24 kommenttia

• 

  Aliisa

  - 11.1.2017 20:04

  Tuo itsekurin korostaminen on kyllä vakiintunut todella syvälle nykypäivän painonhallintakeskusteluun. Itse olen ollut lievästi ylipainoinen koko aikuisikäni. Takana on monta kitudieettiä yhdistettynä päättömiin liikuntamääriin. Haluaisin tietää kuinka moni normaalipainoinen ihminen pystyy elämään kolme kuukautta vapaaehtoisesti alle 1000 kalorilla päivässä ja samalla suorittamaan rääkkitreenejä kuudesti viikossa? Veikkaan että aika moni näistä itsekuri-paasaajista luovuttaisi jo ensimmäisten viikkojen jälkeen.

  Eli ihan turha paasata ylipainoiselle itsekurin merkityksestä painonhallinnassa. Todella moni meistä on venyttänyt sitä jo äärimilleen – huonoin seurauksin.

  Vastaa
  • 

    Jenni

    - 12.1.2017 10:08

    Nykyisellään asiantuntijat ovat laajalti todenneet tuon itsekuri-näkökulman toimimattomaksi, joten toivotaan, että siitä ajattelusta päästäisiin vihdoin eroon ja eteenpäin toimivampiin tapoihin.

    Vastaa
• 

  oona

  - 12.1.2017 01:16

  se on hassua, että koko ikänsä ajattelee olevansa läski, mutta oikeasti lihotessaan (mielenterveys petti, minkä myötä elin viime kesän karkilla) tajuaa kaiken teini-iän painoon ja ulkonäköön liittyneen murehtimisen ja itkun olleen ihan turhaa.

  Vastaa
  • 

    Jenni

    - 12.1.2017 10:01

    Luulen, että varsin moni teini-ikäinen murehtii näitä juttuja aivan turhaan, vaikkei olisi aihettakaan. Voimia tilanteeseesi! <3

    Vastaa
• 

  Noora

  - 12.1.2017 07:43

  Tuossa kampanjassa on paljon hyvää ja kaikki, mikä oikeasti johtaisi pysyvämpään painonhallintaan, on hyvästä. Ja parempaan itsetuntoon jne. Mutta se on fakta, että huolestuttavan moni kymmenen vuoden ikään ehtinyt lapsi on jo joko lievästi tai vaikeastikin ylipainoisia. Kun itse olin ala-asteella -90-luvulla, oli tyypillistä, että joka luokalla oli noin yksi lihava lapsi. Nykyään ylipainoisia on jo viidennes tai neljännes. Siihen on välttämätöntä puuttua. Jos ei painosta puhuta suoraan, laiminlyö terveydenhoitaja velvollisuuttaan. Ei se estä kehumasta lasta muilta osin ja antamasta positiivista palautetta siitä, mikä on hyvää. Kaikille lapsille pitää puhua terveellisestä ruuasta, sen verran harvakseltaan noita tarkastuksia on. Mutta sitten, kun oikeasti ongelma todetaan, on siihen puututtava rajusti ja puhuttava suoaan kiertelemättä. Eikä vain massiivisen lihavat vaan nimenomaan ne ”vähän pyöreät” joiden kasvukäyrä on kirinyt jyrkkään nousuun, muttei vielä näytä varsinaisesti mahdottoman lihavalta. Heihin meillä on vaikutusmahdollisuuksia. Ilman kommentteja toki kasvu korjaa osan tilanteen. Osalla taas ei, etenkin tässä kännykkäpelailun ajassa, kun puistohipat ovat vähentyneet. Varsinkin vanhemmat siitä vetävät joskus herneitä nenään, kun ”aina meidän suku on ollut tällaista raskasluista”, mutta kun se ennaltaehkäisy on helpompaa kuin korjailu. Onneksi valtosa vanhemmista ottaa asian vakavasti ja ajattelee lapsensa parasta. Puuttumisen voi tehdä lynkkaamatta. Tutkimukset osoittavat, että lapsuuden ylipainosta on vaikea päästä eroon. Rasvasolujen koko ja määrä paisuvat ja aiheuttavat ongelmia loppuiäksi. Liika kaunistelu on vaarallista. Ei ketään saa läskiksi sanoa, mutta lihava-sanaa saa käyttää. Ja ylipainosta pitää puhua. Minä vertaisin tätä siihen suoruuteen, kun meitä lääkäreitä kehotetaan puhumaan myös kuolemasta kuolemana, eikä esimerkiksi poisnukkumisena. Mutta toki vanhemmat ovat ensisijainen kohde painonhallinnasta puhuttaessa ja ohjaten ja tukien ja neuvoen, eikä niin, että se vain töksäytetään lapselle.

