Atooppinen ihottuma – paljon enemmän kuin pinnallinen ihovaiva
Miksi en enää ihastu?
23 151
Ihastuminen, mikä ihana, vatsanpohjassa lepattava tunne! Nuorempana saatoin ihastua harva se viikko – jos nyt en niin vakavasti, niin sillä tavalla uteliaan kutkuttavasti ainakin. Olen aina ollut luonteeltani tunteellinen ja helposti innostuva, ja tämä on myös näkynyt suhtautumisessani muihin ihmisiin. Minun on helppo nähdä muissa ihastuttavia piirteitä ja viehättyä niistä.
Ihastusherkkyydelleni on naureskeltu ja sitä on päivitelty, mutta itse en ole koskaan ottanut asiaa niin vakavasti, tai ainakaan negatiivisesti. Sehän on oikeastaan aika kaunis piirre ihmisessä, vaikka itse sanonkin. Että katselee maailmaa avoimin silmin, innostuu asioista ja löytää kauneutta sekä mielenkiintoisia kulmia ympäriltään. Eikä se silti tarkoita, että olisi päättämätön tuuliviiri, joka liihottaa ihmisestä seuraavaan omien impulssiensa ja oikkujensa vietävänä. Helposti ihastuvasta ja innostuvasta luonteestani huolimatta olen aina ollut kykenevä sitoutumaan ja keskittymään yhteen asiaan kerrallaan, jos tunne on ollut selkeä ja molemminpuolinen.
Vanhemmiten olen kuitenkin huomannut, että ihastustaipumukseni on muuttunut. Siinä missä aiemmin perhosia lepatteli vatsanpohjassa tuon tuosta, nykyään tuollaiset sisuskaluissa asti tuntuvat ihastuksen tunteet ovat harvinaisia. Elämä on takuuvarmasti nykyään tasapainoisempaa ja rauhallisempaa muutenkin, mutta myönnän kaipaavani toisinaan sitä kirkasotsaista tyttöä, joka näki silmät sädehtien mahdollisuuksia joka suunnalla. Olen edelleenkin se sama tunteikas ja innostuva ihminen, mutta ihastuksen heräämiseen vaaditaan nykyään enemmän kuin ennen.
♥
On aina mielenkiintoista keskustella tunne- ja ihmissuhdeasioista, kun jokainen tarkastelee näitä teemoja oman historiansa, elämänkokemuksensa ja persoonansa valossa. Jo pelkästään termit voivat herättää hämmennystä, erimielisyyttä tai väärinkäsityksiä. Joku ottaa sanan ”ihastuminen” ihan hurjan vakavasti ja toiselle se merkitsee vain kevyttä ja kutkuttavaa, huolettoman uteliasta kiinnostusta uutta ihmistä kohtaan. Toisaalta joku puolestaan kokee ihastuvansa kerran viidessä vuodessa ja toinen kerran viikossa – voisi kuvitella, että ensin mainitulle termi on tällöin vakavampi. Yhden tunteet syttyvät salamana hetkessä ja toinen tarvitsee pitkää kypsyttelyä, ennen kuin voi puhua ihastuksesta.
Olemme kaikki erilaisia, eikä yksi tapa olla ole toista oikeampi tai parempi. Eivätkä samallakaan ihmisellä kaikki ihastukset ja tunnekuohut noudata samaa kaavaa. Ihmisluonto on arvaamaton, joten kovin ehdottomalla linjalla ei siis kannata lähteä muita neuvomaan tai arvioimaan, vaikka toisen tunnemyrskyt tai -suvannot tuntuisivatkin itselle vierailta. Tunteita kun ei voi tieteellisesti mitata tai selittää, jää keskustelu kunkin yksilöllisten kokemusten ja havaintojen varaan.
♥
Ihmisillä on kaikenlaisia totuuksia rakkaudesta ja usein on helppo puolustaa sitä, joka itselle ja oman kokemuspiirin valossa tuntuu läheisimmältä. Monesti kuulee sanottavan, että nopeasti alkanut tunne ei kestä ja hitaammin kypsynyt on sitä tosirakkautta. Näin voi toki joskus olla, mutta yhtälailla tiedän myös onnellisia, pitkiä parisuhteita, jotka ovat alkaneet salamarakkautena.
Nuoruusvuosien mustavalkoisuuspäissäni olin itse aikanaan sitä mieltä, että sen kyllä tietää heti, sykähtääkö sisimmässä tai onko jutussa potentiaalia. Sittemmin matkan varrelle on osunut hitaita sytytyksiä, hankalia lähtötilanteita, yllättäviä käänteitä ja haastavia ajoituksia, jotka ovat avanneet silmiä ja saaneet luopumaan ehdottomista julistuksista.
