24/03/18

Lauluja rakkaudesta

8 72

Ehdinkin jo suositella hiljattain Call Me By Your Name -elokuvaa, ja teen sen nyt uudelleen siltä varalta, jos vaikka tuo edellinen suositus sattui menemään ohi silmien. Tämä leffa, jos mikä ansaitsee pari-kolmekin suositusta, merkitkää muistiin! Elokuva itsessään on jo aivan upea, mutta mahtavaa elokuvassa on myös musiikki. Etenkin Sufjan Stevensin leffassa kuultavat biisit osuvat sielussa johonkin sellaiseen kohtaan, että elokuvan tunnelmien yhä mieleen palautuessa olen saanut useammin kuin kerran räpytellä kyyneleitä kadulla talsiessani. Ja nyt tätä postausta kirjoittaessanikin taistelen, että ylipäänsä näen yhtään mitään, kun Visions of Gideon soi taustalla. Sen tahtiin on nähty yksi unohtumattomimmista ja pysäyttävimmistä elokuvan loppukohtauksista hetkeen.

Biisit ovat kauniita irrallaan elokuvastakin, mutta niihin patoutuu niin paljon tunnetta leffan näkemisen jälkeen. Huh. Toistan kolmannen kerran: käykää katsomassa se elokuva. Hetkeen en ole saanut elokuvissa sellaista elämystä, että penkistä on siltä tunnekuohulta vaikea nousta.

Translation: The most beautiful music from the most beautiful movie Call Me By Your Name.

Tags: , ,

Categorised in: Kulttuuri, Musiikki

8 kommenttia

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

  • Erppa

    Siis toi leffa! Edelleen fiilistelen ja kuuntelen koko ajan toistolla noiden kahden biisin lisäksi Love my wayta. Mystery of love vie aina jonnekin haavemaailmaan. Ja itse leffa. NE VÄRIT!

    • Erppa

      plus onhan Armie Hammer aivan järkyttävän komea, joten silmänruokaa kaiken muun hyvän lisäksi

  • Jari

    Aina nämä parhaimmat rakkauselokuvat sijoittuvat jonnekin Italian vanhaan ja silmiä hivelevään miljööseen. Talo lienee sisältä sekä ympäristöineen on vallan hurmaava tässäkin leffassa. Tehkääpä sama Tukholman ongelma-lähiössä* ;) Ei onnaa ei millään. :D
    (En ole tätä elokuvaa nähnyt, mutta kävin nyt trailerin katsomassa. Näytebiisit kuulostivat sellaiselta, että varmaan itse leffassa toimii)

    Vaan onko ihme. Ainakin itse viehätyn tällaisista, Välimeren kesäisistä maisemista. Niissä on parhaimmat lomatkin tullut vietettyä, kun käy hieman etäämmällä turistipaikoista. Esim. Kreikassa ja Italiassa on ihania pieniä saaria. Ja kuinka monta leffaa on filmattu esim. Toscanassa (ja sen Firenze on niin hieno kaupunki, niin mielenkiintoinen historia). Huoh… Meitsi tykkää kovin kovin paljon…

    Sitten liiallisella turismilla täysin pilalle mennyt Venetsia on kuulemma uskomaton kokemus, kun pääsee viettämään illan/yön yli kun paikalta poistuvat lähes kaikki turistit, vain hotelleihin tms. jäävät (Jenni tietenkin kokenut tämänkin ;). Paikka tyhjenee älyttömästä turistihässäkästä, jättimäisistä laivoista jotka eivät kuuluisi Venetsian laguuniin alkuunkaan. Itsellä tosin on vain kokemus tällaisesta päiväisestä turistiruuhkasta. Mutta mitä dokkareita olen Venetsiasta katsonut, esim. asukkaiden silmin (he ovat vähenemässä), niin olisi ihana joskus päästä pariksi yöksi Venetsiaan.

    Vaikka jos nyt alan muistelemaan niin olen kyllä viehättynyt leffa-tunnelmista muuallakin, esim. vaikkapa Sideways (Yhdysvaltoihin sijoittuva, http://www.imdb.com/title/tt0375063/) ja toisaalta Lost in Translation (Japani [Jenni kokenut Japaninkin ツ], http://www.imdb.com/title/tt0335266/), joten kyllä sitä tunnelmaa saadaan, kunhan oikein tehdään. Nämä ihan sekaisia mieleen pulpahtaneita, eivät liity aiheena olevaan leffaan mitenkään.

