4/01/17
Hoksasin nyt tässä uuden vuoden jo vaihduttua, että olen kokonaan unohtanut tehdä sellaisen perinteisen koosteen vuoden tyyleistä, joten tehdään se nyt vähän jälkijunassa. :) Viime vuodelle asuja ja tyylejä kertyi niin valtava määrä, että olen jakanut lookit kolmeen postaukseen mahdottoman kuvaspämmäyksen ehkäisemiseksi.
Viime vuonna pääsin tekemään myös poikkeuksellisen paljon kaikenlaisia stailausprojekteja lainavaatteilla, joten olen niitäkin nyt sisällyttänyt tähän mukaan, sillä inspiraatiohan tässä on etusijalla. :) On muuten hirmuisen kiinnostavaa tutkia näitä omia vuoden varrella syntyneit tyylejä pienen tauon jälkeen. Pitäisi ehkä tehdä sitä useamminkin, koska huomasin nyt tätä koostetta tehdessäni ihmetteleväni, miksi en ole kokeillut jotakin lookia toistamiseen. Voisi hyvin inspiroitua siis ihan näistä omistakin tyylikokeiluista.
Mutta tuttuun tapaan, olisipa hauskaa kuulla, mitkä näistä ovat nousseet teidän suosikeiksenne? Lisää tyyli-inspiksiä viime vuodelta on luvassa vielä kahden postauksen verran tällä viikolla. :)
Translation: Style inspiration from the year 2016, vol. 1.
Photos: Vesa Silver, Anna Stolzmann, Mikko Rasila, Matti Keski-Kohtamäki
3/01/17
Olen aina rakastanut lukemista. Siitä lähtien, kun opin lukemaan, ahmin kirjoja sillä tahdilla, että paikallisesta kirjastosta tuntuivat loppuvan lasten- ja nuortenkirjat kesken. Vielä lukiossakin luin paljon, mutta jostain syystä opiskeluiden ja töiden myötä ahkera lukuharrastus on jäänyt jostain syystä vähän pimentoon. Olen monesti miettinyt, että haluaisin lukea enemmän taas, mutta kaipaisin hyviä lukuvinkkejä. Ja keneltäpäs hyviä kirjasuosituksia voisikaan osuvammin kysellä kuin teiltä! Saa olla sekä romaaneja että muitakin mielenkiintoisia, mukaansa tempaavia teoksia. Myös elämäkerroista olen aina tykännyt.
Antaakseni vähän referenssejä omasta maustani kirjojen suhteen voisin mainita, että olen syttynyt kovasti Haruki Murakamin romaaneista, pidän esimerkiksi Anna-Leena Härkösen sarkastisesta huumorista ja elämäkertojen osalta muun muassa Andre Agassi ja Mia Farrow ovat vieneet mennessään. En niinkään välitä chicklit-hömppäromaaneista, vaikkakin niidenkin joukkoon mahtuu helmiä, vaan mieluummin nautiskelen hiukan enemmän syvyyttä ja substanssia sisältävistä teoksista.
Kaikkien aikojen lempiromaaneihini kuuluvat John Irvingin klassikko Kaikki isäni hotellit ja Kjell Westön Helsinki-kuvaus Leijat Helsingin yllä, joista kummankin kohdalla olen ollut luovuttaa jo alkumetreillä, kun en ole oikein päässyt sisään tarinaan. Joskus kirja imaisee otteeseensa jo ensiriveiltä lähtien (kuten vaikkapa juuri nuo Murakamit ja Agassi), mutta Irvingin kohdalla taistelin ensimmäisten 50-100 sadan sivun yli hammasta purren. Mutta kun se maailma viimein avautui tavalla joka innosti, loppu kirjasta hujahti ahmien. Sama juttu kävi myöhemmin Westön kanssa. Kun lopulta innostuin, käytin lomamatkani jokaisen liikenevän hetken nenä kirjassa – jopa ex-poikakaverin vessataukoja myöten. :D
Se on niin jännä, kuinka sitä joskus haluaisi tykätä jostain kirjasta ja minä en mielelläni jätä luku-urakkaa kesken. Mutta esimerkiksi Mia Kankimäen Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin – voi kuinka olisinkaan halunnut pitää siitä. Olin lukenut useita ylistäviä arvioita ja kirja tuntui hurjan puoleensavetävältä poikkeuksellisen kaunista kantta ja tuolloin näköpiirissä häämöttävää Japanin matkaa myöten. Lopputulos: olen nukahtanut joka ikinen kerta parin sivun jälkeen, kun olen yrittänyt päästä tarinassa eteenpäin.