Nopea ihastuminen on usein sellaista intuitiivista ja ehkä hieman pinnallistakin, mikä toki ei tarkoita, etteikö tunne voisi olla aito ja syventyä ajan kanssa. Salamaihastuksissa sitä taitaa usein hurmaantua enemmänkin omasta mielikuvastaan toisesta ihmisestä ja projisoida tähän omia toiveitaan ja haaveitaan – eihän toista vielä silloin heti aluksi tunne. Hitaamman sytytyksen ihastukset puolestaan rakentuvat ehkä vakaammalle (tai ainakin realistisemmalle) pohjalle, mutta sai kiinnostus sitten alkunsa niin tai näin, se ei toki kerro vielä mitään jutun onnistumispotentiaalista.
♥
Muistan joskus tunteneeni suorastaan surua ystäväni puolesta, joka tuntui ihastuvan vain äärimmäisen harvoin. Olen kokenut itse tämän oman ihastusherkkyyteni olevan sellainen kepeä ja iloinen asia – ja on ollut mukavaa, että sisimmässä hyrrää usein positiivisesti poreilevia kiinnostuksen tunteita. Sitten tajusin, ettei kaverini oikeastaan mitenkään kärsinyt tilanteestaan. Harmillista toki oli, jos se harvoin syttyvä ihastus sattui kohdistumaan ihmiseen, joka ei tuntenutkaan samoin, mutta enimmäkseen kaverini kuitenkin keskittyi onnellisena ihan muunlaisiin asioihin ja oli tyytyväinen elämäänsä. Ja seurustelee nyt onnellisesti.
Ymmärrän ystävääni nykyään entistä paremmin, kun oma ihastusherkkyyteni on huomattavasti laimentunut. Olen kyllä edelleen utelias ihmisiä kohtaan ja kiinnostun mielenkiintoisista tyypeistä, mutta vain harva saa minussa enää aikaan sellaisia hyrinöitä ja värinöitä vatsanpohjassa. Se on ollut minulle hämmentävää, koska en ole tottunut tällaiseen. Välillä tuntuu kuin olisin menettänyt jonkun olennaisen osan itseäni sen vallattoman ihastustaipumuksen myötä. Toisaalta taas koen elämäni olevan nykyään valtavan monella tavalla parempaa ja tasapainoisempaa kuin vaikka 10 vuotta sitten. En kaipaa menneitä tippaakaan. Paitsi ehkä niitä perhosia joskus.
♥
Olen pohdiskellut tätä ihastumisherkkyyden muutosta paljon. Miksi en enää ihastu samalla tavoin? Liittyykö se jotenkin ikään? Kuuluuko se aikuiseksi kasvamiseen? Mitä hyvää tai huonoa siinä on? Uskon, että se on sekoitus elämänkokemusta ja itsetuntemusta – kaikkien niiden koettujen rakkauksien, pettymysten ja sydänsurujen summa, terapiassa istuttujen tuntien hedelmää.
Olen tuumaillut, että koska kaiken kerryttämäni elämänkokemuksen ja itsetutkiskelun kautta saavuttamani viisauden ansiosta tunnen itseni todella paljon paremmin kuin ennen, ehkä ihastustenkin saralla joukosta ovat karsiutuneet ne idealistisen ihanat mutta todellisuudessa täysin mahdottomat ja epäsopivat kumppanit jo kalkkiviivoilla. Ehkä se kirkasotsaisena kauneutta ja mahdollisuuksia joka suunnalla nähnyt tyttö on sittemmin oppinut tunnistamaan, keneen nyt ei ainakaan kannata ihastua. Vaikka eiväthän ne tunteet yleensä viime kädessä järkeä kysele.
Ehkä vähän surullista, mutta epäilen, että mitä enemmän ihmisellä alkaa olla ihmissuhteisiin liittyvää painolastia ja historiaa matkassaan, sitä haastavammaksi käy tunteiden valtaan heittäytyminen. Hattaranpunaiset haaveet saavat väistyä, kun tyly realismi nostaa päätään. Sitä tulee varovaisemmaksi, vähän pelokkaammaksi. Kun on joutunut satutetuksi ja rikotuksi, on luonnollinen reaktio kohentaa suojauksia. Ja jos mattoa on vedetty jalkojen alta useammankin kerran, pahimmassa tapauksessa romanttisten unelmien tilalle astuu epäluuloinen kyynisyys.
Olin viime keväänä vilpittömän surullinen omasta puolestani, kun havaitsin itsessäni kyynisyyden siemenen. Olen lukemattomista pettymyksistä ja sydänsuruista huolimatta taistellut tietoisesti tuota mörköä vastaan, sillä se on kuin musta aukko, joka nielaisee mennessään kaiken kauniin eikä tuo ihmiselle mitään hyvää. Määrätietoisesti kyynisyyttä vastaan rakennettu muurini kuitenkin mureni, kun sain osakseni poikkeuksellisen törkeää kohtelua ihmiseltä, jolta odotin menneiden tapahtumien valossa ennen kaikkea arvostusta ja huomaavaisuutta. Taistelin itseni kalsean kyynisyyden alhosta muutamassa kuukaudessa, mutta mietin, saiko tämä kokemus minussa tunnetasolla aikaan pysyviä vaurioita? Onko ihastumattomuudessa lopulta usein kyse vain korkealle pystytetyistä (usein tiedostamattomista) suojamuureista?
