Afterwork-podcast: Selittämättömät mysteerit
Terveisiä kädenlämpöisestä blogiskenestä
52 166
Olen tässä muutaman päivän sisään lukenut pari mielenkiintoista tekstiä blogiskenestä, kiitos Laura ja kiitos Nata. Heidän kynäilemissään teksteissä on ollut paljon samoja asioita, jotka ovat pyörineet omissakin ajatuksissa viime aikoina. Laura kritisoi ja kuvaili blogimaailman menoa sanoin “kuin lilluisi jäähtyneessä kylpyvedessä”: tarvittaisiin ravistelua, pölyjen pyyhkimistä, terävämpää otetta ja oikeaa keskustelua.
Nata totesi vastineessaan kaipaavansa samoja asioita, mutta tunnusti, että nykyään kirjoittaakseen avoimesti mielipiteitään oikeista asioista ja tarttuakseen haastavampiin teemoihin, on myös pystyttävä kovettamaan nahkansa ja varauduttava välittömästi negatiiviseen paskamyrskyyn, joka voi hyvinkin odottaa kommenttiboksissa seuraavan kerran sisään loggautuessa. Hän kuvaili harmittomien ja hampaattomien asupostausten olevan kuin “henkistä lomaa” kaikesta siitä negatiivisuudesta, mikä kommenttibokseissa velloo, koska ne ovat liki ainoita, joihin kielteistä palautetta ei tule.
Myönnän hieman yllättyneeni siitä, että nämä sanat tulivat juuri rohkean provokatiivisista näkökulmistaan tutulta Natalta, jonka olen ajatellut kestävän liki kaiken, mitä kommenttiboksissa myllää. Mutta tässä se nähdään: negatiivisuus satuttaa meistä vahvimpiakin, vaikka se ei välttämättä näy päällepäin.
Ymmärrän molempien kirjoitusten näkökulmaa. Minäkin kaipaan sitä kiinnostavaa keskustelua ja tsemppaavaa yhteisöllisyyttä, joka on ollut oikeastaan se syy, miksi olen alun alkujaan innostunut bloggaamisesta. Olen kirjoittanut blogia 10 vuotta ja vaikka negatiivisia kommentteja on ollut aina, ilmiö tuntui räjähtävän käsiin muutama vuosi sitten.
Parina viimeisenä vuotenani ennen ihan omalle blogitontille siirtymistäni myönnän, että oli hetkiä, jolloin liki minkä tahansa postauksen julkaiseminen ahdisti, koska tuntui olevan aivan sama, mistä aiheesta kirjoitin tai mitä kirjoitin, jollakulla oli kommenttiboksissa jotakin kielteistä sanottavaa. Ja yhä useammin kritiikki kohdistui minun henkilökohtaisiin valintoihini tai minuun henkilönä käsiteltävän aiheen tai ilmiön sijaan. Puhumattakaan kaikesta siitä negatiivisen kirjoittelun määrästä, joka jyllää muualla netissä ja keskustelupalstoilla. Minä olen tosin päässyt vielä tosi vähällä verrattuna moneen muuhun bloggaajaan tai vloggaajaan.
Kuten Nata omassa tekstissään kirjoitti, terävämpiin aiheisiin ja haastavampiin näkökulmiin ei enää uskalla tai jaksa tarttua itsesuojelusyistä. Vaikka bloggaajana haluaisinkin keskustella, pureutua vaikeisiin aiheisiin ja haastaa ihmisiä kriittiseen keskusteluun, nykyään jätän aika usein nuo teemat muille ihan vain siksi, että vaikka tämän blogiuran varrella sitä on tullut keitellyksi monenlaisissa liemissä, silti minun nahkani ei vain ole niin paksu, että kestäisin sen kaiken, mitä aloituksesta voi pahimmillaan seurata. Väärinkäsitysten, tahallisten väärintulkintojen ja henkilöön menevien asiattomuuksien uhka on vain liian suuri.
On varmasti helppo lukijana yksittäisiä keskusteluita sivusta seuraillessa vaatia toiselta kovempaa sietokykyä ja vahvempaa luonnetta, mutta harva ihan oikeasti tietää, miltä tuntuu joutua ottamaan sellaista negatiivisuutta vastaan jatkuvalla syötöllä vuodesta toiseen. Voin uskoa, että on vaikea asettua toisen asemaan, jos itse ei ole koskaan ollut siinä ja kokenut sitä henkilökohtaisesti. Totuus kuitenkin on, ettei inhottaviin ja hyökkääviin kommentteihin totu koskaan, vaikka niitä saisi lukea itsestään vuositolkulla. Nahka kyllä kovenee, mutta ei kukaan halua vapaaehtoisesti altistaa itseään sellaiselle, joten silloin tuntuu helpommalta vain vältellä tietoisesti keskusteluita, joiden arvelee provosoivan henkilökohtaisuuksiin.