Lopulta puolen vuoden uneliaiden lukutuokioiden jälkeen luovutin ja totesin, että kaipaan jotakin, joka pitää kuumeisesti otteessaan eikä saa minua nuokkumaan. Toki näille nukutusromaaneillekin on paikkansa, mutta haluaisin tuntea taas sitä palavaa lukuhimoa, joka ennemminkin valvottaa kuin unettaa. Eli nyt metsästän siis sellaisia teoksia, jos joihin syttyisi tällainen into ja palo. Ensisijaisesti kaipailen nimenomaan romaaneja ja elämäkertoja, mutta kiinnostavia tietokirjoja tai muitakin teoksia voi ehdotella. Maltan tuskin odottaa, millaisia vinkkejä sieltä satelee! Tulkoon vuodesta 2017 aktiivisempi lukuvuosi. :)
Kiitos jo etukäteen vinkeistänne!
2/01/17
Yhteistyössä Vaakakapina
Käsi ylös, kuinka moni teistä on joskus laihduttanut? Tai edes kokeillut jotakin ihmedieettiä? Tai jos nyt olet jotenkin onnistunut välttymään edellämainituilta itse, uskallan väittää, että tunnet siitä huolimatta useamman ihmisen, jotka ovat ikuisella laihdutuskuurilla, jojoilevat painonsa kanssa tai vähän väliä kokeilemassa jotakin uutta dieettiä.
Muistan ikuisesti, kun minun mielestäni jo valmiiksi hoikka ystäväni päätti kokeilla legendaarista kaalikeittodieettiä. Hän voi jo ensimmäisten päivien aikana varsin huonosti ja parin päivän kuluttua hän pyörtyi kotonaan. Kuulostaako terveelliseltä? Niinpä.
Tammikuu ja vuodenvaihde on aina se aika vuodesta, kun lehtien kannet kirkuvat vinkkejä joulukilojen karistamiseen ja kuntosalit mainostavat tarjouksiaan uutta, urheilullisempaa elämäntapaa haikaileville. Terveemmän olon, paremman kunnon ja hyvinvoinnin tavoittelussa on aina positiivinen asia, kun se lähtee itsestä ja aidosti itseä kuunnellen. Syyllistävistä ajatuksista ja häpeästä ponnistava elämänmuutos tai salamaratkaisuja tarjoavat pikadieetit ovat kuitenkaan vain harvoin avain pysyvämpään elämänmuutokseen tai positiivisempaan kehonkuvaan.
Itse en ole koskaan sortunut kokeilemaan ihmedieettejä, mutta olen kyllä saanut osani bodyshamingista ja potenut ahdistusta epätäydellisestä kropastani. Siksi en epäröinyt hetkeäkään, kun minua pyydettiin mukaan Vaakakapinaan. Tämän kapinan kautta pyritään armollisempaan suhtautumiseen omaa itseä kohtaan ja halutaan kitkeä kaikenlainen inhottava painosta huomauttelu, syyllistäminen ja kiusaaminen. Vaakakapinan kantava ajatus on, että kestävä hyvinvointi alkaa mielestä ja itsensä hyväksymisestä – painonhallinta on vain prosessin sivutuote.
Vaakakapinan johtajana ja keulakuvana toimii toimittaja Jenny Lehtinen, joka kyllästyi paitsi pikadieetteihin ja huonon fiiliksen potemiseen omasta vartalostaan, myös siihen tapaan, jolla lihavuudesta puhutaan sekä mediassa että terveydenhuollon parissa. Ja Vaakakapina pyrkii sekä muuttamaan asenneilmapiiriä, että tarjoamaan konkreettisia, armollisia neuvoja siihen, miten pysyvän muutoksen saavuttaminen on mahdollista. Mukana projektissa ovat asiantuntijoina myös ravintoasiantuntija Patrik Borg, psykologi Satu Lähteenkorva ja liikunta-asiantuntija Timo Haikarainen
Jos oikeasti haluat pudottaa painoa, ihmedieetit eivät ole ratkaisu. Painonhallinta ja laihtuminen alkavat pääsi sisäisestä muutoksesta, jonka ytimessä ovat itsesi hyväksyminen ja kestävät muutokset. Kun opettelet tykkäämään itsestäsi, haluat tehdä itsellesi hyviä asioita – ja siitähän hyvinvoinnissa on kyse. Sen takia Vaakakapina haluaa kannustaa tekemään sellaisia asioita, jotka oikeasti tuottavat nautintoa ja iloa.
Painonpudotuksessa on harvoin ohituskaistaa ja pikaratkaisuja, vaan pysyvä muutos syntyy hitaasti. Laihdutuskuurit epäonnistuvat asiantuntijoiden mukaan 80-90% todennäköisyydellä. Siksi ei ole mitään järkeä kiduttaa ja piiskata itseään näännyttämällä. Onnellisuus tulee aina ensin ja kilot seuraavat perässä – eikä toisinpäin. Hirmuisen moni kehoonsa tyytymätön sortuu ”sitku”-ajatteluun, joka nojaa siihen, että kun paino- tai kroppatavoite on saavutettu, sitten voi viimein olla onnellinen ja elää haluamaansa elämää. Vaakakapina haluaa kannustaa ulos tästä ajattelusta ja siksi sen slogan kuuluukin: ”Lopeta laihdutus, aloita elämä”. Onnellisuus ei katso kiloja, joten muista, että elämä tapahtuu tässä ja nyt.
