10 kommenttia

• 

  Aisha

  - 7.3.2017 09:48

  Täytyypä tulla kuuntelemaan, jos vain suinkin pääsen! Itse olen taistellut masennuksen kanssa myös, ja käyn psykoterapiassa tällä hetkellä. :) Hienoa, että näistä jutuista puhutaan!

  Vastaa
• 

  Erika

  - 7.3.2017 11:04

  Täällä ilmottautuu kans yksi masentunut bloggaaja :D Hieno teksti ja hyvä kun tästä puhutaan.

  Vastaa
• 

  Laura

  - 7.3.2017 11:32

  Tulevana psykologina arvostan näitä sun postauksia niin paljon! Teet hienoa työtä.

  Vastaa
• 

  Aino

  - 8.3.2017 04:06

  Hei, luin kaikki neljä mielenterveyteen liittyvää postaustasi tämän mukaanlukien. Olen jo vuosia pyöritellyt mielessäni psykoterapian aloittamista, mutta koska kokemukseni pelkästä terapiasta ovat olleet niin laimeita, olen aina päätynyt lykkäämään sen aloittamista kriittisenä. Toisena suurena syynä on myös sen hintavuus, mikä saa miettimään, että toimiiko se sitten varmasti jokaisella. Viimeisin terapiamuoto, mitä kokeilin ja joka jäi vähän kesken oli Gestalt. En ollut siitäkään vakuuttunut, mutta sain muutamia mielenkiintoisia uusia ajatuksia omista taustoistani sen avulla. – Kysymykseni kuitenkin kuuluu, että osaisitko sinä suositella jotakin tiettyä psykologia? Minun(kaan) tilanteeni ei ole akuutti ja pikemminkn haluaisin ”antaa sen itselleni lahjana”, jotta oppisin vihdoinkin ymmärtämään, hyväksymään ja ”käsittelemään” itseäni. Tuntuu, että muutamia lukkokohtia on vielä jäljellä, joille olen vain itse täysin sokea.

  Vastaa
  • 

    Jenni

    - 8.3.2017 07:49

    Sanoisin näin, että terapian tulokset varmaan kulminoituvat kahteen asiaan: siihen, kuinka valmis itse on käymään sitä prosessia läpi, mutta ennenkaikkea siihen, löytyykö itselle se sopivanlainen terapeutti. Sehän on tosiaan vähän neulan etsimistä heinäsuovasta, jos ei ole esimerkiksi tutuilla antaa mitään suosituksia (ja silloinkaan eivät aina eri ihmisten henkilökemiat matchaa yhteen). Laittaisitko minulle vaikka sähköpostia, niin voin vinkata omasta, Helsingissä toimivasta terapeutistani. En ole varma, pystyykö hän ottamaan tällä hetkellä uusia asiakkaita, mutta hän osaa sitten varmasti esimerkiksi suositella jotakuta toista. :)

    Vastaa
• 

  Maria

  - 10.3.2017 11:01

  Pitääkö olla vaikeasti tai keskivaikeasti masentunut, että ohjataan tai suositellaan terapiaa? Olen kuullut, että terapia on todella kallista, miten sinulla on varaa siihen, saatko siihen Kelalta korvausta? Olen ymmärtänyt, että monelta terapiaa meno jää, koska siihen ei ole taloudellisesti mahdollista, vaikka halua olisi.