♥
Miltä ihastumisen kuuluu tuntua? Tuntuuko se aina samanlaiselta? Muuttuuko tuo tunne vanhemmiten tai elämänkokemuksen myötä? Pitääkö vatsassa lepattaa perhosia ja tuntua siltä kuin toinen veisi jalat alta? Onko se hullu ja täysin syövereihinsä imaiseva hullaantumisen tunne edes se, mitä ihmissuhteissa pitäisi tavoitella? Minäkin olen ehtinyt katsoa teinisarja SKAMin kaikki ilmestyneet tuotantokaudet ja ymmärrän täysin, miksi siihen on niin helppo ihastua. Sarja on kuin nostalgiatrippi omiin teinivuosiin, ensisuudelmiin, ensikänneihin, ensirakkauksiin ja niihin maailmaa vavahduttavan vahvoihin tunteisiin. On helppo muistaa lämmöllä, millaista se oli silloin joskus. Entä kaipaanko takaisin niihin aikoihin? En todellakaan.
Joskus mietin, liittyvätkö ne kaikkein kiihkeimmät ihastumisen tunteet usein sellaisiin romansseihin, joissa on jonkinlaista vaaran tuntua ja jännitettä. Sillä mikään ei saa kiinnittymään toiseen niin kuin menettämisen pelko ja pieni epävarmuus siitä, onko toinen saavutettavissa. Ihmismieli toimii siinä mielessä kummallisesti ja epäloogisesti. Miksi sitä haluaa kovemmin sellaista, mitä ei voi saada? Edes tästä kaavasta tietoiseksi tuleminen ei välttämättä poista dilemmaa tunnetasolla.
Tarvitaanko suhteen alussa sitä tunteenpaloa, jos fiilikset tasaantuvat vuosien varrella joka tapauksessa? Minusta tarvitaan. Juuri se hykerryttävä ihastuksen tunne on se, mikä erottaa romanssin ystävyydestä. Viime kädessä sitä voi toki kysyä itseltään, mitä parisuhteelta kaipaa – eri ihmisille erilaiset asiat voivat olla tärkeitä. Minulle parisuhde merkitsee paitsi kumppanuutta, myös ihastuksen tunteita, romantiikkaa ja fyysistä vetovoimaa. On selvää, että alkuaikojen ihastus tai rakastumisen tunne ei kestä loputtomiin, mutta se yhdessä koettu tunteiden matka voi myöhemmin toimia ankkurina, johon kiinnittyä, kun arki puskee päälle, toisen naama ärsyttää ja tekisi mieli kyseenalaistaa koko homma. Se auttaa muistamaan, miksi on halunnut olla kaikista maailman ihmisistä juuri tämän tietyn kanssa.
♥
Kärsimättömälle ja entiselle salamaihastujalle se on outo tilanne, kun ne palavat ihastuksen tunteet loistavat poissaolollaan tai antavat odottaa itseään. Jos toisessa kaikki tuntuu olevan kohdallaan – ja suorastaan tietää, että nuorempi minä olisi jo korviaan myöten pihkassa – pitää löytää itsestä se kärsivällisyys antaa tunteiden tulla omalla painollaan. Malttia. Mutta myös lopulta myös rohkeutta päästää irti ja katsoa eteenpäin, jos sitä varmuuden tunnetta ei koskaan tule. Minusta on AINA parempi olla itsekseen kuin väärän ihmisen kanssa.
Mikään ei ole niin varmaa kuin muutos, mutta tällaista muutosta en olisi osannut itsessäni ennustaa. Ehkä se on hyvä. Ehkä tämä on juuri sitä, millaiseksi minun on ollut tarkoituskin kasvaa. Tai ehkä tämä vaihe elämässäni on tarkoitettukin itsetutkiskelulle. Niin kauan kun elämäänsä ei elä pelkojen ja epävarmuuksien ohjaamana, uskon, että intuitio auttaa navigoimaan oikeaan suuntaan.
Olisipa mielenkiintoista kuulla teidänkin mietteitänne aiheesta. Olen kuullut tosi monelta ikäiseltäni samankaltaisia kokemuksia ihastumisen vaikeudesta, joten jakakaahan muutkin viisauttanne. :)
Tags: höpötyksiä, Ihmissuhteet, Mietteitä elämästä
Categorised in: Elämä
Pupu ja Lenita
23 151
