Afterwork-podcast: Isyys ja tasavertainen vanhemmuus
Miksi digiajan lapsi ei liiku?
51 109
Kuinka moni teistä tykkäsi lapsena koululiikunnasta? Veikkaan, että aika moni käsi ei nouse. Tuntuu, että suurimmalle osalle ihmisistä koululiikunta on jättänyt enemmänkin traumoja kuin innostuksen urheiluharrastusten pariin. Minusta se kertoo siitä, että jotain on todella pahasti pielessä. Kehotan varautumaan pitkään avautumiseen, koska ajatusta ja asiaa on aiheesta niin runsain määrin, että en oikein tiedä edes, mistä aloittaisin…
Olen pyöritellyt tätä lasten ja nuorten liikkumiseen liittyvää teemaa päässäni jo vuosikaudet, mutta vasta tuossa loppusyksystä se alkoi hahmottua selkeämmäksi kokonaisuudeksi päässäni ja palaset loksahtelivat viimein kohdalleen. On ihan tosiasia, että digiajan lapset liikkuvat vähemmän kuin koskaan ja lasten lisääntyvä ylipaino on todellinen riskitekijä. Millaisin keinoin näihin ongelmiin voitaisiin tehokkaasti puuttua? Minulla on muutama ajatus.
Siitä, miten lasten ylipainoon tulisi puuttua, jaoin jo muutamia mietteitä aiemmin tällä viikolla julkaisemassani postauksessa (kannattaa lukea myös kommenttiboksin puolella virinnyt keskustelu), mutta nyt tarkoituksena olisi pureutua nimenomaan liikuntapuoleen. Miksi lapset eivät harrasta liikuntaa? Miksi koululiikunta ei innosta lapsia urheilun pariin? Ja miten lasten liikuntaharrastuksia vapaa-ajalla voitaisiin tukea ja lisätä?
Tunnustan heti kättelyssä, että en ole ihan kartalla koululiikunnan nykytilasta, sillä peruskouluikäisiä tuttavia ei juuri ole ja omat kokemukseni koululiikunnasta ovat jostain 15-20 vuoden takaa. Tilastot kuitenkin puhuvat puolestaan ja vaikuttaisi siltä, ettei koululiikunnan rooli urheilun pariin innostamisessa ole juuri muuttunut. Korjatkaa toki, jos olen väärässä.
Kävin loppusyksystä kaverini Facebook-seinällä uutisjutun innoittamana keskustelua hokkareista ja kaunoluistimista ja ajatustenvaihto rönsyili luistimista koululiikuntaan yleisemmällä tasolla. (Luistimista on kuitenkin sanottava sen verran, että molemmilla luistelleena kehotan muuten kaikkia tyttöjä hankkimaan ennemmin hokkarit, ellei harrasta taitoluistelua – hokkareilla on huomattavasti helpompi ja kivempi luistella, jos taitoluistelutekniikka ei ole hallussa!)
Mainitsin luistimiin liittyvän keskustelun yhteydessä, kuinka paljon harmitti, että minun lapsuudessani tyttöjen ja poikien opetussuunnitelma liikuntatunneille oli hieman erilainen. Esimerkiksi juuri luistelun osalta pojilla oli ohjelmassa jääkiekkoa ja pelejä siinä, missä tyttöjen oli määrä tehdä varsahyppyjä (mikä ei tietenkään niillä hokkareilla sitten onnistunut ja ärsytti opetussuunnitelmaa tiukasti seuraavaa opettajaamme suunnattomasti). Toivottavasti tällainen on jo historiaa ja opetussuunnitelmaa on sittemmin päivitetty vähän tasa-arvoisempaan suuntaan. Soisi myös, että opettajilla olisi näissä tilanteissa hieman pelisilmää muokata suunnitelmaa tarpeen ja tilanteen mukaan. Tarvitseeko tytöillä ja pojilla ylipäänsä olla eri liikuntasuunnitelmat?
Keskustelussa nousi esiin myös poikien kokemuksia liikuntatunneilta ja jääkiekkopelien parista. Paljastui, että monen pojan muistot liikuntatunneilta olivat harmistuneita ja katkeria lähinnä siksi, että he eivät koulun peleissä saaneet juurikaan edes peliaikaa. Ei-niin-taitavat pelaajat saivat nimittäin istua suurimman osan oppitunnista vaihtopenkillä, kun jääkiekon aktiiviharrastajat loistivat kaukalossa. Hetkinen… Eihän sen näin pitäisi mennä!