    Äh. Pahoittelen ajatusvirtaa ja kirjoitusvirheitä. Tulipa sekava viesti. ¯\_(ツ)_/¯
    Pakko katsoa joku mukavan tunnelman leffa. Tämän ko. leffan katson, kun tulee nettistreamiin jonnekin.

    * Areenassa on muuten vielä vähän aikaa aika rankka, mutta lopulta lohdullinen elokuva, nimeltään Dheepan (http://www.imdb.com/title/tt4082068/).

    Elokuva kertoo Sri Lankan tamiilipakolaisista, miehestä, naisesta ja lapsesta. He ovat vieraita toisilleen ja tapaavat toisensa pakolaisleirillä. Päästäkseen pakolaisiksi Eurooppaan he esittävät perhettä. Perhe päätyy Ranskassa Pariisin ulkopuoliselle no-go-slummialueelle (fiktiivinen – kuvattu Poissyssa, mutta ns. no-go/don’t go -alueita, joissa elämä on yöaikaan todella levotonta ja turvatonta, varsinkin naisille, on kuitenkin olemassa, vaikka asian toteaminen saa joidenkin karvat pystyyn). Jotenkin olisi selvittävä… Leffa oikoo mukavasti kohtia jotka eivät toisi tarinaan lisäarvoa. Tosin loppupuolen tapahtumissa mennään hieman överiksi väkivallan kanssa. Mutta ehkä siksikin loppu on sitäkin lohdullisemman tuntuinen. Elokuva on palkittu mm. Cannesin Kultaisella palmulla (Palme d’Or) vuonna 2015. Suosittelen, mutta kannattaa pitää kiirettä.

    Leffa löytyy vielä 3. huhtikuuta asti Areenasta https://areena.yle.fi/1-3311170 eli kiirettä pitää.

    PS. Areenasta saa kyllä omalle tietokoneelle ohjelmat talteen sopivalla ohjelmalla. ʕ•ᴥ•ʔ Tarvittaessa neuvon.

  • Uuu

    Siis, onnistuin jostain syystä pitämään itseni suht kasassa leffateatterissa, mutta jälkikäteen alko tulla noita itkuemootiokohtauksia näistä biiseistä… Piti pohtia ja jotenkin päättää nähdä elokuvan sanoma toiveikkaana: saada kokea se, kohdata suuri rakkaus kesti se miten kauan hyvänsä, muuten tulee ihan liika haikeet fiilikset… :) (Nään ton suurena rakkaustarinana, elämänsä rakkauden kohtaamisena, koska oon lukenu kirjan, vaikka tossa elokuvassa se tulkinta ei kuulemma oo ollu kaikille ilmeinen)

  • Tina

    Voi luoja miten kaunis tuo Visions of Gideon!

  • Virpi

    Tää on kyllä niin ihana elokuva roolissuorituksia ja musiikkia myöten <3

  • Salvia

    Call me by your name on hyvä mutta katsokaa myös brittiläinen God’s own country joka on mielestäni vielä parempi. Sitä on kuvailtu brittien Brokeback Mountainiksi mutta yhtymäkohdat jää siihen että molemmissa elokuvissa on kaksi miestä ja lampaita.
    CMBYN elokuvaversiossa häiritsee se että Armie Hammer ei näytä 24-vuotiaalta kuten Oliver kirjassa on vaan paljon tätä vanhemmalta. Tästä liian suuresta ikäerosta tulee leffassa vähän hyväksikäytön fiilis. Mutta koska olin lukenut kirjan ensin se ei sentään pilannut kokonaiselämystä.
    Mutta siihen toiseen leffaan: katsoin God’s own countryn viikko sitten ja olen valehtelematta katsonut sen joko kokonaan tai pätkiä siitä joka ikinen päivä sen jälkeen. Tämä elokuva on lähes täydellinen kuvaus rakkaudesta ja ihmisen avautumisesta läheisyydelle. Elokuvassa on vähän musiikkia (ja myös dialogia) mutta se tekee sitäkin isomman vaikutuksen. Viimeisenä biisinä soiva Patrick Wolfin The Days jättää euforisen toiveikkaan hyvänolon tunteen.
    Eli vahva suositus kaikille Call me by your namen ystäville, katsokaa tämä elokuva, ette pety :)

Related posts