Liian täydellinen some?

Olen miettinyt viime viikkoina paljon somemaailmaa. Luin pari päivää sitten Uuden Muusan sivuilta hauskan, sarkasmia tihkuvan tekstin täydellisyyden illuusiosta, jota usein sosiaalisessa mediassa sorrumme ylläpitämään. Tekee toden totta välillä ihan hyvää muistaa ja muistuttaa, että somessa julkaistut kuvat ja tekstit käyvät usein läpi melkoisen seulan, filtterirumban, hienosäädön ja muotoilun, ennen kuin ne päräytetään kaiken kansan nähtäville. Olen pohdiskellut aihetta ääneen täällä blogissa ennenkin, mutta teema ei tunnu vanhenevan.

Vaikka olisi kuinka fiksu ihminen, harva on täysin immuuni sosiaalisen median luomalle mielikuvalle täydellisyydestä. Noin 10 vuoden ajan some-sopassa jo marinoituneena ja tätä maailmaa elävänä ja hengittävänä alan ammattilaisena voisi kuvitella, että sitä olisi jo niin tietoinen kaikesta täydellisten instakuvien eteen tehdystä duunista, että osaisi kuin automaattisesti katsella näkemiään somepäivityksiä valistuneen kriittisin silmin.

Vaikka tiedostan erinomaisen hyvin kuinka suodatettua, tarkoin valikoitua ja editoitua monien sometilien sisältö on, silti on helppo joskus langeta siihen tuttuun ansaan: ”Miksi tuon toisen elämä näyttää niin paljon täydellisemmältä, onnellisemmalta ja ihanammalta kuin omani?”

Olen toisinaan miettinyt, että jos minun, sosiaalisen median parissa vuosia työskennelleen kolmekymppisen aikuisen, on hetkittäin vaikea muistaa sitä, kuinka pientä osaa elämästä Instagram- tai Facebook-tili välittävät ulospäin, miten helposti se unohtuu itsestään epävarmalta teiniltä tai parikymppiseltä.

Nämä pohdinnat jättävät jälkeensä ristiriitaisen olon. Olen itse ihminen, joka nauttii suunnattomasti visuaalisesta kauneudesta ja estetiikasta, joten sitä kautta olen päätynyt seuraamaan sellaisia sometilejä, joiden sisältö on pääpiirteittäin tarkkaan suodatettua ja filtteröityä. Eihän kenenkään elämä oikeasti näytä (pelkästään) siltä kuin Instagram-kuvissa.

Moni ei tule ajatelleeksi, että suodatammehan itsestämme ulospäin kertomaamme tarinaa myös ihan oikeassa elämässä ja kasvokkaistilanteissa. Emme tilitä hyvänpäiväntutulle kadunkulmassa syvimpiä murheitamme tai avaudu ääneen noloimmista hetkistämme. Siivoamme kotimme, ennen kuin kutsumme sinne vieraita. Katamme pöydän kauniiksi ja laittaudumme juhliin parhaimpiimme. Kun katsomme kotialbumeita ajalta, jolloin valokuvat olivat vielä paperia, emme me sielläkään ensisijaisesti näe tiskivuoria, sotkuja, murheita tai arjen ankeimpia hetkiä. Ihan samoin kuin aina ennenkin, räpsimme edelleen valokuvia elämän erityisistä hetkistä, lomamatkoista ja kohokohdista. Jokainen filtteröi tarinaansa joka tapauksessa, kertoi sitä sitten somessa tai reaalimaailmassa.

Somemaailma on varmasti tuonut mukanaan uudenlaista viestimisen kulttuuria, mutta toisaalta on hyvä muistaa, että siellä viestimme silti me itse. Toisin sanoen se, mitä näemme somessa, on vain heijastuma ihmisluonnosta itsessään. Haluamme antaa itsestämme positiivista mielikuvaa ympärillemme, pidämme kiinnostavista tarinoista ja visuaalisesti hyvännäköisistä asioista, ja ennen kaikkea, saamme mielihyvää siitä, että muut tykkäävät meistä ja tekemisistämme.

Se kaikki on ihan normaalia ja hyväksyttävää, kunhan muistamme pitää huolta sekä omasta että lasten ja nuorten medialukutaidosta. Muistamme itse suhtautua asioihin terveellä kriittisyydellä ja kasvatamme myös tulevia sukupolvia kriittiseen ajatteluun. Toki somen aikakaudella seuraamme laajemman piirin tekemisiä ja täydellisyyden illuusion luominen (tai toisinaan ihan vain tahaton syntyminen) on helpompaa, sillä virtuaaliset kuulumisemme leviävät omia reaalimaailman sosiaalisia ympyröitämme laajemmalle, ellei tilejään rajaa tiukasti vain tuttujen nähtäviksi.