  http://www.kaypahoito.fi/web/kh/suositukset/suositus?id=hoi50034

  Vastaa
  • 

    Minä täällä

    - 12.1.2017 09:28

    No itse olen juuri näitä kouluterveydenhuollon ja neuvolan ”läskiuhreja”. Niin kauan kuin lapsi ei itse pysty vaikuttamaan, millaista ruokaa kotona syödään, pitäisi se valistus kohdentaa vanhempiin. Mun mielestä on niin epäreilua, että viiden vanhasta asti olen kuullut terveydenhoitajalta, että olen liian pyöreä.
    Tämä lapsuuden pyöreys katosi kasvupyrähdyksen myötä. 11 vuotiaan olin 160 cm pitkä ja 50 kg. Ei kovin lihava? Mutta pidin itseäni läskiä, sillä olin luokan pisin (myös poikia) ja sillä tapaa ”isokokoinen”. Mua kiusattiin kolmannelta luokalta kuudennelle lähes päivittäin, että olen läski. Vaikka käytin koon 36 vaatteita kutosluokalla. Pituutta siinä vaiheessa lähes 165 cm.
    Yläasteella jotkut pojat tekivät selväksi, etten ole kovin viehättävä. Terveydenhoitaja muisti kertoa, että olen vähän pyöreä (painoindeksi 26 harrastin paljon liikuntaa). Lukiossa jälleen kuittailua, että ei uskoisi, että harrastan liikuntaa (ylipainoa ehkä 5 kg). Terveydenhoitajalta laihdutusehdotuksia. Muttei tukea, miten laihduttaa.
    Miten tällainen voi olla vaikuttamatta itsetuntoon ja siihen miten arvokkaana ja viehättävänä pidän itseäni?
    Ekana opiskeluvuotena laihdutus. Olin tosi hoikka. Housut kokoa 38 paidat xs / s. Rinnat A-kuppia. Kylkiluut näkyi. Kaverit huolissaan. Mutta painoindeksi juuri ja juuri 24. Nyt olin kunnon kansalainen.
    Silloin olin suhteessa, jossa en ollut lopulta yhtään onnellinen. Olin varovainen, en oma itseni, vahvuuksiani ja persoonaani hän ei arvostanut.
    Suhde loppui. Paino nousi hieman.
    Löysin uuden poikaystävän, joka arvostaa, tukee ja rakastaa minua ehdoitta. Paino on noussut. Mutta olen vahva, arvokas, terve, liikunnallinen, haluan tehdä minulle terveellisiä päätöksiä. Opettelen sitä.
    Nyt kun katson kuvia menneisyydestä näen hieman eksyksissä olleen tytön, joka ei ole koskaan ollut lihava. Eikä oikeastaan pullea.
    Nyt olen. Mutta nyt minulla on eri motivaatio laihduttaa. Ei siksi, että minut hyväksytyäisiin, vaan siksi että haluan tehdä itselleni hyviä asioita.
    Olen onnellinen, rakastan ja olen rakastettu.

    Vastaa
    • 

      Jenni

      - 12.1.2017 09:59

      Onpa surullista kuulla tällaisia kokemuksia. Toivoisin niin kovasti, että nämä tällaiset esimerkit terveydenhuollon tavoista puuttua ylipainoon olisivat harmillisia yksittäistapauksia, mutta kun näitä kuulee niin paljon, en täysin usko siihen, että näin on. Toivottavasti tämä on jotakin, missä on sitten sinun lapsuusvuosiesi päästy eteenpäin ja kehitytty. Hienoa joka tapauksessa, että olet matkalla kohti tasapainoa syömisen ja hyvinvoinnin suhteen.

      Niin kauan kuin lapsi ei itse pysty vaikuttamaan, millaista ruokaa kotona syödään, pitäisi se valistus kohdentaa vanhempiin. Tässä on minusta varsin relevantti pointti. Useimmiten lapsen ylipainon ratkaisemiseksi avaimet ovat nimenomaan vanhempien käsissä. Useimmiten lapsi ei edes ymmärrä itse olevansa jotenkin lihava tai vääränlainen, ennen kuin hänelle näin ulkopuolelta kerrotaan. Ja herkässä kehitysvaiheessa se voi aiheuttaa elinikäisiä vaurioita omalle kehonkuvalle.

      Huolestuttavaa on minusta myös, että lasta tai nuorta ei tarkastella kokonaisuuden näkökulmasta vaan tuijotellaan vain painoindeksiä. Jos nuori harrastaa liikuntaa aktiivisesti ja on terve, niin siinähän on jo kaikki edellytykset terveelle aikuisuudelle. Juuri sitä mielestäni terveydenhuollossa kaivattaisiin, että katsottaisiin kokonaisuutta ja lähestyttäisiin asiaa ennemmin kysellen kuin osoitellen. Terveydenhoitajan olisi varmasti ollut helppo kartoittaa tilanne kysymällä esimerkiksi harrastuksista ja ruokailutottumuksista, yms. ja arvioida sen perusteella, onko oikeasti syytä huoleen vai ei. Ja sinunkin tapauksessasi on ollut kyse kuitenkin ihan normaalipainon rajoilla keikkuvasta, urheilullisesta nuoresta eikä vakavasta ylipainosta.

