Atooppinen ihottuma – paljon enemmän kuin pinnallinen ihovaiva
Kovalevy täynnä
10 170
Luin viikonloppuna ihan mielettömän hienon ja ajatuksia herättävän kirjoituksen työnteosta ja työuupumuksesta. Petri Suhonen kirjoittaa blogipostauksessaan pysäyttävän rehellisesti ja avoimesti aiheesta, joka koskettaa varsin monia meistä tässä nykypäivän vaativassa ja hektisessä työelämässä. Suosittelen lämmöllä lukemaan koko jutun, sillä teksti auttoi ainakin minua ymmärtämään paremmin omaakin tilannettani.
Suhonen pukee tekstissään jotenkin niin osuvasti sanoiksi sen, mitä olen itse työurallani viime vuosina kokenut – ja vaikuttaisi siltä, että samoin kokee moni muukin. Tunnen olevani ihan mielettömän onnekas ja etuoikeutettu, että saan tehdä tällaista työtä, joka tuntuu mielekkäältä ja kiinnostavalta ja josta moni muu saa vain haaveilla. Kuten toissa viikolla tekemässäni yrittäjyyttä sivunneessa jutussa kerroinkin, arvostan valtavan paljon tällä valitsemallani polulla sitä vapautta, minkä se minulle mahdollistaa eikä tämänhetkisessä tulotasossakaan ole valittamista. Kuitenkin myös unelmiensa työssä voi uupua ja etenkin yrittäjänä tuntuu toisinaan hirmuisen vaikealta asettaa rajoja omalle jaksamiselleen, kun kukaan muu ei ole vieressä vahtimassa työtunteja – ei hyvässä, eikä pahassa.
Joku kysyikin tuon yrittäjyyttä käsitelleen postaukseni kommenteissa, miten minä pidän yrittäjänä stressin aisoissa. Myönnän, että se on ajoittain osoittautunut varsin haastavaksi tehtäväksi. Olen kamppaillut työurani varrella burnoutin rajamailla jo moneen otteeseen ja pahimmillaan tuo tila voi olla todella ahdistava. Ja pitkittyessään siitä toipuminenkin voi viedä kauan. Olen osannut onneksi itse rimpuilla irti oravanpyörästä ennen kuin olen ehtinyt palaa totaalisesti loppuun, mutta muutaman kerran olen käynyt todella lähellä kokonaisvaltaista uupumista.
Yrittäjän arki on rankkaa ja usein sitä on itse oman itsensä ankarin pomo. Siitä huolimatta pahimmat uupumuksen kokemukset ovat vaivanneet minua aikana, jolloin olen ollut jokun toisen yrityksessä työntekijänä. Minulla on itse asiassa ollut pitkään suunnitelmissa kirjoittaa niistä hetkistä, kun burnout kolkutteli aivan nurkan takana, mutta omistettakoon sille ihan oma postauksensa, jotta tämä juttu ei venähdä loputtoman pitkäksi. Kiinnostaisiko teitä muita lukea noista burnout-kokemuksista?
Vaikka ihan täydellisen burnoutin partaalle en ole itseäni tässä viimeisinä vuosina onnistunut syöksemään, myönnän, että hetkittäin olen ollut todella uupunut. Tällaisessa duunissa työn määrä ei jakaudu tasaisesti, vaan monesti tietyille kuukausille kasautuu melkoisia ruuhkahuippuja, jolloin töitä saa painaa melkeinpä yötä päivää. Koska yrittäjänä vain minä itse voin määritellä omat rajani, viimeisen puolentoista vuoden aikana olen joutunut ihan tosissani opettelemaan hellittämistä ja itseni kuuntelemista.
Uupumuksessa pelottavinta on se, että vaikka kuormitusta vähentäisikin, väsymys ei mene ihan hetkessä ohi. Todellista uupumusta ei korjata muutamilla hyvin nukutuilla yöunilla, vaikka nekin toki ovat tarpeen ja toimivat erinomaisena ensiapuna. Kun väsymyksensä on päästänyt tiettyjen rajojen yli, todellisesta burnoutista nyt puhumattakaan, voi mennä varsin kauan keräillä voimansa ja saada itsensä uudelleen työkykyiseksi. Siksi suosittelen, että kehon ja mielen hälytysmerkkejä kannattaa kuunnella – mielellään jo varsin varhaisessa vaiheessa.