Kävin tästä aiheesta hiljattain keskustelua myös minua sähköpostitse lähestyneen lukijan kanssa. Hän lähetti minulle viikonvaihteessa kiinnostavan juttuidean, joka liittyi muotialan eettisyyteen ja ekologisuuteen. Teema kiinnostaa minua ja haluaisin tarttua siihen, mutta totesin, että kokemukseni pohjalta tästä aiheesta kirjoittaessa valitettavasti keskitytään liian usein rakentavan yleismaailmallisen keskustelun sijaan tökkimään ja arvioimaan minun henkilökohtaisia valintojani. Herättelisin mielelläni keskustelua ja haastaisin ihmisiä pohtimaan asioita, mutta vastassa ovat usein vain syytökset tekopyhyydestä. Usein tuntuu, että monesta aiheesta saisi keskustella vain, jos on itse virheetön ja täydellinen malliesimerkki. Mutta jos katsotaan peiliin, niin kuka meistä on? Mikäli keskustella saisivat vain he, jotka ovat puhtaita kaikista synneistä ja virheistä, aika hiljaista olisi.
Olen törmännyt myös kommenttibokseissa ja keskustelupalstoilla valitteluun siitä, kuinka blogeista on kadonnut henkilökohtaisuus ja särmä. Harva tuntuu ymmärtävän, että juuri ne törkykeskustelut, henkilöön menevät sivallukset, juoruringit sekä kaikki se loputon spekulointi ja arvostelu ovat niitä syitä, miksi harva bloggaaja haluaa enää antaa itsestään mitään. Kuten Nata kirjoitti, tulee halu pitää omanaan edes joitakin salaisuuksia ja ajatuksia, jotta ulkopuoliset eivät pääse niitä pilaamaan. Valitettavasti itsesuojelu johtaa hajuttomaan, mauttomaan ja kädenlämpöisen laimeaan, kun kritiikin sekä henkilökohtaisten hyökkäysten pelossa ei tartuta enää niihin aiheisiin, jotka oikeasti kiinnostavat ja joista todella olisi sanottavaa.
Olen vain väsynyt monen muun bloggaajan tavoin olemaan maalitaulu ja kollektiivinen syntipukki. Ja siitä syystä moni kiinnostava teema jää luonnosvihkoihin ajatuksiksi. Tämä teksti kuulostaa nyt hurjan negatiiviselta, mikä ei ole ollut tarkoitukseni. Edelleen kommenteista valtaosa on positiivisia ja rakentavia, mutta ne jotka eivät ole, valitettavasti tylsistyttävät blogeissa käytävää keskustelua. Samoin kuin Natalla, on minullakin usein se olo, että haluaisin antaa enemmän, olla rohkeampi ja haastaa itseäni, mutta itsesuojeluvaisto puuttuu liian usein peliin. Sitten on niitä positiivisia oman itsensä ylittämisiä ja uskallusta vaativia postauksia, joiden julkaiseminen palkitsee ja rohkaisee, kuten tuo toissapäiväinen #metoo-teksti. Juuri sitä kaipaan lisää.
Koska sekä Laura että Nata esittivät molemmat konkreettisia ehdotuksia tilanteen edistämiseksi, heitän minäkin kehiin omani. Kirjoitan itse blogiani omalla nimelläni ja naamallani, joten esitän täällä luonnollisesti vain sellaisia ajatuksia ja näkemyksiä, jotka olisin valmis sanomaan myös naamatusten. En kuitenkaan usko kaikkien kommentoijien pystyvän sanomaan anonymiteettinsa suojista samaa. Ylilyöntejä tapahtuu tunteiden kuumetessa silloin tällöin kaikilla (myös minulla), mutta mitäpä jos pyrittäisiin jatkossa kaikki yhdessä siihen, että ärtymyksen aallon vyöryessä yli, lasketaan ensin kymmeneen, ennen kuin annetaan näppiksen sauhuta. Ja jos sen jälkeen vielä tekee mieli osallistua keskusteluun, kirjoitetaan ajatuksemme auki sellaisessa muodossa, jossa olisimme valmiita esittämään ne myös omalla nimellämme keskustelukumppanille kasvotusten. Ehkä utopistinen haave, mutta haaveita pitää olla. :)
Ja kuvituksena tässä jutussa on nyt sitten juuri niitä kädenlämpöisiä asukuvia tasapainottamassa tätä avautumista.
nahkatakki // leather jacket Samsøe & Samsøe*
poolopaita // turtle neck sweater J. Crew
farkut // jeans Monki*
kengät // shoes & Other Stories
aurinkolasit // sunglasses A+more (Stockmann)*
* saatu blogin kautta / gifted
Photos: Tuija Pehkonen
Tags: blogi, höpötyksiä, Mietteitä elämästä, muoti, Päivän asut
Afterwork-podcast: Millaista on aikuinen ystävyys?
52 166