Atooppinen ihottuma – paljon enemmän kuin pinnallinen ihovaiva
Tabuja rikkomassa
13 129
Terkkuja punkan pohjalta! Meikäläisen habitus näyttää tällä hetkellä hyvin pitkälti samalta kuin vuosien takaisessa yleisön suosikkikuvassa ja ihmettelen lähinnä, miten nenä voi yhtäaikaisesti olla täysin tukossa ja vuotaa silti. Onneksi on sunnuntai ja voi luvan kanssa parannella itseään täällä peiton alla.
Olin viime perjantaina aloittanut postauksen, jonka kirjoittaminen jäi kuitenkin lopulta kesken. Tuntui, että halusin sanoa muutaman asian ennen suoraan tv-lähetykseen astumista. Myöntää, että tällä kertaa yleisön eteen asettuminen tuntui erilaiselta. Koska tuo kesken jäänyt alku oli tallessa blogin luonnoksissa, palataan hetkeksi niihin tunnelmiin.
Olen nyt nököttänyt tässä koneen äärellä useamman tunnin, mutta perjantaipäivä ja tyhjää lyövä flunssainen pää eivät ole hedelmällinen yhdistelmä. Toivotaan, että ajatus leikkaa edes hivenen terävämmin tänään illalla suorassa lähetyksessä. Jännitän kokeneena konkarina nykyään suoria lähetyksiä varsin harvoin, mutta jostain syystä tämäniltainen saa jännityksen hiukan kihelmöimään vatsanpohjassa.
Ehkä se on se poikkeuksellisen henkilökohtainen teema, josta suorassa tv-lähetyksessä puhuminen tuntuu vähän pelottavalta. Kyyneleet nousevat vieläkin ajoittain silmiin, kun puhun tuosta yli kymmenen vuoden takaisesta masennusperiodistani. Se on hassua. Aihe ei edes herätä minussa tänä päivänä enää tunnekuohuja, mutta kyyneleet tulevan usein kuin refleksinä.
Ei masennuksesta puhuminen silti minulle suoranaisesti vaikeaa ole. Silti sisimmässä kuumottaa pieni jännitys olla asian kanssa jotenkin niin paljaana valtavan yleisön edessä. Internetin maailmassa ihmisen heikkouksista, puutteista ja virheistä on niin helppoa tehdä lyömäase. Toisaalta osittain juuri siksi haluan astua esiin ja puhua niistäkin teemoista, joista moni tuomitsemisen, leimaamisen tai pilkkaamisen pelossa pysyy vaiti.
Flunssassa suoraan lähetykseen osallistuminen jännittää myös. Mitä yskin tai aivastan? Tai joudun niistämään? Ehkä se annetaan minulle anteeksi. :D
Tähän asti pääsin tekstissäni, kunnes se jäi kesken. Nyt tuosta tv-lähetyksestä on jo muutama päivä. Kaikki meni hyvin ja vaikka välillä piti yskiä ja niistää, se ei onneksi häirinnyt lähetystä. Aina jälkikäteen tosin tuntuu, että suuri osa niistä tärkeimmistä ajatuksista jäi sanomatta. Niin kai se aina menee, kun lähetysaika on rajallinen.
Moni on kiitellyt minua jälkikäteen rohkeudesta. Siitä, että uskallan antaa tällaiselle asialle kasvot. Asialle, joka kuitenkin on kovin monelle vielä tabu ja jonka julkinen myöntäminen pelottaa. En ole itse osannut pelätä masennuksesta puhumista, mutta myönnän, että mietin perjantaiaamuna herätessäni, olenko nyt ollenkaan miettinyt tätä asiaa loppuun asti. Haluanko todella astua koko kansan eteen tällaisen asian kanssa? Toista ihmistä ja hänen tarinaansa tuntematta on niin helppo lytätä, loukata ja vähätellä. Mitä jos joku nyt kuitenkin tämän perusteella leimaa minut? Samanaikaisesti olen miettinyt, että ei tämä minulta mitään erityistä rohkeutta vaatinut. En häpeä asiaa, koska siinä ei ole mitään hävettävää.
