Kevätuupumusta ja reissupaineita

Tänään päässäni hyrrää inspiraatio. Olen jo muutaman päivän miettinyt, kuinka kaipaan taas niitä pohdiskelevampia juttuaiheita ja heittäytymistä jonkun teeman vietäväksi oikein kunnolla. On ihanaa uppoutua mietiskelemään ”ääneen” täällä teidän kanssanne jotakin kiinnostavaa aihetta, mutta jotenkin sellaisia juttuja ei ole viime aikoina vain kamalasti syntynyt. Ja ei niitä oikein voi pakottaakaan. Nyt kuitenkin tuntuu, että päässä pyörii tuhat ja yksi ideaa sekä ajatusta odottamassa sopivaa hetkeä, jolloin ehtisin päästää pohdinnat näppiksen äärellä valloilleen.

Olen huomannut, että usein tässä kesän kynnyksellä sitä tajuaa olevansa aika väsynyt. Pitkä talvi on takana ja yleensä vuoden kovin rutistus töiden suhteen osuu juuri tähän huhti-toukokuulle (ja vuosi vuodelta yhä pidemmälle myös kesäkuuhun). Kuvittelin jo tyytyväisenä, että tänä vuonna pyöritys rauhoittuisi kesäkuun alkuun, kunnes nyt kalenteri täyttyy parhaillaan työasioista sellaista tahtia, että mistään loman tapaisesta on edes turha haaveilla ennen heinäkuuta. Jos nyt lomaa maltan pitää. Tänä vuonna on kyllä ensimmäistä kertaa aikoihin sellainen olo, että olen oikeasti vähän loman tarpeessa.

*

Myönnetään, että tämä kevät on muuttorumban ja muun hässäkän keskellä ollut vähän rankka. Toki tunteeseen rankkuudesta vaikuttaa aina se oma mieliala ja mielentila noin muutenkin. Olen yrittänyt ottaa töiden suhteen hieman iisimmin ja sallia itselleni vapauksia, kun mielen päällä on töiden lisäksi ollut paljon muutakin. Kuitenkin samanaikaisesti harmittaa, että en ole pystynyt esimerkiksi täällä blogin puolella antamaan itsestäni ihan niin paljon kuin toivoisin ja haluaisin.

Olen huomannut, että uupuneena ja stressaantuneena ei oikein synny luovaa sisältöä. Ja samanaikaisesti sellaisessa mielentilassa ei myöskään ole oikein energiaa sohia muurahaispesiä ja käydä kriittistä, haastavaa keskustelua. Silloin syvällisemmät ja vaikeammat aiheet jäävät odottamaan otollisempia aikoja.

Muistan vuosien takaa, että eräällä läheiselläni oli useana vuonna pienimuotoinen ”kevätmasennus”. En oikein tiedä, mihin se tarkalleen ottaen liittyi, mutta sama ilmiö toistui muutamaan otteeseen – ehkä kyse on jostain muutosvaiheen kuormituksesta? On jotenkin ristiriitainen tunne, että keväällä voi tuntea olonsa uupuneeksi, kun luonto heräilee ympärillä ja lisääntyvä valo enemmänkin buustaa energiatasoja, mutta niin vain olen monena keväänä itsekin kokenut hetkittäin uupuvani. Ehkä se on vain käynnistymisvaikeuksia pitkän pimeän kauden jälkeen? Ehkä sitä menee vain johonkin shokkitilaan, kun sen koomailun jälkeen pitäisikin jälleen herätä eloon ja kukoistukseen?

Jotenkin huomaan, että tunnen keväisistä ja kesäisistä uupumuksen hetkistä ajoittain ihan valtavaa syyllisyyttä. Talvella, kylmän ja pimeän keskellä, on jotenkin sallitumpaa väsyä ja käpertyä omiin oloihinsa, mutta kun aurinko paistaa ulkona kirkkaalta taivaalta, linnut laulavat ja lämpömittari näyttää lempeitä lukemia, on vaikeampi sallia itselleen sellaisia tunteita, että oikeastaan jäisi mieluummin vain punkan pohjalle makaamaan. Että niitä kallisarvoisia, kauniita päiviä ei saisi tuhlata makoiluun ja väsymykseen.

Tuntuu todella rentouttavalta, jos onnistuu vapautumaan siitä ajatuksesta, että hyvällä säällä täytyy väistämättä saada jotain aikaiseksi. Ehkä Suomessa tuo ajattelutapa on iskostunut päähän senkin takia niin syvälle, että täällä niitä kauniita päiviä suodaan niin paljon vähemmän kuin vaikkapa Etelä-Euroopassa. Jos aurinko paistaa joka päivä, ei varmaankaan tunne juuri syyllisyyttä siitä, jos yhtenä tai kahtena kauniina päivänä jää vain kotiin lepäilemään ilman erityistä syytä.

Olen yrittänyt soveltaa tätä sallivaa ajattelutapaa myös lomailuun ja matkailuun. Monesti reissun päällä mielen valtaa tunne, että pitää yrittää nähdä, tehdä, kokea ja ELÄÄ mahdollisimman paljon uudessa ympäristössä ja ottaa matkasta kaikki irti. Kotiinpaluun hetki häämöttää horisontissa ja joskus reissussa ollessaan tuntee jopa stressiä siitä, että ehtisi tehdä ja nähdä matkallaan kaiken mahdollisen. Tai koska olen enemmän sellainen tarkkoja etukäteissuunnitelmia kaihtava hetkessä eläjä, tunnen välillä lomailevani ”väärin”, jos ulkomaanreissulla tekeekin mieli jäädä vain hotellihuoneeseen päiväksi nukkumaan.

Olen yrittänyt pyristellä turhista reissupaineista eroon. Maailma ei karkaa mihinkään ja mielelle parasta on, että kunnioittaa sitä kulloistakin tunnetta, mitä keho ja pää tuntuvat tarvitsevan. Pääseehän sinne reissuun sitten aina uudelleen, jos tuntuu siltä, että nähtävyydestä toiseen syöksyily ei juuri sillä erää sytytä.

Tällä viimeisimmällä Barcelonan reissulla pääsin lähimmäs tunnetta lomasta pitkään aikaan, vaikka kyseessä olikin työhön liittyvä reissu. Päätin matkan varrella, että on ihan ok tehdä hotellihuoneessa syyllisyyttä tuntematta töitä iltapäivään ja lähteä tutkiskelemaan kaupunkia vasta vähän myöhemmin. Onneksi maailman rennoin reissuseuralainen oli ihan samoilla linjoilla, joten ei tarvinnut senkään takia stressata rytmistä.

*

Olen miettinyt sitäkin, että miksi olen nyt niin uuvuksissa, vaikka juuri olin ihanalla matkalla, joka ainakin tuntui vähän lomalta, vaikkei sitä täysin ollutkaan. Tajusin, että taas vasta päästettyäni itseni siihen lomavireeseen, huomasin, miten loman tarpeessa taisinkaan olla. Eli kyllä tätä tekstiä kirjoittaessa nyt on vahvistunut se ajatus, että tänä vuonna on vielä oikeasti pidettävä jonkinlainen kunnollinen loma työasioista. Ehkä sitten heinäkuussa…

Mutta olisipa kiinnostavaa kuulla, onko kevätuupumus muille tuttu ilmiö? Tai onko joku muu samanlainen reissupaineiden kokija kuin minä?

Photos: Liisa Kivi

Tags: barcelona, höpötyksiä, Mietteitä elämästä, reissussa, Työ

Categorised in: Elämä, Matkat