanssa yhdessä, joten minulle perhehaaveitakin tärkeämpää on se hyvä parisuhde. Niinpä lienee parasta keskittyä nauttimaan siitä hyvästä suhteesta, kun sellainen nyt on, ja olla murehtimatta liikoja tulevia.
35-vuotissyntymäpäivänä ja uuden vuoden kynnyksellä mielessä pyörii toki muitakin asioita kuin se biologinen kello. Vanhenemisesta itsessään en pode stressiä, eikä se harmita tai pelota minua. Elämä on tähän mennessä vuosi vuodelta muuttunut vain paremmaksi, etenkin oman pääni sisällä. Ikä tuo sellaista hyväksyntää, rauhaa ja armoa itseä ja elämää kohtaan, mistä nuorempana ei ole osannut edes haaveilla. Näistä asioista olen valtavan kiitollinen.
Ikääntymiseen ja kasvuun liittyy myös tietoisuus ajan kulusta ja rajallisuudesta. Mikä siinä onkin, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä nopeammin vuodet tuntuvat vierivän? Mietin välillä, että mihin ihmeeseen tuokin kulunut vuosi oikein katosi ja mitä siitä jäi käteen? Mikään ei tässä maailmassa ole niin varmaa kuin se, että jonakin päivänä lähdön heti koittaa meistä jokaiselle. Ehkä siksi koen tarpeelliseksi muistutella itselleni, että sitä elämää pitää elää NYT. Kukaan ei tiedä, miten kauan meille aikaa suodaan, joten elämä juuri tässä hetkessä on kaikkein parasta ja olennaisinta. Se uhkaa välillä unohtua, kun mieli ajelehtii jo tulevaan. Toisaalta se on myös hyvä syy toteuttaa haaveita juuri nyt, koska huomisesta ei vielä ole tietoa. Onkin hyvä silloin tällöin muistuttaa itseä myös siitä, että ikääntyminen on etuoikeus. Ei todellakaan ole itsestäänselvyys, että saan jälleen juhlistaa syntymäpäivää, joten olen siitäkin kiitollinen, vaikka en niin synttäreistä sinänsä välitä.
Tästä postauksesta tuli huomattavasti aiottua henkilökohtaisempi, kun antoi vain ajatusten virrata näppikselle. Jossain määrin ujostuttaa ja jopa nolostuttaa avata tällaisia mietteitä kaikelle kansalle, mutta toisaalta ajattelen, että ehkä näistä asioista on ihan hyvä puhua ääneen. Veikkaan nimittäin, että moni muukin samankaltaisessa elämäntilanteessa oleva pohtii samoja juttuja. Olisi todella kiinnostavaa kuulla, olenko yksin ikääntymistä ja biologista kelloa koskevine mietteineni vai samaistuuko joku muukin ajatuksiini? Onko siellä ruudun takana joku vähän samankaltaisessa elämäntilanteessa? Vai tuntuvatko ajatukseni ihan vierailta? Tästä kaikesta olisi hurjan kiinnostavaa keskustella.
Taidan omistaa näille elämän pohdinnoille ja tulevaisuusmietteille lähiaikoina vielä toisenkin postauksen, sillä kovin paljon jäi tässä tajunnanvirrassa vielä sanomatta.
Photos: Liisa Kivi
Tags: höpötyksiä, Ihmissuhteet, Mietteitä elämästä
Categorised in: Elämä
Afterwork-podcast: Kriisiä pukkaa
102 306