      Tämä esimerkki valitettavasti tukee juuri sitä ajatusta, että ainakaan tähän asti terveydehuollon keinot pureutua ongelmaan eivät ole olleet kovin rakentavalla pohjalla. Ja pahimmillaan kaltaistesi ”läskiuhrien” kohdalla luodaan ongelma, jota ei alun perin ole edes oikeastaan ollut. Ja sen jälkeen potilas jätetään ongelmansa kanssa yksin. Voi olla, että noista ajoista on menty paljon eteenpäin, mutta juuri tämänkaltaiset esimerkit ovat minusta painava syy myös terveydenhuollolle tutkailla omaa toimintaansa uudesta kulmasta.

      Vastaa
  • 

    Jenni

    - 12.1.2017 09:39

    Ymmärrän, että ylipainon kertyminen on oikeasti sellainen kierre, mikä olisi hyvä katkaista jo lapsena ja mikäli lasten ylipaino on merkittävästi lisääntynyt, on tilanne toki huolestuttava. Mutta kyseenalaistan niitä keinoja, joilla ylipainoon puututaan etenkin lasten kohdalla. Olen kuullut lukuisia näitä tarinoita, joissa koko elämän mittainen laihdutuskierre ja epäterve suhde omaan kehoon on saanut alkunsa nimenomaan siitä, että terveydenhuollon ammattilainen on alkanut puhua lapselle lihavuudesta ja painonpudotuksesta. Onko se todella keskustelu, jota tarvitsee ylipäänsä käydä 10-vuotiaan kanssa vai olisiko tällöin paikallaan jutella esimerkiksi suoraan vanhempien kanssa? Ehkä 10-vuotias on jo sen ikäinen, että voi, mutta kunhan tässä pohdiskelen, miten asiaa voitaisiin auttaa vahingoittamatta lapsen minäkuvaa ja kehonkuvaa siinä niin kovin herkässä vaiheessa. Lasten ylipainon kohdalla ongelma ja sen ratkaisun avaimet lienevät ensisijaisesti vanhempien käsissä – ja silloinhan se varsinaisesti muodostuukin ongelmaksi, jos vanhemmat sulkevat itse silmänsä tilanteelta tai ovat haluttomia ottamaan vastuuta tilanteesta.

    On hienoa kuulla, että asiaan osataan pureutua hienovaraisesti neuvoen, tukien ja ohjaten, mutta koska tuntuu, että kovin monella on myös päinvastaisia kokemuksia, kaikkialla ei ehkä ihan onnistuta. Myös terveydenhuollon ammattilaisten olisi hyvä tutkia omaa viestintäänsä kriittisesti, koska ymmärtääkseni yksi koko kampanjan alkusysäyksistä on ymmärtääkseni ollut juuri monen ylipainoisen kokemus siitä, että he eivät saa toivomansa kaltaista apua terveydenhuollosta.

    Suurin ongelmahan lienee suurimmalla osalla ylipainoisista enemmänkin enemmän henkinen kuin fyysinen. Kyllä kaikki tietävät, että ylipaino on terveyden näkökulmasta pahasta, mutta siitä huolimatta varsin moni ajautuu ylipainon kierteeseen eikä pääse siitä lukemattomista yrityksistään huolimatta irti. Osin kyse on varmasti tiedon puutteesta ja vääränlaisista tavoista yrittää korjata tilannetta, sekä epärealistisista odotuksista ja tavoitteista painonpudotuksen suhteen etenkin aikataulun osalta. Veikkaisin kuitenkin, että suurelta osin ongelma on siinä, että ylipainon ja siinä jumittamisen syyt ovat ensisijaisesti psykologisia. Jos hoidetaan vain kehoa, vaikka ongelman ydin on korvien välissä, eivät tulokset todennäköisesti ole kovin kestävällä tai vakaalla pohjalla. Siksi olisikin ehkä hyvä miettiä sitä koko kokonaisuutta, miten ylipainoa tässä yhteiskunnassa pyritään hoitamaan. Luulen, että pelkät ravitsemusneuvot eivät välttämättä kovin monen kohdalla riitä, vaan tarvittaisiin esimerkiksi psykologin tukea, tms.

    Vastaa
    • 

      Jenni

      - 12.1.2017 11:38

      Lisäyksenä tähän vielä, että kuten tuossa itse tekstissä mietiskelin, niin osin vastuu lasten liikkumisesta ja harrastuksista on myös vanhemmilla, mutta koen, että tässä yhteiskunnassa tarvittaisiin todella paljon monipuolisempia liikuntamahdollisuuksia lapsille ja nuorille. Tästä aiheesta olen tekemässä pian myös ihan oman juttunsa.

