5 vuoden aukko valokuva-albumissa

Osallistuin siihen Facebookissa kiertäneeseen #FirstSevenJobs-haasteeseen täällä blogin puolella viikonloppuna ja nyt Facebookissa kiertää jo uusi haaste, missä ihmiset jakavat teini- ja nuoruusvuosien kuviaan. Kun mietin omia teinivuosiani, niiltä ei ole juurikaan kuvia jaettavaksi. Tilanne nähkääs on se, että niin hullulta kuin se saattaakin nyt kuulostaa, meikäläinen vältteli nuorempana kameraa kuin ruttoa. Toisin sanoen minusta ei oikeastaan ole valokuvia teinivuosilta kuin muutama.

Valokuvia teini-ikäisestä Jennistä on peräti niin vähän, että isäni on joskus perhealbumiamme selatessaan todennut, että 90- ja 2000-luvun taitteen valokuvia katsellessaan voisi luulla, ettei perheessämme ole tytärtä lainkaan. Se kertoo paljon siitä, kuinka hanakasti olen pysytellyt poissa kuvista. Miksi kammosin kuvattavana olemista niin suunnattomasti silloin nuorena tyttönä? Ja miten kameraa pakoilleesta teinitytöstä sitten kasvoi aikuinen, joka nykyään ansaitsee osin elantonsakin nimenomaan kameran edessä poseeraamalla? Se onkin varsin mielenkiintoinen kysymys.

En ole koskaan kärsinyt mitenkään kamalan huonosta itsetunnosta, mutta kyllä se vain siitäkin huolimatta taisi niin olla, etten viihtynyt ihan kauhean hyvin omissa nahoissani silloin nuoruusvuosina. Toisaalta, harvallapa meistä tyytyväisyys omaan itseen on silloin kriittisinä teinivuosina ollut ihan huipussaan. En sinänsä surkutellut kohtaloani tai vähätellyt itseäni, mutta oma ulkoinen habitukseni ei kuitenkaan ihan vastannut sitä, mitä olisin oman pääni sisällä halunnut peilissä nähdä.

Olin teini-ikäisenä kirjaimellisesti langanlaiha ja sain kuulla siitä koulukavereiltani viikoittain. Milloin linnunluinen runkoni ja vaatimaton painoni olivat ihastelun ja milloin kauhistelun kohteina – aina asiasta kuitenkin jaksettiin jauhaa kyllästymiseen asti. Syömishäiriövihjailuja sain osakseni säännöllisesti, vaikka söin kuin hevonen. Kilot eivät vain tarttuneet kasvavan tyttösen varteen.

Ei se olemukseni nyt muutenkaan ihan sieltä teinitytön villeimmistä haavekuvista ollut. Hammasraudat, maantienvärinen ja vähän rumasti leikattu tukka, epämieluisat ja epämuodikkaat vaatteet, finnejä naamassa ja kaikin puolin muutenkin vähän awkward meininki. :D Olin myös totaalisen hukassa sen suhteen, miten olisin voinut muuttaa tilannetta. Vaateostoksilla olin hyvin pitkälti vanhempien armoilla ja meikeistä en tajunnut mitään.

Inhosin filmikameroiden aikaan isäni tapaa ottaa kustakin tilanteesta vähän ennalta varoittamatta yksi räpsy. Siinäpä olit sitten suu auki ja silmät kiinni urpon näköisenä hamaan ikuisuuteen asti tallennettuna valokuva-albumiin sen epäonnisen ilmeesi kanssa. Suhteeni omaan ulkoiseen olemukseeni on ollut vuosien varrella aika ristiriitainen. Periaatteessa en ole koskaan mitenkään inhonnut ulkonäköäni, mutta valokuvia itsestäni en voinut useimmiten sietää. Siksi pysyttelin mieluiten poissa kuvista kokonaan. Koulukuvauspäivät ahdistivat ja mieluiten olisin jättänyt kokonaan väliin. Jos vanhemmat olisivat antaneet, olisin jättänyt monena vuonna koulukuvat kokonaan ostamatta. Nyt ne hautautuivat jonnekin arkistojen kätköihin, mistä jossain vaiheessa vain heitin ne roskiin, koska en halunnut jakaa niitä kenellekään.