Mikä viime kädessä on koululiikunnan tarkoitus ja päämäärä? Mihin sillä pyritään? Halutaanko liikuntatunneilla taata lapsille edes hetki liikuntaa viikossa noin niin kuin terveyden näkökulmasta vai onko liikuntatunneilla syvällisempääkin tavoitetta? Itse ajattelen, että parhaimmillaan koululiikunta voisi olla väylä tavoittaa liikuntaharrastusten pariin myös niitä lapsia, jotka eivät ole kotoa saaneet siihen kannustusta tai jotka eivät muuten luontaisesti ole osanneet niiden pariin hakeutua. Ehkä ajatukseni on idealistinen, mutta toivoisin, että koululiikunta toimisi nimenomaan innostajana urheilun pariin ja tarjoaisi paitsi viikoittaisen mahdollisuuden päästä purkamaan energiaa ja tekemään jotain fyysistä, myös innostavan tilaisuuden tutustua erilaisiin urheilulajeihin.
Todellisuudessa se tuntuu useimmille olevan jotakin ihan muuta… On ikävä sanoa, mutta ainakin omina kouluaikoinani koululiikunta oli ainakin aivan omiaan tappamaan kaiken innostuksen liikuntaa kohtaan. Usein tuntui, että opettajilla oli omat suosikkioppilaansa ja liikunnan aktiiviharrastajat saivat aina kympin riippumatta siitä, mitä tunneilla tekivät. Ja jos ei sattunut harrastamaan niitä opettajan lempilajeja tai olemaan niistä erityisen kiinnostunut, niin hyvistä numeroista oli turha haaveilla.
Ymmärrän hyvin, että ei varmasti ole helppoa yrittää ohjata, motivoida ja arvioida niin kovin kirjavaa joukkoa, mutta jos mietitään konkreettisia käytännön ratkaisuja, niin varmasti jo pienemmällä ryhmäkoolla päästäisiin aika pitkälle. Ja sillä, että ehdittäisiin syventyä kuhunkin lajiin himpun verran pidempään, jotta mukaan ehtisivät hekin, jotka vasta ensi kertaa opettelevat ja kokeilevat. Sillä tavoin saattaisi jopa joskus syntyä niitä onnistumisen elämyksiä, jotka taitavat monella jäädä koululiikunnassa aika olemattomiin. Uskon, että juuri niiden onnistumisen elämysten kautta saataisiin heräteltyä lasten innostusta liikuntaharrastuksia kohtaan ja moni voisi rohkaistua kokeilemaan samaa lajia toistekin.
Monen traumat liikuntatunneilta liittyvät juuri osaamattomuuteen kytkeytyviin häpeän tunteisiin, joita ovat olleet edesauttamassa joko luokkatoverit tai opettaja itse. Aina viimeiseksi jääminen joukkueen jaossa ja tunne siitä, että ei ole haluttu kumpaankaan joukkueeseen, ei varsinaisesti edesauta buustaamaan intoa liikkua.
Minusta on hieman ongelmallista, että usein liikuntatunnit ovat tuntuneet lähinnä aktiiviharrastajien tähtihetkiltä loistaa ja näyttää osaamistaan, vaikka tosiasiassa koululiikunnassa ohjausta, tukea, kannustusta ja peliaikaa tarvitsisivat paljon enemmän juuri he, joiden elämään liikunta ei vapaa-ajalla juuri kuulu. Ja siksi se, että ne taitavimmat aktiiviharrastajat saavat koulutunneilla eniten peliaikaa, tuntuu toden totta aika vinksahtaneelta – hehän sitä oikeastaan kaikkein vähiten tarvitsevat, jos vapaa-ajallakin pääsee treenaamaan.
Ja tästä päästäänkin niihin lasten ja nuorten harrastusmahdollisuuksiin vapaa-ajalla: ne ovat ihan mielettömän suppeita ja kapea-alaisia. Moni urheiluharrastus maksaa aivan tolkuttomasti ja on jo tästä syystä harrastusmahdollisuuksien ulottumattomissa. A2-yksinäisyysillassa tuli puheeksi paljonko esimerkiksi jääkiekkoharrastus kustantaa ja mikäli muistan oikein, se taisi olla noin 500 euroa/kk lasta kohden. Aika harvalla perheellä on varaa maksaa tällaisia summia harrastustoiminnasta, puhumattakaan siitä, jos lapsia on useampi.