      Vastaa
• 

  Tuuli

  - 12.1.2017 10:51

  Minullekin kävi niin, että ala-asteella olin hieman pyöreähkö ja terveydenhoitaja syyllisti minua siitä. Kyseli, että syödäänkö meidän perheessä pelkkää karkkia. No ei syöty varmastikaan yhtään sen enempää kuin muissakaan perheissä. Mutta silloin ymmärsin olevani lihava ja ällöttävä muiden silmissä. Siitä alkoi jatkuva itseni tarkkailu ja kontrollointi. Pituuskasvu korjasi lievän pyöreyden, mutta mielestäni olin yhä lihava. Yläasteen aikana keskityin olemaan hengittämättä liian näkyvästi, ettei mahani näyttäisi isolta. Laihdutin jatkuvasti ilman suuria tuloksia. Jokaisen laihdutusyrityksen jälkeen masennuin kun olo ei ollutkaan yhtään sen kummoisempi kuin ennen. Lihoin uudestaan ja laihduin ja lihoin ja nyt olen lihavampi kui koskaan. En voi käsittää, miksi olen kuvitellut olevani lihava sillon lapsena. Kuvissa näytän hennolta ja vähän sairaalta. Nykyään olen lihava, mutta olen alkanut tehdä työtä itsetuntoni parissa ja aloitan terapian kohta. Uskon, että kun saan minäkuvani kuntoon, voin olla sinut itseni kanssa ja laihtua terveellisesti. Laihuus ei enää ole mikään päämäärä tai hyvän elämän mittari. Haluan vain olla terve.

  Vastaa
  • 

    Jenni

    - 12.1.2017 10:55

    Voi kuinka tulee surullinen olo teidän puolesta, jotka olette joutuneet lapsena kuulemaan tällaista terkkareilta. :/ Ei näin. Ei todellakaan näin. Kuulostaa todella monessa tapauksessa valitettavasti siltä, että kun lapsuudessa on puututtu tällä tavoin painoon, se on aiheuttanut moninkertaisesti vahinkoa ennemmin kuin hyötyä. Toivon todella, että tänä päivänä asioita ei enää hoideta tällä tavalla. Tai että viimeistään nyt herätään huomaamaan nämä ongelmat terveydenhuollossa.

    Voimia tilanteeseesi! Terapia tekee takuuvarmasti hyvää – puhun kokemuksesta. Ja olet ehdottoman oikeassa siinä, että tärkein määränpää on olla terve. <3

    Vastaa
• 

  Tua

  - 12.1.2017 11:27

  Surettaa lukea ja kuulla tällaisia kokemuksia. On järkyttävää, että terveydenhuollon ammattilainen onnistuu mahdollisesti pilaamaan nuoren, kasvavan lapsen itsetunnon jopa loppuiäksi. Itsellänikin on huonoja kokemuksia kouluterveydenhuollosta, tosin päinvastaisesta syystä. Olin lapsena kovin hoikka; kasvoin pituutta nopeasti eikä paino välttämättä noussut samaa tahtia. Kun kouluterveydenhoitaja tästä sitten huomautti ja käski syömään enemmän, aloin stressata omasta kehonkuvastani ja syömisistäni. Söin jo muutenkin varsin reippaita annoksia, mutta paino ei alkanut nousta vaikka nostin annoskokoja ja söin välipaloja, kuten oli käsketty. Tilannetta ei myöskään auttanut puolituttujen ja tuntemattomienkin heitot hoikkuudestani ja vihjailut anoreksiasta. Teini-iässä onneksi ymmärsin tämän olevan luonnollinen ruumiinrakenteeni ja hyväksyin itseni. Yhä olen hoikka, ja painoindeksin (jota liian tiukasti terveydenhuollossa edelleen välillä tuijotetaan) mukaan minun pitäisi painaa yli 10 kiloa enemmän. Itse uskon nykyisen painoni olevan sen minulle oikea; näihin kiloihin painoni on itsestään asettunut ja näissä kiloissa minulla on hyvä olla. Sen pitäisi riittää ihan kenelle tahansa.

  Vastaa
  • 

    Jenni

    - 12.1.2017 11:44

    Minulla on sinun kanssasi hyvin samankaltaisia kokemuksia, koska olin lapsena ja nuorena ihan poikkeuksellisen hoikka. Minulle ei onneksi tästä kouluterveydenhuollon puolesta huomauteltu, vaikka itse jopa kerran hakeuduin huolissani terkkarin vastaanotolle, kun tuntui, että lähes päivittäin painoni oli yleinen keskustelunaihe koulussa. Onneksi omalle kohdalle sattui fiksu ja mukava terkkari, joka hiukan taustatietoja kyseltyään totesi, ettei ole mitään syytä huoleen ja totesi, että minusta näkee jo päällepäin, että olen rakenteeltani siro ja lähtökohtaisesti pienikokoinen. Mutta koulukavereilta sain kuulla anoreksiavihjailuja ja -epäilyjä vähintään viikoittain. Myös lukiossa joudun terveystiedon opettajamme silmätikuksi painoineni.

