Ikioma asunto ja alkushokki

Tänään on viimein se päivä, kun kaikki tämän asuntoprojektin osalta konkretisoituu seuraavalle tasolle ja asunto ihan oikeasti siirtyy minun omistukseeni. Iltapäivällä olisi siis määrä allekirjoittaa kauppakirjat ja sen jälkeen asunto on ihan virallisesti minun. Muuttamaan tosin pääsen vasta huhti-toukokuun vaihteessa, koska asunnon luovutus on vasta silloin, mutta tänään rustaan nimeni papereihin ja minusta tulee asunnon omistaja. Jännää!

Henkisesti tämä prosessi ostotarjouksen tekemisestä tähän päivään on ollut melkoinen matka. Ja voin kertoa, että se ei ole ollut yhtä onnellista auvoa ja tähtipölyä. Enemmänkin tunnelmat ovat olleet jotakin innostuksen ja kauhun välimaastosta öisin valvottavaan stressiin. Vaikka nyt alan olla viimein rauhallisella ja vakuuttuneella mielellä tästä kaikesta, isoa päätöstä päätöstä on pitänyt sulatella hetki.

Päätös asunnon ostamisesta reilu viikko sitten syntyi todella nopeasti. Menin katsomaan asuntoa, jota en todellakaan ollut ilmoituksen perusteella aikonut hankkia. Mieli kuitenkin muuttui välittömästi kämppään astuessani, koska livenä suorastaan rakastuin ensisilmäyksellä. Ja juuri sellaista rakastumisen kokemusta olin vähän odotellut. Sellaista, että asuntoon astuessa se tuntuisi heti kodilta ja tulisi vahva tunne, että juuri täällä haluaisin palavasti asua.

Ensimmäisenä päivänä asunnosta järjestettin neljä näyttöä ja jo seuraavalle päivälle välittäjä oli sopinut useita lisää. Hän varoitteli minua, että mikäli olisin asunnosta kiinnostunut, kannattaisi toimia melko nopeasti, koska kämppä todennäköisesti menisi kaupaksi varsin vikkelään – välittäjä epäili lyövänsä kaupat lukkoon viimeistään seuraavana päivänä. Ja useissa asuntonäytöissä jo ravanneena en epäillyt asiaa hetkeäkään. Ne markkinoiden kiinnostavimmat asunnot todellakin yleensä menevät saman tien – usein jo ensinäytössä, ja varsin usein ennen ensimmäistä yleistä esittelyä.

Välittäjä sanoi minulle, että olisi valmis tekemään kaupat jo samana iltana ja perumaan seuraavalle päivälle sovitut näytöt, mikäli sopiva tarjous tulisi. Olin samantien melko varma, että tekisin tarjouksen, mutta halusin vielä miettiä hetken asiaa. Illan sovittujen näyttöjen jälkeen välittäjä soitti minulle ja kertoi, että asunnosta olisi tulossa toinenkin tarjous. Näin ollen totesin, että mikäli haluaisin kämpän omakseni, minun olisi pakko tehdä päätös saman tien, sillä välittäjähän oli sanonut olevansa valmis myymään asunnon vielä samana iltana. Ja pienen tarjouspainin jälkeen sain sen puhelun, että asunto on minun.

Olin uutiset saatuani onneni kukkuloilla. Fiilis oli melkoisen absurdi ja epätodellinen, mutta tunsin tehneeni tismalleen oikean päätöksen. Se intuitio sisimmässä oli tästä asunnosta todella vahva – ja siihen luotin.

Myönnän, ettei minulla ollut aavistustakaan, millaisiin tunnemyrskyihin omistuskämppää etsiessään ja ostaessaan voisikaan joutua, ennen kuin ryhdyin tähän hommaan. Vasta tarjouskilpailujen tuloksia jännittäessäni ymmärsin, miten paljon tunnetta tällaisessa projektissa on pelissä ja miten suuria pettymyksiä asuntokauppoja hieroessaan voi tuntea. Tuli tarve soittaa muutamalle hiljattain tarjouskisan hävinneelle ystävälleni, että ANTEEKSI, kun en ole osannut olla myötätuntoisempi pettymyksen hetkillä, koska en vain oikeasti ole ymmärtänyt, miltä tämä kaikki tuntuu! No nyt ymmärrän.

