Oodi tylsistymiselle

Muistatteko ne lapsuuden ja nuoruusvuosien loputtomilta tuntuvat kesät? Päivät lipuivat raukeina eteenpäin ja aikaa tuntui olevan käsissä määrättömästi. Silloinkin, kun olin kesätöissä, kolmen kuukauden kesäloma tuntui käsittämättömän pitkältä: oli aikaa loikoilla auringossa, lähteä spontaanille uimaretkelle, uppoutua lukemaan kirjaa tuntikausiksi. Oli aikaa tylsistyä.

Nyt ajatus tylsistymisestä tuntuu lähes absurdilta. Aikuisuus on vienyt mennessään hetket, joissa olisi tilaa ja aikaa pitkästyä. Lapsena sitä vihaa sellaista mielikuvituksetonta joutilaisuuden tilaa – nykyään sitä suorastaan kaipaa. Yhä useammin huomaan haluavani järjestellä arkeani niin, että nimenomaan jäisi aikaa olla tekemättä mitään. Juuri niissä hetkissä piilee luovuus ja spontaanius, joista kumpaakin haluaisin arjessani ruokkia.

Viime keväänä muutin arkeani tietoisesti: karsin päivistäni rankalla kädellä menoja, jotka kuormittivat mieltä, kehoa ja kalenteria. Raivasin tilaa ystäville, urheilulle ja yksinololle. Otin tavoitteekseni, että minulla olisi joka viikko vähintään yksi päivä, jolle kalenterissa ei olisi ainoatakaan merkintää. Ihannetapauksessa noita päiviä olisi kaksi, mielellään peräkkäin.

Voin kertoa, että tällaisen projektin vieminen ajatuksista toteutukseen vaatii melkoista päättäväisyyttä ja luovuuttakin. Ja vaatii se myös luopumista: kaikelle ei voi mitenkään sanoa kyllä, jos tahtoo joskus tylsistyä.

Huomasin aika nopeasti kalenterisiivoukseni tulokset: mieleni oli tyynempi, tunsin itseni leväneemmäksi, stressasin vähemmän ja nautin arjestani enemmän. Minulla oli yhtäkkiä aikaa ja tilaa ajatella, siivota, puuhailla kotona kaikenlaisia hommia, jotka olivat odottaneet tekemistään vuoden päivät, tavata ystäviä spontaanisti sekä maata sohvalla ja tuijotella kattoa (tai Netflixiä). Ja se tuntui ihanalta. Melkein kuin olisin saanut yhtäkkiä arkiviikkoihini yhden päivän kokonaan lisää.

“Sinulla on vuorokaudessa yhtä paljon tunteja kuin Beyoncella.” Sitaattiin kätkeytyy sekä rohkaisun että syyllisyyden siemen. Mitä kaikkea voikaan saada aikaiseksi, kun vain tarmokkaasti tekee, tehokkaasti suunnittelee ja päättäväisesti suorittaa. Toisaalta samanaikaisesti on suunnattoman helppo tuntea syyllisyyttä siitä, kuinka koskaan ei oikein saa tarpeeksi aikaiseksi. Kuka sen loppujen lopuksi määrittää, mikä on tarpeeksi?

Yritän muistutella itselleni, ettei ihminen ole robotti ja hyväksyä kaikkien niiden oman elämänsä supernaisten ja -miesten keskellä, että minun sisäinen systeemini kaipaa välillä epämääräistä haahuilua, vetelehtimistä, päivätorkkuja ja seinien tuijottelua yltääkseen täyteen potentiaaliinsa ja kukoistukseensa. Että en arvottaisi itseäni vain aikaansaannosteni ja suoritusteni kautta.

Juhannuksena pääsin Pariisissa hetkeksi kiinni tylsistymisen tunteeseen. Ehdin jopa harmistua päämäärättömyydessä kuluneista tunneista ja tuntea, että päivä oli uhkaavasti valumassa hukkaan, kun tuijotin kellotaulussa matelevia minuutteja. Minuutit kuluivat hitaasti ja silti vapaapäivä aivan liian nopeasti. Näin jälkikäteen hymyilyttää, sillä vasta nyt tajuan päässeeni juuri siihen kauan kaipaamaani pitkästymisen tilaan.

Yksin matkaaminen vieraassa kaupungissa on helpoimpia tapoja päästä vetelehtimisen makuun. Koko maailmaa katselee siinä mielentilassa toisin silmin, ja ennen kaikkea näkee ympärillään asioita, joita normaalisti ei ole aikaa huomata. Kotona tuohon mielentilaan pääseminen on vaikeampaa, kun sosiaaliset velvoitteet, tekemättömät työt, siivoamattomat kaapit ja tiskialtaassa lojuvat kupit muistuttelevat itsestään, minne tahansa katseensa kääntää. Siksi on niin helppoa karata lomalla jonnekin toisaalle. Kaikkein suurimmalta vapaudelta tuntuisi silti päästä samaan henkiseen tilaan ympärillä leijuvista velvoitteista huolimatta ihan täällä kotona.

Tänään ihmettelen, miten yhtäkkiä ollaan jo heinäkuussa – mihin se alkukesä katosi? Keväiset haaveet kunnollisesta kesälomasta ovat näivettyneet sitä mukaa, kun kalenteri on salakavalasti täyttynyt epämääräisestä silpusta ja heinäkuulle hiipineistä deadlineista. Takaraivossa nakertaa ajatus, että kesä on jo ohi, vaikka eletään vasta heinäkuun ensimmäisiä päiviä. Ehkä se on ajan kultaamaa nostalgista haikailua lapsuuden ja nuoruuden huolettomiin kesälomiin, mutta edelleen ajattelen, että unelmieni kesä pitää sisällään juuri noita tylsistymiseen asti joutilaita hetkiä, merkinnöistä vapaita päiviä ja viikkoja. Mahtavatkohan jäädä odottamaan ensi kesää…

Toisaalta, osaisiko sitä vapautta lopulta arvostaa? Tulisiko lopulta tehneeksi mitään ikimuistoista, vaikka kalenteri antaisikin sille tilaa ja aikaa? Puuroutuisivatko joutilaat päivät lopulta mielen arkistoissa päiviksi, joista ei muista mitään? Tai haittaisiko sekään, jos ei muistaisi? Kävi miten kävi, toivon, etten enää koskaan näe joutilaisuuden hetkiä hukkaan heitettynä aikana. Painuivat nuo raukeat auringossa loikoillut päivät, uneliaat aamut, sadepäivien lukuhetket ja ystävien kanssa puhumatta sohvalla vietyt iltapäivät unholaan tai eivät, niissä on eletty juuri tässä ja nyt, kunkin hetken toiveita ja tarpeita kuunnellen ja kunnioittaen. Ja sitä minä ainakin elämässä loppujen lopuksi tavoittelen.

Photos: Isatou Jeng

Tags: höpötyksiä, Mietteitä elämästä, Päivän asut

Categorised in: Elämä