    Monesti voisi näissä tilanteissa olla hyvä katsoa jälleen sitä kokonaisuutta. Anoreksiasta on yleensä syytä olla huolissaan, jos paino yhtäkkiä alkaa pudota radikaalisti. Jos ihminen on kuitenkin lapsesta asti ollut hoikka, eikö kehitys silloin ole ihan johdonmukaista, jos paino pysyttelee samankaltaisissa lukemissa? Myös vilkaisu perimään voisi joskus antaa osviittaa siitä, mistä vartalotyyppi on peräisin. Esimerkiksi minun äitini on aina ollut samanlainen hoikkeliini ja on yhä liki 60-vuotiaana samoissa mitoissa kuin lukioikäisenä.

    Vastaa
• 

  Erika

  - 12.1.2017 13:40

  Painoin yläasteikäisenä 70 kg – olen 161-senttinen. Luulen, että silloinen painoni johtui koulukiusaamisesta.

  Nykyään painan hieman yli 60 kg ja saan kuulla jatkuvasti, että ”olen liian laiha”. Miten niin?

  On jännä, miten muiden painosta jatketaan jatkuvasti huomauttaa. Siksi olen ottanut asenteekseni sen, että vähät välitän muiden puheista – kunhan olen itse itseeni tyytyväinen, se riittää. Totuus kuitenkin on, että myös hoikilla on vatsamakkaroita ja selluliittia. :D

  Vastaa
• 

  A

  - 12.1.2017 15:43

  Kuulostaa niin kovin tutulta. Myös minä sain kuulla muistaakseni 10-vuotiaana terveydenhoitajalta, että painoa pitäisi nyt tarkkailla, ettei se nousisi liian suureksi. Olin ja olen aina ollut normaalipainoinen (jos nyt sitä painoindeksiä pitää katsoa), söin ihan normaalia kotiruokaa ja liikuin. Parin vuoden sisään pituuskasvu tasasi pienen pyöreyden.

  Olin ehkä vähän herkkä lapsi, mutta minuun se vaikutti todella voimakkaasti, että painoani kommentoitiin tuolla tavoin, kun en itse aiemmin ollut ajatellut olevani mitenkään iso. Nämä seuranneet lähes 15 vuotta olen häpeillyt ja inhonnut vartaloani, tuntenut syyllisyyttä syömisistäni ja yrittänyt laihduttaa. Olen edelleen ihan normaalipainoinen, käytän koon 36 vaatteita ja silti paino ja oma kroppa pyörivät päivittäin mielessä.

  Eniten ihmetyttää se, että mitä painon kommentoinnilla koetettiin saavuttaa? Eikö parempi tapa olisi ollut tiedustella vanhemmilta ruokailutottumuksista ja liikkunnasta? Ala-asteikäisenä söin kouluruokaa ja kotona tasan sitä, mitä vanhemmat pöytään laittoivat. Eikä 10-vuotiaan varmaankaan ole tarkoitus lähteä yksikseen juoksemaan hikilenkkejäkään pitääkseen painonsa kurissa.

  Vastaa
• 

  K

  - 12.1.2017 17:05

  Kuten moni muukin tänne kommentoinut, niin itsekin sain kuulla noin 9-vuotiaana kouluterveydenhoitajan suusta olevani ylipainoinen. Tätä ennen ei kukaan ollut sanonut minun olevan liian painava. Kotona söimme terveellistä kotiruokaa, ja leikin ja juoksin ulkona niin kuin kaikki muutkin lapset. Kyse olikin ennemminkin tuosta lapsenpyöreydestä: kun pituutta tuli lisää, niin painokin laski. Silti näin reippaasti yli kymmenen vuotta myöhemmin ovat nuo terveydenhoitajan sanat edelleen kirkkaasti muistissa. Tuolloin 9-vuotiaana aloin nimittäin ensimmäistä kertaa miettimään, että olenko todellakin liian lihava. Näin aikuisena asiaa mietittyäni olen vain pohtinut, että miksi terveydenhoitaja ei voinut ottaa tätä asiaa puheeksi vanhempieni kanssa, miksi hänen täytyi ottaa asia puheeksi 9-vuotiaan lapsen kanssa? Ei kenenkään 9-vuotiaan tulisi miettiä painoaan. Tuosta lähtien paino ja oma kehonkuva pyörivätkin mielessä enemmän tai vähemmän noin lukioikäiseksi saakka. Tänä päivänä voin onneksi todeta, että olen kroppaani sangen tyytyväinen :)