Suurin tunnemyrsky odotti minua kuitenkin yllätyksekseni tarjouksen läpimenosta seuraavana aamuna. Illalla olin onneni kukkuloilla ja aamulla heräsin aivan ennen aikojaan omituiseen epäluuloiseen ahdistukseen. Teinköhän nyt varmasti oikean päätöksen? Miksi ostin yksiön, vaikka halusin ensisijaisesti kaksiota? Onko siellä nyt riittävästi säilytystilaa? Olikohan tämä nyt ollenkaan fiksua? Olisikohan sittenkin pitänyt ottaa se toinen kämppä, jota myös harkitsin? Olin hämmentynyt, kun päässä risteili pelkän onnellisen huminan sijaan tällaisia kriittisiä ja ahdistavia mietteitä.

Seuraavana aamuna heräsin taas ahdistukseen joskus ennen kukonlaulua. Mihin hemmettiin aion tunkea tämän kaiken omaisuuteni siellä? Eihän tämä mahdu minnekään! Miten ikinä ehdin hankkiutua kaikesta eroon ennen muuttoa? Jätinkö nyt kuitenkin ostopäätöstä tehdessä jotain huomiotta ja rakastumisen huumassa sivuutin sen tosiasian, että säilytystilaa on vähän vähemmän kuin tässä nykyisessä kämpässäni? Siellä toisessa harkitsemassani asunnossa tällaista pulmaa ei olisi ollut. Hyrrä pyöri päässä ja stressi kiristeli öisin leukapieliä. Aloin jo kyseenalaistaa, että oliko se asunto edes niin ihana kuin silloin ensi-ihastuksen huumassa kuvittelinkaan.

Viimein sain taottua päähäni hiukan järkeä. Uusi asuntonihan on todellinen helmi! Jokainen, jolle olen näyttänyt kuvia uudesta kodista, on ollut ihan mykistynyt siitä, miten ihana se onkaan. Miten siis yhtäkkiä en itse kyennyt näkemään kuin ongelmia ja uhkakuvia? Kavereiden ihastuksen huokaukset helpottivat oloani hiukan ja vahvistivat tunnetta siitä, että ehkä tämä sittenkin oli ihan fiksu hankinta.

Kun rauhallisesti järkeilin asiaa, alkoivat nuo päässä jyllänneet uhkakuvat tuntua yhä naurettavammilta. Mitä sitten, jos siinä asunnossa on muutama kaappi tätä nykyistä kotia vähemmän? Asunto on joka tapauksessa nykyistäni suurempi ja siellä on kellari- ja vinttikomerotilaa varmaan yhden kokonaisen asuinhuoneen verran (mikä on 100% enemmän kuin tässä nykyisessä, jossa käytännössä varastotilaa ei ole lainkaan). Ja mitä sitten, vaikka en ehtisikään selvitellä kaikkea ja hankkiutua ihan kaikesta eroon ennen muuttopäivää? Nämä tulevat pari kuukautta ovat töiden suhteen vuoden kiireisintä aikaa ja kesällä puolestaan on hiljaisempaa, joten ehtiihän sitä omaisuutta perata sitten kesälläkin kaikessa rauhassa. Koko maailmaa EI ole pakko saada valmiiksi ennen muuttoa.

Kun sain itselleni viimein järkeiltyä tämän kaiken, mieli alkoi rauhoittua ja pystyin taas alkaa iloita ja intoilla uudesta ihanasta asunnostani. Stressi alkoi väistyä ja tilalle tulivat konkreettiset suunnitelmat ja luovat ratkaisut. Kun mietin, mistä tuo ahdistus ja stressi oikein alun alkujaan kumpusi, en keksinyt asialle muuta selitystä kuin, että kyseessä taisi olla jonkinlainen ison, elämää mullistavan päätöksen jälkeinen alkushokki.

Kun puhuin tästä alkushokista ääneen Snapchatissa, sain monilta muilta ensiasunnon ostajilta lohduttavia viestejä, että he olivat käyneet läpi ihan samanlaisen paniikkireaktion tässä samassa vaiheessa. Tunsin huojennusta, etten ollut sekoiluineni yksin. Mutta kylläpä on ollut melkoista tunteiden vuoristorataa tämä asuntoprojekti – en olisi osannut moista odottaa. Olen kuitenkin onnellinen, että tänään prosessissa otetaan jälleen yksi askel eteenpäin ja sen jälkeen voin viimein ryhtyä oikeasti suunnittelemaan tulevaa. Ja tällä kertaa onneksi innostuksella ja hyvillä mielin. :)

Tags: asunnon ostaminen, höpötyksiä, koti, Mietteitä elämästä

Categorised in: Elämä, Koti