  Vastaa
  • 

    Jenni

    - 10.3.2017 11:21

    Minä en valitettavasti osaa näihin lääketieteellisiin edellytyksiin oikein ottaa kantaa, mutta viime kädessä hoidontarpeen arvioi psykiatri. Minulle Kelan tukemaa psykoterapiaa suositteli terapeutti, jolle olin hakeutunut omin neuvoin ja hänen vinkistään menin psykiatrin pakeille selvittämään, voisiko minulla olla mahdollisuus saada Kelan tukemaa terapiaa. Vaatimus Kelan tukemalle psykoterapialle on se, että mielen pulmat tai solmukohdat haittaavat työntekoa mutta hakija on kuitenkin sellaisessa kunnossa, että voi kuntoutua työkykyiseksi. En itse koe olleeni varsinaisesti masentunut saadessani psykiatrilta puoltavan lausunnon, mutta papereihin on aina merkittävä jokin lääketieteellinen diagnoosi lausunnon tueksi, joten psykiatri arvioi, mikä diagnoosi kuvastaa hakijan tilaa parhaiten. Varsinaisen masennusjakson kävin läpi yli 10 vuotta sitten vuonna 2004 (ja hiukan 2005).

    Terapia toki maksaa ja voin kuvitella, että kaikilla ei tästä syystä ole siihen mahdollisuutta. Psykoterapian Kela-korvaus on kuitenkin muistaakseni puolet terapiamaksuista. Jos rahasta on todella tiukkaa, voi tietysti tuo maksettavaksi jäävä puolikaskin olla liikaa. En tosin tiedä, miten Suomen tukijärjestelmä toimii tältä osin, että onko tukea mahdollista saada maksujen loppuosalle jotakin muuta kautta. Itse käyn töissä ja ansaitsen sen verran, että terapiamaksut eivät ole minulle mahdoton menoerä. Toisaalta olen kokenut, että tämä on niin suuri ja tärkeä panostus omaan hyvinvointiin, että varmaankin etsisin ratkaisun saada terapian kustannettua, jos rahatilanteeni olisi heikompi. Voin omien kokemusteni pohjalta lämmöllä suositella terapiaa, koska sopivan terapeutin löydyttyä keskusteluapu on tehnyt minulle ihmeitä.

    Vastaa
• 

  Hanna

  - 11.3.2017 21:45

  Olen jo vuosia lukenut blogiasi, ja on todella hienoa että puhut sekä masennuksesta että yksinäisyydestä. Olen itse käynyt läpi aivan samanlaiset vaiheet kuin sinäkin mitä tulee näihin molempiin aiheisiin. Joskus tuntuu että kokemuksesi ovat pelottavan lähellä omiani, koska olisin itse voinut kuvata yksinäisyyttäni sekä masennustani aivan samoin kuin sinä olet teksteissäsi omaa silloista tilannettasi kuvannut. Sattumalta olen myös Jyväskylän yliopistossa opiskellut, tosin olen pari vuotta sinua vanhempi. Eli omista kokemuksistani on noin 15 vuotta aikaa.

  Ainoa ero kokemuksissamme on, että minä en koskaan hakenut apua. Masennus hiipi elämääni aika salakavalasti, luultavasti osittain yksinäisyydestä johtuen, sen suurimpaan syöveriin minut tosin epäloogisesti syöksi ystäväni mielenterveysongelmat. Koin siis, että minulla ei ollut oikein ystäviä, mutta tämän ”ystävän” ongelmien kuunteleminen ja yritykseni auttaa kuitenkin tuntuivat laukaisevan sen oman suurimman masennukseni. Itkin usein yksin kotona, ja lopulta purskahdin itkuun opiskelijabileissä, ja tämän vuoksi sitten hautauduin lopullisesti kotiin peiton alle kun koin että en enää voi ihmisten ilmoille lähteä. Enpä minä olisi ihmisten ilmoille kyllä edes siinä vaiheessa päässyt, sillä esim. luennot jäivät välistä koska en päässyt sängystä ylös (joka aamu kello soi, suljin sen ja kun heräsin oli jo myöhäinen iltapäivä tai jopa ilta). Ruokakauppaan raahauduin vasta kun viimeinenkin asunnosta löytyvä näkkileipä, makarooni, puurohiutale ja säilykkeet oli syöty (minulla oli aina jonkun verran kuivamuonaa varastossa, joten niiden avulla pystyin olemaan neljän seinän sisällä aika kauan).