  Vastaa
• 

  Eve/Pinkkiä Piiperrystä

  - 12.1.2017 20:17

  Meitä on varmastikin paljon jotka on peruskoulun aikana saanut terkkarilta kuulla painostaan. Toivon vain kovasti että tulevina vuosina painosta puhutaan, koska ongelma on kasvava. Mutta nimenomaan se miten puhuttiin. Paljonko on hyötyä siitä, että sille lapselle asiasta puhutaan ja korkeintaan kirjataan siihen kotiin menevään lappuun, että jotain pitäisi tehdä. Kyllähän se on kotoa lähtevä ongelma, jonka käsittelyssä pitäisi olla koko perhe mukana ja selkeät suunnitelmat kuinka edetään yhteistyössä perheen, lapsen ja terveydenhuollon kanssa. Itse olen myös kymmenen ikäisenä saanut ensimmäiset huomautukset, siitä eteenpäin pikkuhiljaa lihonut koko ajan ja nyt kun opiskelen terveystieteen maisteriksi niin tasan tiedän mitkä ovat ongelmat ja ratkaisut, mutta sitä tukea ja apua mitä tarvitsisi terveydenhuollolta, ei saa. Toisaalta vaikka olen isompi kuin koskaan ennen ja fyysisesti huonokuntoisempi, niin pää voi paremmin kuin 15 vuoteen.

  Vastaa
• 

  Seija

  - 13.1.2017 07:27

  Valitettavasti meininki ei ole muuttunut tämän päivän koulujen terveydenhuollossa mitenkään. Olen itse ylipainoinen ollut koko ikäni ja omat itsetunto-ongelmat alkoivat teini-ikäisenä, kuinkas ollakaan kouluterveydenhoitajan kommenteista. Hän laittoi minut painotarkkailuun, vaati ruokapäiväkirjan täyttämistä ja syyllisti jokaisesta letusta ja pullasta, jonka siihen kirjasin. Ja ei, meillä ei syöty kotona jatkuvasti lettuja ja pullaa. Tästä kaikesta on nyt yli 30 vuotta ja olen lihavampi kuin koskaan. Kun katson teini-iän kuvia, en todellakaan ollut mikään armoton läski, toki varmasti ylipainoinen. Kotiin ei koskaan asian tiimoilta oltu yhteydessä. Ja noina aikoina ei minulla juuri ollut omaa rahaa käytössä, vaan söin mitä kotona tarjottiin. Normaalia kotiruokaa. Sama kotiruoka tarjottuna kahdelle siskolleni ei tehnyt heistä lihavia, eikä edes pyöreitä. Ehkä syy siis ei ollut ruuassa, vaan geeneissä.

  Vaan se, mistä aloin kirjoittamaan on kouluterveydenhoitaja, joka omalle 9 vuotiaalle tyttärelleni oli pitänyt salaa minun selkäni takana ”puhuttelun” hänen painostaan. Kysellyt ruokatottumuksista ja kun ei muuta huomautettavaa löytänyt, pitänyt saarnan siitä, että jokailtainen kaakaomukillinen on lopetettava. Siinä oli hänen mielestään kasvavan lapsen pyöreyden syy!

  Terveydenhoitaja otti kyllä yhteyttä kotiin ja kun olin pahalla päällä siitä tavasta, millä lastani oli kohdeltu, kirjattiin heille koneelle ylös, että seuraavassa tarkastuksessa haluaa äiti olla mukana. No, seuraava tarkastus tuli, taas ilman äitiä. Ja kotiin tuli itkua nieleskelevä kymmenvuotias, joka tunsi itsensä nöyryytetyksi, kun oli taas joutunut kuuntelemaan, miten lihava hän on. Tässä vaiheessa paloivat äidiltä hihat ja tein selväksi terveydenhoitajalle, mitä mieltä olen hänen toimintatavoistaan. Näitä kohtaamisia ennen meillä oli täysin onnellinen ja tyytyväinen tyttö, jolla ei ollut huolta huomisesta, eikä pienestä lapsenpyöreydestä. Nyt meillä on yksitoistavuotias, joka puristelee mahamakkaroitaan peilin edessä ja muutenkin puhuu painostaan ja peilikuvastaan toistuvasti moittivaan sävyyn.

  Kun otin yhteyttä terveydenhoitajaan, kysyin häneltä, että luuleeko hän minun valehtelevan, kun sanon, että meillä ei syödä jatkuvasti pizzaa, hampurilaisia ja muuta roskaruokaa? Kun olen itse laihduttanut 30 vuotta, tiedän tasan tarkkaan, miten ja mitä pitää syödä. Meillä syödään tavallista kotiruokaa, johon pyrin aina lisäämään kasviksia ja vihanneksia niin paljon kuin pystyn. Aina on tarjolla salaattia, hedelmiä ja marjoja. Samalla ruualla isänsä puolelta geeninsä perinyt isoveli on ollut aina normaalipainoinen, jopa laiha. Ehkä tässäkään tapauksessa syynä ei ole ruoka, vaan geenit.

