Jotain ihan uutta: A+more by Pupulandia -kenkäkokoelma!
Meikistä, meikittömyydestä ja vähän pintaa syvemmältäkin
31 126
Olin eilen päivällä meikkimallina eräässä tilaisuudessa ja vaikka kasvoilleni taiteiltu look oli upea, vahva ja tumma silmämeikki oli ehkä omaan luonnolliseen tyyliini hiukan voimakas noin päiväsaikaan. Päivä oli kiireinen, joten riensin tilaisuudesta suoraan seuraavaan tapaamiseen, sieltä podcast-nauhoituksiin ja illan päätteeksi vielä pelaamaan squashia. Ehdin käydä kotona pyörähtämässä ainoastaan noin 10 minuutin verran vaihtamassa urheilukamat ylleni, nappaamassa sporttikassin olalle ja haukkaamassa nopean välipalan, ennen kuin piti taas jatkaa matkaa.
Minua huvitti ajatus siitä, että viiletin välietapin jälkeen ulkona urheiluvaatteissani ja iltameikissäni, mutta lyhyen kotipiipahduksen aikana ei ollut aikaa ryhtyä putsaamaan koko meikkiä. Mietin kadulla kävellessäni, että toivottavasti kukaan ei kuvittele minun meikkaavan tällä tavoin urheilemista varten. Sitten pysähdyin oman ajatteluni äärelle… Mitä se oikeastaan kenellekään kuuluu, minkä näköisenä minä urheilen? Ja loppujen lopuksi: mitä väärää tai pahaa siinäkään olisi, vaikka lähtisin joka kerta sporttaamaan täydessä tällingissä?
Pohdiskelin aihetta eilen Instagram-storyssani ja sain sen innoittamana valtavasti kommentteja naisilta, jotka kertoivat mietteideni avanneen silmiä. Moni nainen myönsi itsekin miettineensä samoja asioita mutta oivaltaneensa oikeastaan vasta nyt koko tilanteen ristiriitaisuuden. Mitä ihmettä on tämä meikkaamiseen liittyvä ”sheimaus”, jota naiset erityisesti keskenään harjoittavat?
Olen elämäni aikana törmännyt lukemattomia kertoja niin internetin syövereissä kuin oikeassa elämässäkin kommentteihin, joissa naureskellaan ja pyöritellään silmiä, ylenkatsotaan tai tuhahdellaan naiselle, joka on lähtenyt urheilemaan silminnähden meikattuna. Ikään kuin ainoa oikea tapa olisi hikoilla salilla tai juoksulenkillä luonnonraikkaana, meikittömänä ja itsevarmana. Useimmiten näiden reaktioiden ja kommenttien takana ovat nimenomaan muut naiset, mutta olen kuullut myös miesten kritisoineen salille meikkaavaa naista. Eilen vasta heräsin ensimmäistä kertaa kyseenalaistamaan tämän ajatuksen. Voitaisiinko ajatella, että tällainen sheimaaminen ei olekaan ok, vaan jokaiselle pitäisi antaa rauha ja vapaus meikata juuri sillä tavalla kuin haluaa ja sellaisia tilanteita varten kuin se itsestä tuntuu hyvältä.
Siitä voi toki olla montaa mieltä, onko urheilemaan mielekästä mennä voimakkaasti meikattuna, kun meikki todennäköisesti tuhraantuu ja kulahtaa hikoillessa, ja sporttailun jälkeen edessä on joka tapauksessa suihku. Mutta onko se oikeastaan sinun asiasi tai ongelmasi, jos joku muu valitsee tehdä niin? Ei ole. Jos toinen ihminen saa itsevarmuutta ja paremman fiiliksen itsestään tuollaisella pienellä asialla, niin se hänelle suotakoon. Ja aika monelta unohtuu, että moni menee salille, jumppaan tai lenkille suoraan töistä tai muista päivän askareista, jolloin meikki on todennäköisesti naamalla jo ihan valmiiksi muutenkin. Miksi ihmeessä urheilemaan pitäisi mennä naamapesun kautta, kun tosiaan hikoilun jälkeen mennään suihkuun kuitenkin?
Sitä saattaa helposti ajatella, että on surullista, jos joku oikeasti kokee, ettei uskalla astua kotoa ulos ilman meikin tuomaa itsevarmuutta ja turvaa. Tai että meikillä peilikuva tuntuu edes jotenkin siedettävältä. Ja tietenkin olisi toivottavaa, että kaikki voisivat tuntea olevansa hyväksyttyjä, kauniita ja ihania ihan omina luonnollisina itseinään, mutta jos meikki auttaa tuomaan itsevarman ja hyvän fiiliksen omasta itsestä, ei siinäkään pitäisi mielestäni olla mitään väärää. Kyllä minustakin on mukavampaa mennä lenkille levänneen näköisenä, iho heleänä ja finnit kevyesti meikillä fiksattuina kuin suoraan ”aamunraikkaana”, vaikka en välttämättä koe tarvitsevani mitään vahvaa meikkiä kotoa ulos astuessani. Ihmiset ovat erilaisia.