En usko, että suurin osa meistä edes haluaa muiden ajattelevan oman elämän olevan virheetöntä. Tietysti on joskus kiva viestiä ulospäin, että hei, minulla menee aika mukavasti, mutta en usko, että suurin osa ihmisistä yrittää tietoisesti rakentaa itsestään valheellista tai epärealistista mielikuvaa. Minulle esimerkiksi instagram on ensisijaisesti visuaalinen kanava: seuraan pääasiassa kauniita tilejä ja yritän tuottaa kaunista kuvasisältöä itsekin. En useimmiten edes ajattele, että seuraajani kuvittelisivat kauniiden kosmetiikkapurnukoiden, nätisti katettujen aamiaisten ja mietittyjen asukokonaisuuksien olevan koko elämäni.

Instagramin idea on alun alkujaankin ollut tarjota matalan kynnyksen käyttöalusta kivalle visuaaliselle sisällölle, jota voisi julkaista heti lennosta, instantly. Helppo käyttöliittymä ja valmisfiltterit ovat pitäneet huolen siitä, että kuka tahansa pystyy tuottamaan kauniita kuvia kalustosta riippumatta, jos on edes alkeellista valokuvaustaitoa ja visuaalista silmää.

Vaikka visuaalisuus on edelleen Instagramin keskiössä, alkuperäisestä ideasta on jäljellä enää häivähdys, kun moni kuvaa instakuvansa järjestelmäkameralla ja editoi tietokoneella ennen sovellukseen lataamista. Siinä, missä kuvavirran taso on jatkuvasti kohonnut ammattimaisemmaksi, on monella kasvanut kynnys lisätä niitä tavallisia arkisia kännykkäräpsyjä sinne täydellisyyden keskelle.

Tiedän monia someammattilaisia, jotka suunnittelevat Instagram-tilinsä kuvavirtaa niin tarkkaan, ettei edes harkitse kännykkäkuvien käyttämistä profiilissaan enää. Eikä todellakaan ole yhdentekevää, millaisen kuvan tililleen seuraavaksi lataa. Osalla on käytössään jopa tähän tarkoitukseen suunniteltu sovellus, jolla voi sommitella kuvavirtaansa jo etukäteen, että mikä kuva istuisi visuaalisesti parhaiten näiden edellisten kuvien viereen. Tällä tavoin saadaan toki aikakauslehtimäisen kaunista jälkeä aikaan ja vaikka nautin katsella sellaista muiden profiileissa, en halua omani näyttävän siltä.

Minulle on tärkeä olla myös somekanavissani ihminen, jolla kaikki ei aina mene hyvin, on elämässä ongelmia ja huolia ja jonka kännykkäselfiet ovat joskus ihan yhtä rakeisia kuin muillakin. Jos jotain olen huomannut, niin sen, että inhimillisyys tuo ihmisiä lähemmäs. Laskelmoitu täydellisyys voi kantaa tiettyyn pisteeseen asti, mutta aitous on spontaanimpaa, yllättävämpää, koskettavampaa ja hauskempaa. Jos en olisi koskaan julkaissut sitä aivan liian rakeisena ja huonolaatuisena pitämääni selfie-räpsyä, enpä olisi päätynyt Kylie Minoguen Instagram-profiiliin. Todellisuudessa olin silti vähällä jättää koko kuvan julkaisematta.

Näin joitakin päiviä sitten Simon Sinekin varsin mielenkiintoisen puheenvuoron milleniaaleista ja sosiaalisesta mediasta – Facebookissa, kuinkas muuten. Sinek pohtii videolla, millaisia ovat millenniumin liepeillä syntyneet ja sosiaalisen median maailmaan syntyneet sukupolvet. Ja millaisia taitoja heille olisi tärkeää opettaa. Jos haluat katsoa vain lyhyen, vajaan parin minuutin mittaisen tiivistyksen aiheesta, kurkkaa tuo ylempi video. Jos kiinnostaa kuulla Sinekin mietteitä enemmänkin, katso myös jälkimmäinen noin 20 minuutin mittainen video, jolla haastattelu näkyy kokonaisuudessaan.

Tags: blogi, höpötyksiä, Ihmissuhteet, kulttuuri, Mietteitä elämästä

Categorised in: Elämä, Kulttuuri