Lähtemisestä ja paikoillaan pysymisestä

Terkkuja kotoa Helsingistä! Palasin eilen maailmalta takaisin kotiin ja seuraavien päivien ohjelmassa on lähinnä selvitä jetlagin ja univelan syövereistä takaisin elävien kirjoihin. Tein matkaa eilen valtameren yli noin 18 tunnin verran, kun lasketaan mukaan kaikki odottelut ja siirtymiset lentokentälle, enkä saanut juuri nukuttua koneessa muutaman tunnin pätkää enempää, kun oman rytmini mukaan lentokoneessa istuskellessa oli päivä.

Kotiin päästyäni sain sinniteltyä lopulta kutakuinkin iltaan asti valveilla ja simahdin lopulta joskus ennen iltayhdeksää. Kunnes heräsin yöllä kahdelta pirteänä kuin peipponen ja tein sen virheen, että aloin räplätä kännykkää. Virhe. Sen jälkeen oli sitten viimeistään turha haaveilla nukahtamisesta ja makoilin punkan pohjalla puoli kuuteen, kunnes päätin viimein nousta ylös. Josko tänään saisin pysyteltyä valveilla vähän pidempään ja nukuttua huomenna sitten edes suunnilleen aamuun asti…

Tämä tekemäni reissu Atlantin toiselle puolen oli siinä mielessä poikkeuksellinen, että matkustan harvoin noin pitkiä aikoja kerrallaan. Nyt viivyin reissussa yhteensä yli 3 viikkoa. Kun kohteita ja majapaikkoja matkan varrella oli useita, aika tavallaan hurahti hirmuisen nopeasti, vaikka samaan aikaan tiedostikin, että kotoa on tullut oltua poissa jo melkoinen tovi. Tämän mittaisella reissulla ei vielä kuitenkaan ehtinyt tulla koti-ikävä. Ja arjessakin pysyi jollain huteralla otteella kiinni myös maapallon toisella laidalla, koska työt kulkivat mukana läppärillä, vaikka hoitelinkin niitä reissusta käsin vain kiireisimpiä juttuja priorisoiden.

Kolmessa viikossa ehtii kuitenkin jo huomata ajankulun. Suomeen on tällä välin oikeasti tullut syksy ja sain jo eilen lentokentältä kotiin huristellessani ihastella Helsingin syksyn väriloistoa. Jännitin etukäteen, miltä mahtaisi näyttää syksyinen maisema kotini ikkunasta, kun pääsen katselemaan sitä ensimmäistä kertaa – hehkuisivatko ikkunani edustalla nököttävät vaahterat jo syksyn väreissä? Ihan vielä ne eivät ole täydessä loistossaan mutta pikkuhiljaa…

Tunnelmat reissulta palatessa ovat vähän haikeat. Joskus matkoilta palaa sellaisin miettein, että on jo ihana tulla kotiin. Joskus taas ei millään vielä malttaisi. Aika usein reissussa on silti päällimmäisenä vireenä se, että kotiinpaluu koittaa aina hiukan liian aikaisin. Melkein aina jää vielä niin moni asia näkemättä ja kokematta. Tähän kotiin on erityisen kivaa palata, mutta vielä olisin silti voinut jäädä hetkeksi.

Minulla on monia ystäviä, jotka tuntuvat kokevan jatkuvaa kaukokaipuuta. Edelliseltä matkalta kotiutuessa suunnitellaan jo seuraavaa. Rakastan nähdä maailmaa, mutta minulle reissaaminen on aina tuntunut olevan kumman korkean kynnyksen takana – varsinkin jonnekin kauemmas lähtemistä pohdiskelen ja vatvon aina pitkään. Kauas ei viitsi lähteä ihan lyhyeksi aikaa, joten reissusuunnitelmiin sitoutuminen tuntuu aina isolta panostukselta. Työn puolesta ja Euroopassa matkustan vähän väliä, mutta kaukomaat ovat minulle vielä pääpiirteittäin ihan tuntematonta territoriota.

Minulla on paha tapa jäädä odottelemaan, että ilmaantuisi sellainen luonteva väli, jolloin malttaisin irroittaa kiireisestä arjestani pidempiä vapaita pätkiä. Tuntuu usein, että vapaata pitäisi pystyä ottamaan vähintään pari-kolme viikkoa, jotta viitsisin edes harkita jotakin kauemmas suuntautuvaa reissua. Samanaikaisesti tuntuu, että töiden ääreltä irroittautuminen niin pitkäksi aikaa kerrallaan saa aikaan miltei syyllisyyden tunteita. Koko tuo ajatusprosessi on melkoinen paradoksi. Yrittäjänä olen enemmän tai vähemmän naimisissa työni kanssa ja töitä on paljon, mutta samanaikaisesti minulla on vapaus reissata liki milloin ja miten pitkään haluan sekä tehdä töitäni vaikka sieltä maapallon toiselta puolen, jos vain pystyn sovitut hommat sieltä käsin hoitamaan.