Kaikenlaisten vuosien varrella somessa kiertäneiden meikittömyyshaasteiden sanoma on ristiriitainen. On helppo luonnonkauniina ja vauvanpeppuihoisena liputtaa meikittömyyden puolesta, jos onnetar on ollut suosiollinen geenilotossa. Jos taas on siunattu sysimustilla silmänalusilla ja aknella, voi tilanne olla toinen. Ja yhtä usein itsevarmuudella ei ole mitään tekemistä sen kanssa, millainen naama sieltä peilistä tuijottaa takaisin. Moni perinteisillä mittareilla kaunis ihminen tuntee silti epävarmuutta omasta olemuksestaan ja yhtälailla esimerkiksi iho-ongelmainen voi olla täysin sinut luonnollisen itsensä kanssa. Omat epävarmuudet ovat aina ensisijaisesti korvien välissä.
Kiinnostavaksi tämä kaikki muuttuu, kun kiepsautetaan skenaario toisinpäin. Yhtä monessa tilanteessa, kun meikkaamista halveksutaan, katsotaan kieroon myös meikitöntä naista. Samanaikaisesti, kun naisia vähän syyllistetään meikkaamisesta ja suurin ihanne on loppuviimeksi kuitenkin aina luonnonkauneus ja se raudanluja itsevarmuus, monessa tilanteessa naiselta suorastaan edellytetään meikkiä, mikäli peilikuva ei meikittä olekaan se satumaisen kaunis ja heleäihoinen neito. Meikitön nainen saa helposti kuulla näyttävänsä kipeältä, kalpealta tai väsyneeltä ja meikkaaminen nähdään osana itsestään huolta pitävän naisen perusrutiinia arjessa, samoin kuin hiustenpesu ja vaatehuolto. Sosiaaliset normit pitävät huolen, että pesemme säännöllisesti hiuksiamme ja vaatteitamme, mutta suihkunraikas naama ei monessa paikassa riitäkään.
Olen törmännyt usein siihen ajatukseen, että esimerkiksi asiakaspalvelutyöhön naisen kuuluu meikata. Eräs IG-seuraajani kertoi, että hänet oltiin vähällä lähettää kotiin työpaikaltaan vaatekaupasta, kun hän eräänä päivänä ilmestyi töihin meikittömänä. Tarinan kertonut tyttö sanoi itse tunteneensa oloksi nätiksi ja raikkaaksi kesäisen päivettyneenä ilman meikkiäkin, mutta työnantaja oli toista mieltä. Työnantaja edellytti, että työhön sopivan vaatetuksen lisäksi osana huoliteltua olemusta työpaikalla oli myös kevyt ehostus. Ymmärrän tavallaan myös työnantajaa: asiakaspalvelutyössä myyjä edustaa yritystä ja yrityksellä on tietenkin lupa päättää, millaista mielikuvaa se haluaa asiakkailleen välittää. On kuitenkin kiinnostavaa kysyä, mihin asti tämä valta ulottuu ja mikä kaikki kuuluu siistiin ja huoliteltuun olemukseen? Tässäkin piilee ristiriita, sillä väitän, että juuri sellaisen luonnonkauniin ja heleäihoisen naisen meikittömyyteen ei kukaan edes osaisi kiinnittää huomiota. Onko niin, että työpaikalle ei voi ilmestyä jättimäinen finni naamassa loistaen tai tummat varjot silmien alla, vaikka itse olisikin asian kanssa sinut? Sosiaaliset normit sanelevat yllättävän vahvasti, mikä on mielestämme sopivaa.
Jos kuitenkin palataan alkuperäisen aiheen äärelle, on sanomattakin selvää, että muiden ulkonäköä koskevat huomautukset eivät ole soveliasta käytöstä. Jos ei ole hyvää sanottavaa, niin on parempi pitää mölyt mahassaan. Oman päänsä sisällä voi ilman muuta mietiskellä muista ihan mitä hyvänsä, mutta haluaisin haastaa myös ajattelemaan toisin. Jos huomaan itse ärsyyntyväni toisen ihmisen ulkoisesta olemuksesta tai arvioivani sitä kielteisesti, yritän aina pysähtyä omien ajatusteni äärelle ja kysyä itseltäni, MIKSI ajattelen näin. Eihän se kuulu minulle tipan vertaa! Mikä on siis pohjimmiltaan se syy, miksi toisen ihmisen ulkonäkö herättää minussa jonkinlaisen tunteen tai reaktion?