Vuosi sitten syksyllä olin aika lopussa. Olin menneen vuoden aikana laittanut työkuvioni uusiksi, eronnut parisuhteestani ja käynyt läpi terapiaprosessia. Tuntui isolta jutulta ylipäänsä myöntää, että olin vähän alavireessä ja uupunut. Kevään mittaan mieliala koheni ja tsemppihenki palasi, mutta vaikka olin syksyisen väsymyksen myötä sallinut itselleni hiukan vapauksia, niistä oli vaikea nauttia. Jossain vaiheessa keväällä töitä oli vain niin paljon, että pää ei enää pysynyt mukana. Kirjoitin elokuun alussa siitä, kuinka kesä olikin mennyt aikalailla akkuja lataillessa.
Vaikka viime syksyn apaattisista tunnelmista on tultu pitkälle ja viime kevään uuvuttava työmäärä pakotti opettelemaan rauhoittumista, huomaan kaiken tuon jättäneen jälkensä. Suhosen tekstiä lukiessani tunnistin itseni hänen kuvailemissaan uupumuksen oireissa: saamattomuutta ja unohtelua. Ja niiden päälle kaikkein pahimpana syyllisyydentunteita ja ahdistusta, koska tunsin itseni laiskaksi ja alisuorittajaksi.
Viime kesänä kaverini totesi minulle, että kovalevyni taitaa olla täynnä, kun kerroin hänelle hölmöistä unohduksistani, yleisestä sähläyksestäni ja yhä useammin minulle sattuneista käsittämättömistä pikkuvirheistä. Kommentti nauratti tuolloin, mutta veikkaan sen osuneen harvinaisen oikeaan. Vietin siis kesää ottaen vähän rauhallisemmin, sallien itselleni enemmän rentoa olemista ja velvollisuuksista vapaita hetkiä. Se tuli toden totta tarpeeseen. Vaikka koko kesään ei mahtunut kuin kaksi viikkoa ilman työhön liittyviä deadlineja, jo tuo lyhyt parin viikon jakso auttoi irtautumaan velvollisuudentunteista tavalla, joka tuntui jälkikäteen älyttömän tärkeältä.
Kaverini kovalevyletkautus nauratti osuvuudessaan, mutta sain samoihin aikoihin myös toisen kommentin, joka pysäytti miettimään. Koin itseni kovin onnelliseksi tuon kesäisen rauhoittumiseni jäljiltä ja kerroin kosmetologilleni näistä mietteistäni. Hän totesi jossain vaiheessa huomanneensa kevään ja kesän mittaan minussa valtavan muutoksen alkuvuoteen nähden, kun ryhdyin käymään hänen luonaan viikoittain.
Hän kertoi, että alkuvuodesta minusta jotenkin heijastui, että en tullut kasvohoitoon mielelläni. Minusta huokui kiire, kireys ja stressi – se, että olisin mieluiten ollut jossakin muualla. Että olisi tässä muutakin tekemistä kuin makoilla tunnin verran kasvohoidossa. Miettikää, miten hullua! Kasvohoito on monelle ihana rentouttava hemmotteluhetki, mutta minulle se oli vain pakon sanelema, epämieluisa tauko velvollisuuksista. Tauko, jota ei oikein olisi ollut aikaa pitää. Käytännössä minun oli kuitenkin oikeastaan pakko, koska ihoni kriisitilanteen takia ei ollut oikein vaihtoehtoja.