On tärkeää, että masennuksesta ja mielen ongelmista puhutaan. Nostan todella hattua ohjelman toisena vieraana puhuneelle Tapio Suomiselle, joka on paitsi päässyt upealla tavalla jaloilleen sairautensa pahimpien vaiheiden jälkeen, on myös uskaltanut avoimesti kertoa ongelmistaan. Näistä asioista ääneen ja avoimesti puhuminen on paras keino rikkoa tabuja ja stigmoja ihmisten mielissä. Ja koska jonkun on puhuttava, olen todennut, että se voin yhtä hyvin olla minä. Toivon, että esimerkkini innoittamana muutkaan eivät enää vaikene.
Mietin pitkään omaa oikeutustani puhua ohjelmassa masennuksesta, sillä minähän pääsin asiassa kuitenkin lopulta melko vähällä. Sain ongelmaani apua ja masennus ei samassa mittakaavassa koskaan sen jälkeen ole uusiutunut muutamia huomattavasti lievempiä alhoja lukuunottamatta. Koen kuitenkin, että on tärkeää tuoda esille monenlaisia masennustarinoita.
Usein julkiseen keskusteluun nousevat masennuksen kohdalla ne kaikkein vaikeimmat ja surullisimmat tarinat ihmisistä, jotka ovat jo todella syvällä masennuksen syövereissä, joiden tila on jo muuttunut jossain määrin krooniseksi tai jotka ovat tilanteensa tähden joko vakavassa syrjäytymisvaarassa tai jo syrjäytyneet. Heidän tilanteensa on vakava ja siitä on tärkeää keskustella, mutta näiden ääritapausten ohella masennusdiagnoosin saavien kirjo on melkoisesti laajempi. Tarvitaan enemmän rohkaisevia tarinoita heistä, jotka ovat selvinneet ja päässeet takaisin jaloilleen.
Masennus voi olla myös tilapäinen, elämän onnettomista olosuhteista johtuva tila ja mitä nopeammin apua onnistuu saamaan, sitä paremmat ovat mahdollisuudet ponnistaa sieltä suosta ylös. Olin itse onnekas, sillä sain apua ja terapiaa, jonka avulla selvisin pahimmasta melko nopeastikin eteenpäin. Haluan omalla tarinallani näyttää, että masennuksesta voi selvitä ja elämänsä voi saada masennuksen jälkeen takaisin raiteilleen. Pitkään pelkäsin masennuksen uusiutumista, mutta nyt alan jo olla luottavainen, että olen ns. selviytynyt kuiville. Ja pitkäkestoisen terapiatyöskentelyn ansiosta uskon, että minulla on nykyään paremmat valmiudet käsitellä kaikenlaisia tunteita ja vaikeita tilanteita ja sitä kautta estää tilannetta pääsemästä enää niin pahaksi.
Ehkä haluan vain sanoa teille kaikille, että älkää pelätkö puhua masennuksesta tai mielen ongelmista. Puhuminen on tärkeää ja avoin keskustelu on ainoa keino murtaa tabut ja stigmat. Uskaltakaa hakea apua ja ennen kaikkea muistakaa: kaikesta voi selvitä. Harva meistä kuitenkaan selviää siitä kaikesta yksin, joten ollaan toistemme tukena, muistetaan nähdä ja kuulla läheisiämme ja sekä uskaltaa tarjota apua että ottaa sitä vastaan. <3
Jos missasit Perjantai-ohjelman masennusta ja mielenterveyttä käsittelevän jakson perjantaina, sen voi katsoa myös Yle Areenasta.
Kauniista kuvista kiitos superlahjakkaalle Julia Kivelälle.
Photos: Julia Kivelä
Tags: höpötyksiä, Mietteitä elämästä, photography
Categorised in: Elämä
Liian täydellinen some?
13 129