  Itse olen kotona visusti välttänyt puhumasta omasta painostani tai siitä, miten olen yrittänyt laihduttaa. Olen kehunut lastani kauniiksi ja ihanaksi ja yrittänyt lisätä arkiliikuntaa kaikin mahdollisin tavoin meille molemmille. Ja pam, yhdessä hetkessä kouluterveydenhoitaja tuhosi koko vuosien työn.

  Olen niin vihainen terveydenhoitajalle, koska tiedän tasan tarkkaan, että tyttäreni ei tule pääsemään ikinä enää eroon siitä ajatuksesta, että hän on jotenkin huonompi kuin muut. Tiedän sen kokemuksesta ja se itkettää, surettaa ja tekee minut äärimmäisen vihaiseksi. Tälle asialle tulee todellakin tehdä jotain ja pian!

  Vastaa
• 

  Enni

  - 13.1.2017 21:25

  Huhhuh, samanlaisia kokemuksia täälläkin, ja peruskoulun olen kuitenkin käynyt 2000-luvun alussa.

  Muistan jo ennen kouluikää miten neuvolassa kyseenalaistettiin perheemme ruokatottumuksia, johtuen pitkälti siitä, että isäni oli kanssani päivät, eikä ilmeisesti 90-luvun perhekäsitykseen mahtunut ajatus terveellistä kotiruokaa tekevästä koti-isästä. Väittäisin, että asetelma ollessa toisin päin, ei vanhemman eli äidin kodinhoitokykyä olisi kyseenalaistettu samalla tavalla. Olin lapsenpyöreä ja veljeni oli ollut aikanaan samanlainen, sitten harpannut huimasti pituutta hetkessä ja paino tasaantunut. Siskoni taas oli toista maata, siro ja pienikokoinen aivan lapsesta saakka. Neuvolahoitajat kuitenkin hokivat joka kerta vain, etten sovi ikäisteni kasvukäyrään. Kukaan ei tuntunut ottavan huomioon, että myös pituuteni oli paljon ikäisiäni korkeampi.

  Sama syynäys jatkui alakoulussakin, jossa muistan elävästi miten 10-vuotiaana terveydenhoitaja halusi erikseen keskustella kanssani kohtaamastani kiusaamisesta. Kun sanoin, ettei kukaan ollut kiusannut minua, hän hämmästyneenä päivitteli, että eikö edes sen takia että olen lihava. ”Oletko varma, ettei kukaan huutele että olet läski?” No, kiitos terkkarin, aloin potemaan hirveää huonommuuden tunnetta – pakkohan minussa oli olla jotain perustavanlaista vikaa, kun terveydenhoitaja ei millään uskonut, että minua voisi olla kiusaamatta. Koin olevani ällöttävä ja ruma. Mitään konkreettista painon alentamiseksi ei kuitenkaan tehty tai ehdotettu, sen sijaan terkkari kaivoi esiin neuvola-aikaiset kasvukäyrät ja huokaili kun olen _aina_ ollut niin paljon isompi enkä mahtunut käyrille koskaan. Olin ala-asteen lopulla kuitenkin yli 160cm pitkä ja käytin koon 36 vaatteita, painoin n. 50kg ja mietin, miten olin muka koskaan ylipainoinen.

  Kun sitten aloin tarkkailla syömistäni ja muun muassa kalakeittopäivänä otin vain lusikallisen ruokaa – koulussamme oli sääntö, että kaikki itse otettu ruoka tulee syödä loppuun vaikka väkisin, ja inhosin kalakeittoa – pölähti yhtäkkiä ruokapöydän ympärille niin keittäjä, ruokailua valvova opettaja kuin itse rehtorikin. Siinä sitten analysoitiin koko ruokalan kuullen yritänkö kenties laihduttaa ja lopulta paikalle kutsuttiin terveydenhoitaja luennoimaan minulle anoreksiasta. Koko episodi oli niin naurettava, että jälkikäteen ajateltuna on vaikeaa uskoa sen todella tapahtuneen. Mitään jälkiseurauksia tapahtuneelle ei ollut, vaikka muistan kyllä vanhempieni olleen yhteydessä kouluun. En tosin joutunut enää käymään painokeskusteluissa ala-asteen aikana, joten ehkä terveydenhoitaja rauhoittui hieman.

  Yläasteella paino nousi jonkin verran ja mielsin itseni hirviöksi, läskin takia täysin kelvottomaksi ihmiseksi. Kaikella teinin tarmolla yritin toki peittää epävarmuuttani ja näyttää vahvalta ulospäin, vaikka läski-huutelut tosiaan olivat arkipäivää nyt myös muiden oppilaiden osalta. Silloinen yläasteen terveydenhoitaja ehdotti erään kerran, josko ryhtyisin noudattamaan seuraavanlaista diettiä: aamulla lasi tuoremehua, koulussa vain salaattia, iltapäivällä hedelmä ja iltapalaksi ruisleipä jonka päälle voi laittaa yhden leikkeleen, muttei voita. Olin täysin typertynyt terkkarin ehdotuksesta, sillä olimme vasta käyneet terveystiedossa läpi ateriarytmin tärkeyttä ja terveellistä ruokaympyrää. Mietin vain, mitä olisi käynyt jos olisin tarttunut terveydenhoitajan ohjeistukseen? Sanottakoon nyt vielä, että olin painoindeksini kanssa normaalipainon rajalla tai hieman sen yli, 25,5. Mitään syytä moiseen kitudieettiin ei todellakaan ollut.