Nyt olen suorastaan kiitollinen siitä, että mokoma viheliäinen vaiva pakotti minut kerran viikossa makaamaan kosmetologin tuoliin, koska se oli yksi pieni askel kohti rauhoittumista, ja sitä kautta kohti aitoa hyvinvointia. Kun hyväksyin sen, että uuteen viikkorutiiniini nyt vain kuului se viikoittainen kasvohoito, aloin vähitellen hellittää. Opin nauttimaan siitä, että minulla oli se yksi sallittu ja pakollinen lepohetki viikossa. Ikävästä pakkopullasta tulikin viikon yksi odotetuimmista hetkistä, kun sain luvan kanssa huokaista ja käydä hetkeksi rauhoittumaan, unohtaa velvollisuudet ja rentoutua. Taisi tulla tarpeeseen, koska nukahdin kesken kasvohoitoni joka ikinen viikko.
Toinen askel kohti rennompaa ja rauhallisempaa elämää oli SPR:n ystäväkurssin kautta saamani mummoystävä. Minulla oli yhtäkkiä arjessani nimittäin toinenkin asia, jolle oli ”pakko” raivata tilaa kalenterista joka viikko. Totesin tuolloin, että siinä vaiheessa elämäni hallinta on totaalisen pielessä, jos en löydä aikataulustani kahta tuntia tälle yksinäiselle vanhukselle. Että sen ajan on vain löydyttävä. Myönnän, että joinakin viikkoina on ollut haastavaa sovitella mummotreffejä kalenteriin, mutta yhtenäkään viikkona en ole jättänyt häntä tapaamatta (ellen ole ollut poissa Suomesta). Toisin sanoen, elämän tärkeysjärjestys alkoi vähitellen taas hahmottua ja löytyä.
Ja hitsi vie, että nämä pakon edessä tekemäni raivaustyöt kalenterissani ovat antaneet niin paljon. Kuinka hyvää tekeekään vain välillä olla ja sallia itselleen hetkiä, jolloin ei suoranaisesti saa aikaan yhtään mitään erityisen hyödyllistä tai tuottavaa (ainakaan noin perinteisillä työn mittareilla mitattuna). Yhä edelleen huomaan, että pää ei toimi ihan kuten ennen. Olen hajamielinen, sählään ja unohtelen asioita huomattavasti enemmän kuin aiemmin – lähimuisti ei yksinkertaisesti pelaa ihan normaalisti verrattuna entiseen. Mutta paljon paremmin menee jo nyt kuin viime keväänä, jolloin tilanne oli pahimmillaan.
Haluan kaiketi vain tällä sanoa, että pitäkää ihmiset itsestänne huoli. Muistakaa kaiken kiireenkin keskellä välillä asetella asioita perspektiiviin ja tärkeysjärjestykseen. Yrittäkää muistaa se artikkeli kuolinvuoteella elämäänsä taaksepäin katsoneiden ihmisten mietteistä. Suurin osa heistä katui lähinnä sitä, että teki liikaa töitä ja vietti liian vähän aikaa rakkaidensa kanssa. Se, jos mikä, antaa perspektiiviä.
Tiedän tasan tarkkaan, kuinka vaikeaa se hellittäminen on, kun tuntee olevansa ihan umpikujassa ja aidosti on se fiilis, että ei vain ole vaihtoehtoja. Mutta aina on vaihtoehtoja. Ja moni niistä kaikista vaatimuksista ja odotuksista on vain oman pääsi sisällä. Minulle on ollut todella iso työ oppia vaatimaan itseltäni hiukan vähemmän ja olemaan itseäni kohtaan hiukan lempeämpi. Ja teen sitä työtä edelleen joka päivä. Varmasti parantamisen varaa on vieläkin reilusti, mutta yritän säännöllisesti muistutella itseäni tästä kaikesta, ennen kuin mopo lähtee taas keulimaan.
Päätetään tämä tajunnavirta tällä kertaa tähän ja jatketaan näistä teemoista myöhemmin vielä lisää. Toivotan teille kaikille näiden mietteiden myötä tähän viikkoon rauhaa ja hyvää oloa, lempeyttä ja rentoutta.
Photos: Vilma Peltonen
Tags: höpötyksiä, hyvinvointi, Mietteitä elämästä, Työ
Categorised in: Elämä
All pink everything
10 170