Totuus taitaa kuitenkin olla se, että mitä pidempään sellaista ”sopivaa väliä” jää odottelemaan, sitä harvemmin sellainen ilmaantuu. Kalenteri täyttyy vähitellen ja ne aiemmin matkoille potentiaaliset viikkonäkymät ovatkin yhtäkkiä tukossa yhtä sun toista. Ikinä ei muka olisi oikein hyvä hetki lähteä. Jos jotain olen itsestäni oppinut, niin sen, että pitää vain liikoja miettimättä ostaa ne lentoliput ja lähteä. Kun vain päättää, että esimerkiksi joulukuun olen reissussa, niin muu elämä mukautuu sitten lopulta sen mukaan.

Minulla on ollut jossain määrin juurettomaan lapsuuteeni ja nuoruuteeni vähän ristiriitainen suhde. Toisaalta muuttaminen paikkakunnalta toiselle on antanut rohkeutta lähteä ja uskoa siihen, että mihin vain voi sopeutua, toisaalta se on jättänyt jälkeensä vähän irrallisen ja herkästi ulkopuolisuutta tuntevan fiiliksen sekä jonkinlaisen tarpeen pysyä paikoillaan, kun kerrankin siihen on mahdollisuus. Aikuisuuttani on leimannut tarve asettua paikoilleen ja rakentaa jotakin pysyvämpää pesää paikkaan, josta tarvitse koskaan lähteä. Ehkä sen lopullinen kulminaatiopiste on ollut tämä ihan ikioma koti: tämä on oikeasti minun ja täältä kukaan ei voi pakottaa minua lähtemään.

Olen nyt tähän omaan kotiin muutettuani tuntenut suurta onnea tästä ikiomasta kolostani tässä maailmassa ja nauttinut ihan suunnattomasti ihan vain kotona olemisesta. Koskaan ei ole kotona pysyminen tuntunut niin hyvältä kuin juuri nyt. Samanaikaisesti tämän oman pesän löytyminen ja rakentaminen on vähän kuin vapauttanut jostakin irrallisuuden pelosta: nyt uskallan taas lähteä. Ja uskallan jopa haaveilla vaihtoehtoisista elämistä. Millaista olisikaan asua New Yorkissa? Tai Pariisissa? Voisinko kuvitella muuttavani Sydneyyn tai Seattleen?

Istuin eilen lentokoneessa amerikkalaisen nuoren parin vieressä. Kaksikko oli päättänyt lähteä pelkällä menolipulla Norjaan. Kumpikaan ei ollut koskaan aiemmin käynyt Euroopassa tai edes lentänyt mannerten välistä lentomatkaa, mutta nyt he olivat päättäneet, että on aika lähteä näkemään maailmaa. Luonnossa viihtyvän kaksikon suunnitelmat tuntuivat olevan vielä melkoisen auki, mutta haaveissa siinsivät vaellusreissut sekä ehkä mahdollisuus päästä työskentelemään Norjassa vähän ja tutustumaan paikalliseen elämänmenoon ruohonjuuritasolla. Ihastelin mielessäni pariskunnan rohkeutta ja kykyä heittäytyä.

Minulle jo viimekesäiset reissuni olivat jossain määrin mullistavia. Reissasin viikon yksin Portugalissa ja rakastin joka hetkeä ja sen jälkeen lähdin pariksi viikoksi Marokkoon roadtripille. Kumpikin reissuista oli sellaisia, joita entinen minäni ei ehkä olisi uskaltanut tehdä, mutta nyt syöksyin suin päin seikkailuihin. Onnistuneet matkat jättivät vahvasti tunteen, että tällaista haluan tehdä lisää.

Olen aina ajatellut, että voisin hyvin asua jossain muuallakin kuin Suomessa, mutta jotenkin minulla on sen lapsuuden, nuoruuden ja opiskeluvuosien nomadielämän jälkeen ollut tarve saada olla ja asettua ensin rauhassa johonkin. Ja nyt tuntuu, että olen viimein asettunut. On hyvä olla juuri tässä, mutta samanaikaisesti minulla ei yhtäkkiä olekaan tarvetta pitää juuri tästä tilasta kynsin ja hampain kiinni. Tunnen olevani jotenkin ihan uudenlaisella tavalla vapaa.

Juuri tällä hetkellä minun on oikein hyvä näin, mutta samalla tuntuu, että olen askeleen lähempänä sitä, että voisin oikeastikin lennähtää maailmalle koettamaan ihan toisenlaista elämää. Tai samanlaistahan se lopulta sielläkin on, mutta koettamaan elämää uudenlaisessa ympäristössä. Mitään suunnitelmia minulla ei vielä tässä vaiheessa ole, enkä tiedä, tulenko näitä haaveitani edes toteuttamaan. Tai jos tulen, niin milloin niiden aika konkreettisesti olisi. Mutta tykkään tästä omalla painollaan löytyneesä seikkailijaminästäni ja tuntuu, että haluan rohkaista sitä puolta itsessäni. Ja ensimmäistä kertaa elämässä tuntuu siltä, että olen entistäkin valmiimpi repimään itseäni irti siitä arjen itseään toistavasta pyörityksestä ja omistamaan kalenteristani viikkoja matkoille. Ehkä joku päivä viikot muuttuvat kuukausiksi…

Photos: Angelina Ilmast

Tags: höpötyksiä, Mietteitä elämästä, reissussa

Categorised in: Elämä, Matkat