  Lopulta tämän pelottavan kierteen katkaisi eräs toinen ystäväni joka täysin tilanteestani tietämättä kyseli josko voisimme nähdä. Pakotin itseni suihkuun, ja laittautumaan ihmisen näköiseksi. Ja vaikka en ystävälleni tilanteestani kertonutkaan (tämäkään ”ystävä” ei siis ollut niin läheinen että olisin kyennyt hänelle tästä puhumaan), koin tuon illan jälkeen olevani hitusen enemmän tasapainossa ja aloin, kuten sinä, laatia listoja asioista mitä minun tulee tehdä. Lopulta kasasin kalenterini täyteen asioita. Juoksin joka ilta, opiskelin, tein töitä, aloin yli-ihmiseksi. Kotiin tulin myöhään illalla, nukuin, ja aamulla taas lähdin menemään. Niin tässä vaiheessa kävin läpi myös jonkinasteisen syömishäiriön kun yritin laittaa kaikki elämäntavat remonttiin ja näin ollen myös ruokavalio meni överiksi terveellisyydessään (tyyliin hedelmiä ja salaattia) – tämän kierteen katkaisi kaukana asuva äitini jota en ollut nähnyt pitkään aikaan ja kun näimme hän järkyttyi siitä kuinka laiha olin. Ja tämä taas järkytti minua niin että aloin laittaa elämääni myös tältä osin kuntoon.

  Minä en ole koskaan kertonut masennuksestani kenellekään. Muistaakseni meni noin vuosi nousta sieltä syvimmästä kuopasta (kun en edes päässyt sängystä ylös), sellaiseen tilaan että huomasin olevani ihan ok. Että olin ainakin jo päässyt pitkälle siitä pisteestä. Mutta en osaa sanoa kuinka kauan ennen sitä syvintä kuoppaa olin jo masentunut (luulen, että aika kauan), enkä osaa sanoa milloin olin sitä mieltä että olin täysin oma itseni taas.

  Olin itse tietyllä tavalla ylpeä että sain taisteltua itseni jaloilleni ihan itse. Samalla olen sitä mieltä, että jokaisen ihmisen olisi hyvä käydä psykologin puheilla edes joskus elämässään. Luultavasti olisin psykologin avulla osannut nousta kuopasta paremmin, ja esim. säästynyt syömishäiriöltä, se kun mitä luultavimmin oli yritys kontrolloida elämää ja näin myös pitää masennus aisoissa.

  Olen itse asiassa sitä mieltä, että juuri opiskelijoita pitäisi seurata paljon tarkemmin, ja heistä jokaisen olisi jopa hyvä käydä psykologin juttusilla. Olen itse jälkikäteen kuullut monta tarinaa masennuksesta juuri opiskeluajoilta, enkä yhtään ihmettele sitä. Moni on muuttanut ensimmäistä kertaa omilleen, se on iso asia, pelottavakin, ja uskon että moni kokee valtavia yksinäisyyden tunteita tuona aikana. Vaikka opiskelijabileissä näyttää siltä että kavereita riittää ja hauskaa on, moni menee illan päätteeksi kuitenkin yksin kotiin. Ja kaikki näistä yksin asuvista opiskelijoista tulevat kodeista, joissa heillä oli aiemmin vähintään yksi vanhempi siinä asumassa, usein myös sisaruksia. Vain se muutos on valtava. Lisäksi opiskelijat ovat juuri aikuisuuden kynnyksellä, on paljon asioita pohdittavana ja päätettävänä (mikä minusta tulee isona, valitsinko oikean alan) sekä asioita huolehdittavana (laskuja maksettavana ja muutenkin täytyy oppia pyörittämään elämää aikuisena), ja tähän vielä päälle ihmissuhdekiemuroita.

  Uskonkin, että tilastoista puuttuu iso osa masentuneista. Opiskelijat jotka eivät ole tienneet, tajunneet, halunneet tai uskaltaneet hakea apua. Kuten minä.

  Vastaa