Suhteeni omaan ulkonäkööni muuttui ehkä eniten niihin aikoihin, kun siirryin lukiosta yliopistoon ja sain viimein vapaammin päättää vaatehankinnoistani ja muista tyylivalinnoistani, kun käytössä oli viimein myös omaa rahaa. Ehkä tuntemattomana uusissa ympyröissä ja uudessa kotikaupungissa oli myös mahdollista ikään kuin luoda itsensä uudelleen. Pikkukaupungissa sitä usein saa jonkun tietyn leiman otsaansa – ja muiden käsitystä omasta itsestä voi sen jälkeen olla vaikea muuttaa. Minä olin kaiketi leimautunut sellaiseksi ihan kivaksi mutta varsin huomaamattomaksi tyypiksi. Olikin suoranainen myönteisen identiteettikriisin paikka, kun suurempaan opiskelukaupunkiin muutettuani tunsin, että minut yhtäkkiä nähtiin.

Suhtautumiseni valokuvissa olemiseen muuttui vasta hieman myöhemmin. Käännekohta oli kuitenkin se hetki, kun sain oman digikameran vuonna 2010. Harjoittelin salaa selfiekuvaamista itsekseni ja tein samalla tutkimusretkeä omiin piirteisiini. Omassa rauhassa harjoittelu toi viimein tunteen, että minäkin voisin joskus onnistua valokuvassa.

Ujostelin alkuun valokuvissa näyttäytymistä täällä blogin puolellakin. Siksi minulle sopi hyvin se blogimaailman alkuaikojen trendi, ettei kasvoja ollut tapana paljastaa lainkaan ja valokuvat rajattiin kaulasta alaspäin. Kun viimein jossain vaiheessa tohdin paljastaa kasvoni, siitä oli vielä pitkä matka siihen, että tunsin oikeasti onnistuvani valokuvissa useammin kuin epäonnistuvani.

Nyt blogiuraa on takana jo yli 9 vuotta ja vuosien varrella on tullut totuteltua valokuvissa olemiseen. Välillä tuntuu suorastaan absurdilta, kun minulle kerrotaan, että olen valokuvauksellinen, kun mietin sitä kameraa vimmaisesti pakoillutta teinityttöä vuosien takaa. Koen, että valokuvauksellisuuteni on hyvin pitkälti opettelun tulosta. Blogikuvien räpsiminen on opettanut minulle vuosien varrella yhtä sun toista imartelevista kuvakulmista, valon suunnasta ja kameran edessä luontevasti olemisesta. Harjoitus tekee mestarin – tässäkin asiassa.

Vasta ihan viime aikoina olen löytänyt uudenlaista rohkeutta ja oikeasti alkanut nauttia kameran edessä olemisesta. Ja uskon, että se jollain tapaa välittyy myös kuvista. Jos joku olisi 15 vuotta sitten sanonut minulle, että poseeraan vielä jonakin päivänä mainoskatalogin kannessa, olisin varmaan pyöritellyt silmiäni ja tuhahtanut huonolle vitsille. Mutta siellä sitä vain ollaan. Niin se elämä yllättää.

Tässä postauksessa näette muutaman hyvin harvinaisen otoksen teini-ikäisestä Jennistä. Kaiketi olen kokenut nämä kuvat jollain tapaa silloin teiniangsteissanikin siedettäviksi, sillä olen ne säilyttänyt. Lähinnä minusta otetut kuvat ovat sellaisia, missä olen osana jotakin ryhmää tai tilannetta, mutta yksin en ole suostunut ainoaankaan. Minulla todellakin on valokuvien osalta elämässäni suunnilleen 5 vuoden mittainen aukko: lapsuuskuvista hypätään käytännössä suoraan varhaiseen aikuisuuteen parikymppiseksi näitä aivan muutamia hyvin harvoja teinivuosien otoksia lukuunottamatta.

En oikein tiedä, mikä tämän tarinan ja tajunnanvirran pointti oikein oli, mutta ehkä halusin tällä jutulla vain antaa itsestään epävarmuutta tunteville lohdutuksen sanasen, että en se minäkään aina ole ollut yhtä rohkea, luonteva tai edes kuvauksellinen. Juuri minä olen ollut se epämukavuutta nahoissaan tuntenut teini, joka ei ole näyttänyt mielestään yhdessäkään valokuvassa hyvältä. Olisipa minulla ollut tuolloin ripaus sitä lempeyttä itseäni kohtaan, jota tunnen nyt. <3

PS. Ihan vain humoristisena huomiona… Mitenkäs tuo nuoruusvuosien tukkatyyli? Jotain tuttua näyttäisi olevan… :D

Tags: höpötyksiä, Mietteitä elämästä

Categorised in: Elämä