  Lukiossa erinäisten syiden johdosta painoni nousi lopulta melkein 10kg, mutta terveydenhoitaja kuittasi lihomisen vain olankohautuksella. Sanoi, että niin kauan kun olen muuten terve ja en koe painoa haittana, en saisi antaa sen häiritä elämää. Hänen mukaansa paino tasaantuisi kyllä terveellisillä elämäntavoilla ja normaaleilla liikuntatottumuksilla ja kaikki on ok, kunhan se ei nouse yhtäkkiä lisää.
  Olin suorastaan järkyttynyt – ensimmäistä kertaa koko elämäni aikana jonkun mielestä olin normaali, tavallinen, terve. 10kg ylipainoisena.

  Nyt aikuisiällä jatkuva kamppailu painon kanssa on arkipäivää ja identiteettiini syöpynyt leima huonosta, laiskasta, ennen kaikkea typerästä läskistä istuu sitkeästi kiinni. Ymmärrän, että ylipaino on kansanterveysriski, mutta niin kauan kun terveydenhuollon ammattilaisten asenne on kaikkien kuultujen kokemusten kaltainen tai kuten yllä, hieman ylimielinen ja osoitteleva, ei muutosta ole tulossa kuin huonompaan päin.

  Kaikista vahingollisimpana pidin holhoavaa asennetta ja lihavuuden mukana iskettyä tyhmän tai yksinkertaisen leimaa, joka oikeutti terveydenhoitajat vuodesta toiseen kyseenalaistamaan vanhempiani ja omaa ymmärrystäni siitä, mitä tarkoittaa ravintoympyrä tai kasvikset sekä terveellinen ruoka. Sanat ja asenteet todella lyövät merkkinsä ihmiseen ja etenkin kasvavassa, kehittyvässä iässä lapselle on turha huomauttaa mistään sellaisesta, joka ei hänelle ole välittömäksi vaaraksi tai nouse lapsen tai nuoren omasta huolesta.

  Pahoittelut kilometrikommentista, ja kiitos tämän tärkeän aiheen esiin nostamisesta, Jenni! Huomaa, että vuosienkin jälkeen tämä teema nostaa tunteet pintaan. Kiitos jakamisesta ja siitä, että haluat omalta osaltasi vaikuttaa siihen, että keskustelu painon ympärillä muuttuisi kehittävämpään suuntaan. :)

  Vastaa
• 

  Hanna

  - 15.1.2017 13:16

  Minusta lapsille ei pitäisi sanoa mitään. Ei lihavuudesta, ei laihuudesta. Ainoastaan opettaa mitä kuuluu terveellisiin elämäntapoihin, kertoa ruokavalion ja liikunnan tärkeydestä TERVEYTEEN, eikä niinkään PAINOON.

  Lapsihan ei tosiaan voi siihen vaikuttaa mitä kotona syödään, eli vanhempiin sitä pitäisi olla yhteydessä jos jollakin todella on ylipaino/alipaino ongelma.

  Itse kuulun näihin todella laihoihin, koko suku on laihaa, tosin säästyin muutamia huomauttelijoita lukuunottamatta sen pahemmin silmätikuksi joutumiselta. Luulen että osasyy tähän oli se että vanhempani ovat lääkäreitä (mikä koulussakin tiedettiin), joten opettaja ja terveystarkastaja ajattelivat varmaankin että eiköhän kaksi lääkäriä tiedä tarpeeksi painosta/indekseistä ja ruuasta. Eivät varmaan olisi uskaltaneet alkaa lääkäreille huomauttelemaan asiasta.

  Maailma on täynnä traumatisoituneita naisia, osa ylipainosta ja osa alipainosta huomauttelun vuoksi. Kuinkakohan monen fiksun naisen energia on mennyt ja menee aterioiden, liikunnan ja laihduttamisen miettimiseen sen sijaan että keskittyisivät opiskeluun/uraan/perheeseen jne, mikä nyt kenellekin oikeasti on tärkeää ja tuo onnellisuuta. Olen jopa miettinyt, että olisikohan sitä enemmän naisia korkeilla paikoilla työelämässä jos he oikeasti olisivat voineet keskittyä siihen eikä kaikkeen muuhun paineeseen mitä juurikin eniten naisten niskaan kasataan.

  Vastaa
  • 

    Jenni

    - 15.1.2017 16:11

    Olen ehdottoman samaa mieltä kanssasi. Terveys edellä – ei paino tai vartalon malli!

    Vastaa