En itse ole koskaan kärsinyt ylipainosta, mutta sen sijaan olin nuoruusvuosinani luonnostaan aivan poikkeuksellisen pikkuruinen, kirjaimellisesti langanlaiha. Olin kasvuiässä ja söin kuin hevonen, mutta ruipeloon varteeni kilot eivät tarttuneet. Sen sijaan terveystiedon opettajani tarttui. Harjoittelimme terveystiedon tunnilla painoindeksin laskemista ja opettaja nöyryytti minua julkisesti pakottamalla minut kertomaan koko luokan edessä oman lukuni. Siinä sitä sitten joukolla kauhisteltiin, kuinka oppikirjan asteikon mukaan minun kuuluisi olla suunnilleen sairaalahoidossa. Tölväisy heitti vain lisää vettä myllyyn syömishäiriöepäilyille ja -syytöksille (täysin perättömille), joita sain kuulla ihan riittämiin liki päivittäin jo muutenkin.
Näin sitä oppi jo nuoresta pitäen, että oikein koskaan ei ole hyvä. Aina pitäisi olla hoikempi, pulskempi, muodokkaampi, pienempi, suurempi, pidempi, lyhyempi, sirompi, vahvempi, you name it. Kukaan ei säästy tältä myllytykseltä kokoon katsomatta. Totuus on, että painoindeksien kyttääminen, vaa’alla laukkaaminen, numeroiden mustavalkoinen tuijottelu, tiukkojen dieettien ehdoton noudattaminen, asioiden kieltäminen itseltä ja loputtomat vaatimukset tekevät viime kädessä hyvinvoinnille ja itsetunnolle vain hallaa. Ja sitä kautta ne myös ainoastaan hankaloittavat painonhallintaa, eivätkä suinkaan helpota sitä.
Olin astumassa puntarille muutama viikko sitten, kun vaaka kieltäytyi näyttämästä minkäänlaista lukemaa. Vaihdoin patterinkin, mutta näyttö vain pysyi pimeänä – hajonnut oli, mokoma. Harmittelin, että pitänee lähteä hankkimaan uusi, kunnes seisahduin ajatukseni äärelle ja muutin mieleni. Mihin minä muka vaakaa tarvitsen?
Olen jo vuosia kokenut, että paras mittari hyvälle ololle on se, miltä kehossa tuntuu, ei se, mitä lukemaa vaaka näyttää. Ja itse asiassa koen oppineeni tutkailemaan kehoni tuntemuksia niinkin hyvin, etten oikeastaan tarvitsee vaakaa kertomaan minulle, paljonko painan. Yleensä osaan arvioida painoni oikein suunnilleen kilon tarkkuudella ilman puntariakin. Ja totuus on, että se vaa’an lukema ei kerro vielä yhtään mitään siitä, miten hyvä olo minulla on. Mikä voisikaan olla parempi alku Vaakakapinalle kuin se, että heivaa koko vaa’an tyystin elämästään.
Tuntuu surulliselta, että omaa kehoa arvostetaan nykyään lähinnä sitä kautta, miltä se näyttää. Jokainen keho on oma ainutlaatuinen taideteoksensa, joka ansaitsee arvostusta. Olen vuosien varrella itse tehnyt töitä sen kanssa, että osaisin arvostaa omaa kroppaani ja koen, että arvostus alkaa ihan pienistä asioista. Miten puhut omasta kehostasi? Arvostaen, lempeydellä ja hyväksyen vai syyllistäen, haukkuen ja epäkohtia etsien. Myös minulla on päiviä, kun peilikuva ei tunnu ystävältä, mutta olen tehnyt tietoisen valinnan, etten hauku vartaloani. Mieleen piirtyy aivan erilainen kuva sen mukaan, miten itseään puhuttelee. Ei väheksytä itseä, eikä muita. <3
Painonhallintavallankumous käynnistyy nyt heti vuoden alussa ja projektin keskiössä toimii Facebook-yhteisö, jossa käydään vilkasta keskustelua onnistumisista ja matkan varrelle osuvista haasteista sekä jaetaan tietoa ja ihmisten omia tarinoita. lisäksi vuoden mittaiseen projektiin kuuluu 8-osainen, hyvinvoinnin ilmiöitä ja hyvinvointibisneksen nurjia puolia ravisuttava dokumenttisarja Jenny Plus, joka saa alkunsa ensi syksynä. Tämän tekstin myötä haluan kannustaa myös teitä muita olemaan lempeämpiä itsellenne ja liittymään mukaan positiivista kehonkuvaa välittävään Vaakakapinaan. Kuka on mukana?