Hinta on yksi iso ongelma, mutta minusta toinen iso ongelma on se, miten yksipuolisia liikuntamahdollisuuksia lapsille tarjotaan. Lapsille ja nuorille tarvittaisiin sellaisia rentoja, matalan kynnyksen harrastusryhmiä, joissa tärkeintä ei ole älytön kilpailuhenkisyys ja tavoitteellisuus, vaan mukaan pääsemisen edellytykseksi riittäisi uteliaisuus ja kiinnostus lajia kohtaan ja halu harrastaa liikuntaa.
Kun mietin omaa lapsuuttani ja nuoruuttani, minulla olisi varmasti ollut lahjoja moneenkin lajiin, mutta into lopahti aina siinä vaiheessa, kun olisi pitänyt sitoutua kilpailemaan ja käymään treeneissä 3-5 kertaa viikossa. Uskon, että luomalla vähän rennompia ja vapaampia harrastusmahdollisuuksia liikunnan pariin saataisiin aika paljon useampi lapsi ja nuori liikkumaan. Myös tutkimukset tukevat sitä ajatusta, että liika tavoittellisuus ja kilpailullisuus ovat itse asiassa ennemmin haitaksi kuin hyödyksi lasten liikuntakasvatuksessa – jopa niiden lasten kohdalla, joilla on edellytyksiä huippu-urheilijoiksi.
Totuus on, että harva lapsi jaksaa pitää intoa yllä yhtä lajia kohtaan, jos se edellyttää hurjaa treenimäärää viikossa plus sen päälle tulevia mittelöitä, pelireissuja ja turnauksia. En minä ainakaan jaksanut. Itse liikkuminen kiinnosti kyllä, mutta ei veren maku suussa ryppyotsaisesti paahtaminen eikä varsinkaan kaiken vapaa-ajan uhraaminen yhdelle asialle. Itse asiassa tutkimustulokset vahvistavat, että myöhemmin huippu-urheilijoiksi päätyneitä kaikkein parhaiten on lapsuudessa tukenut nimenomaan monipuolinen liikunnan harrastaminen, joka mahdollistaa lapselle monenlaisten lajien kokeilemisen ja ilon kautta tekemisen.
Surullisinta nykyisissä liikuntamahdollisuuksissa lapsille ja treenaamisen kulttuurissa on se, että montaa lajia ei edes kiinnostuksesta huolimatta pääse harrastamaan, jos taitotaso ei ole riittävä. Sellaisia rentoja höntsäily-henkisiä harrastusryhmiä ei monilla paikkakunnilla ole lapsille ja nuorille edes olemassa. Kun harrastamisen keskiössä on nimenomaan kilpailu ja tiukka sitoutuminen treeneihin, lapsi putoaa harrastusmahdollisuuksien kelkasta varsin nopeasti, jos ei satu aloittamaan harrastusta riittävän nuorena tai ole luontaisesti erityisen lahjakas. Tässä on oikeasti aika iso ongelma.
Meistä ei kaikista tarvitse tulla parhaita tai huippu-urheilijoita, mutta olisi silti toivottavaa, että jokainen voisi edistää terveyttään ja nauttia liikkumisesta oman taitotasonsa, sitoutuneisuutensa ja kokeilunhalunsa puitteissa. Eikö etusijalla harrastuksissa tulisi olla tekemisen riemu? Ei ole ihme, että lapset eivät liiku, jos urheilusta tehdään pienen etuoikeutetun joukon kallis, elitistinen ja lapsilta kohtuuttomuuksia vaativa harrastus. Mielipiteeni on toki kärjistetty, mutta tältä tilanne jossain määrin sivulta katsottuna vaikuttaa. Uskon, että mikäli nimenomaan lapsuudessa saataisiin tuotettua lapsille niitä ilon ja onnistumisen kokemuksia liikunnan parissa, rakennettaisiin samalla terveempää yhteiskuntaa, jossa liikkuminen on luonnollinen ja mieluisa osa elämää myös aikuisena.
Aihe herättää varmasti keskustelua, joten sana on kommenttiboksin puolella vapaa. Keskustelkaa, pohtikaa, haastakaa, korjatkaa ja tarjotkaa luovia ideoita – uskon, että jos yhteistä tahtoa on, tätä tilannetta voidaan muuttaa! Tätä juttua saa myös jakaa, sillä haluaisin todella herätellä tätä keskustelua laajemminkin ja kuulla, millaisia ratkaisuja ongelmaan voitaisiin keksiä.
Tags: höpötyksiä, hyvinvointi, treenikassi
Categorised in: Elämä
Slaavilaista estetiikkaa Berliinissä
51 109