Liian usein sitä vain ottaa annettuna kaikki tällaiset kulttuurin ja ympäristön mukanaan tuomat ajatusmallit kyseenalaistamatta niitä lainkaan. Asiaankuuluvasti nolostelee vahvoissa meikeissään urheilemaan lähtiessä ja miettii, että olisi se nyt ollut parempi pestä nämä pois ensin. Ja samaan aikaan sisäisesti pyörittelee silmiään muillekin, jotka tulevat lenkkipolulla tai jumppasalilla vastaan täydessä tällingissä. Herätys! Mitä ihmeen nolostelemista siinä on? Tästä eteenpäin pesen meikkini pois vain, jos itse haluan, ehdin tai jaksan. En siksi, että muut odottavat minun tekevän niin tai ajattelevat, että niin kuuluisi tehdä. Ja annan muidenkin meikata juuri sillä tavoin kuin itse kokevat sopivaksi.
On oikeasti aika kasvattavaa pysähtyä joskus kriittisesti miettimään omia toimintatapojaan tai ärsytyksiään. Aika moni oikeuttaa kielteisetkin reaktionsa pelkkään omaan tunteeseen pohjaten kykenemättä mitenkään perustelemaan niitä itselleen. Kuitenkin reaktio kertoo loppujen lopuksi paljon enemmän sinusta itsestäsi kuin ärsytyksen kohteesta. Haastan siis jokaisen teistä miettimään omia reaktioitanne ja tuntemuksianne kriittisesti. Seuraavan kerran, kun jonkun toisen tekemiset, (jotka koskevat vain heitä itseään eivätkä aiheuta minkäänlaista haittaa muille ihmisille tai ympäristölle) herättävät ärtymystä, mieti, mistä tuo ärsytys kumpuaa. Mikä toisen valinnassa tuntuu typerältä, naurettavalta tai epäsopivalta? Ja miksi se vaikuttaa sinuun?
Tällä kertaa näihin pohdintoihin kirvoitti tietynlainen meikki, mutta samoja mietteitä voi soveltaa monelle muullekin elämän osa-alueelle. Annamme usein muiden ja jopa ihan tuntemattomien ihmisten mielipiteiden vaikuttaa ihan liikaa omiin valintoihimme sekä siihen, mitä ajattelemme itsestämme. Toivoisin, että pysähtyisimme yhä useammin omien ajatustemme äärelle ja kiinnittäisimme kaikki enemmän huomiota siihen, miten itse puhumme ja ajattelemme muista.
Väitän itse, että aika monet näistä ärsytyksen tunteista kumpuavat jonkinlaisesta tiedostamattomasta epävarmuudesta. Keittiöpsykologi täällä pohtii, että voisiko loppujen lopuksi olla vain kyse siitä, että erilaisuus ja toisen omista poikkeavat tavat ja valinnat herättävät epävarmuutta omista valinnoista? On helpompi vain velloa epämääräisessä ärtymyksessä kuin kohdata omia epävarmuuksia, joten moni ei koskaan edes pysähdy kyseenalaistamaan omaa käytöstään. On helpompi vain ärsyyntyä ja jupista itsekseen, pyöritellä silmiään ja tuhahdella muiden tekemisille kuin myöntää olevansa epävarma. Tai ylipäänsä kohdata niitä omia tuntemuksia silmästä silmään kriittisesti. Aina se ei ole helppoa, ja joskus pinnan alta kaivelemalla löytää asioita, jotka eivät olekaan niin mukavia ja miellyttäviä, mutta se antaa mahdollisuuden kehittää omaa itseä ja ajattelua rakentavampaan suuntaan. Heräsikö ajatuksia? Jaa mietteesi kommenttiboksin puolella!
PS. Kun joku kuitenkin kysyy myös tuosta mahtavasta paidasta ja asusta muutenkin, niin kerrottakoon, että upea paita on koruistaan tunnetun Efva Attlingin (saatu), nahkatakki Samsøe & Samsøen (saatu), Leviksen farkut täydellinen vintage-löytö Pariisista, hattu oma Pupulandia-nimikkohattuni KN Collectionin kokoelmasta sekä herrainkengät uskolliset lempparini, jotka olen ostanut vuosia sitten Filippa K:lta. Rakastan tätä vaatekaapin klassikoista koottua ajatonta tyyliä ja tällaisia lookeja suosinkin arjessa paljon sellaisina päivinä, kun en jaksa miettiä pukeutumista sen enempää. Ja ihanat kuvat on ottanut lahjakas Camilla Bloom. <3
Photos: Camilla Bloom
Tags: höpötyksiä, kauneus, Meikki, Mietteitä elämästä, muoti, Päivän asut
Categorised in: Elämä, Kauneus, Muoti
Nanson uudet syystuulet: villakangastakkeja ja ihania neuleita
31 126
