Mummon mentävä kolo elämässä

Yhteistyössä Asennemedia & SPR

Kerroin aiemmin keväällä osallistuneeni SPR:n ystäväkurssille ja jäin tuolloin odottelemaan innolla sitä, että päääsisin ystäväksi jollekulle yksinäiselle vanhukselle. Olin jotenkin ajatellut, että soittoa kuuluisi varmaan piankin – Töölöhän on täynnä mummoja. Sopivan ystäväkandidaatin löytämisessä vierähti kuitenkin melkein pari kuukautta. Viimein sain muutama viikko sitten SPR:n toimistolta puhelun, että nyt sopiva henkilö olisi ehkä löytynyt… :)

Syitä pitkään odotteluun oli kaiketi useita. Moni ystävätoiminnan piiriin ohjatuista vanhuksista kärsii jo muistiongelmista, jolloin aidon ihmissuhteen luominen on vaikeaa – voi olla, ettei toinen edes muista, kuka olet, kun saavut paikalle seuraavan kerran. Niinpä SPR:ltä haluttiin suositella minulle ystäväksi sellaista vanhusta, jolla vielä muisti pelaa ja järki leikkaa. En silti jaksa uskoa, etteikö tällä asuinalueella kukaan vetreä ja virkeä vanhus kaipaisi seuraa ja ystävää, joten veikkailen, että enemmän kyse on siitä, ettei osata hakeutua tällaisen palvelun pariin.

Aika usein ystäväpalvelun piiriin päädytään esimerkiksi kodinhoitajan vinkkauksesta, mutta jos pärjäilee hyvin itsekseen, ei välttämättä saa edes tietoa tällaisesta mahdollisuudesta. Tulikin siis mieleeni, että jos elinpiirissä on itsekseen paljon aikaa viettäviä vanhuksia, heille kannattaa vinkata tällaisesta toiminnasta. Parhaimmillaan ystäväpalvelun kautta syntynyt tuttavuus antaa paljon iloa molemmille osapuolille.

Mutta siis niin… Sain puhelun, että kahdeksankymppinen vuodepotilaaksi kotiinsa joutunut rouva kaipaisi seuraa ja olivat siellä SPR:llä miettineet, että me voisimme olla hyvä match. On ollut kiva huomata, että SPR:n ystävätoiminnassa ihan oikeasti painotetaan sen tärkeyttä, että ystävyyssuhde tuntuu molemmista osapuolista luontevalta ja mukavalta. Kyse ei ole siis sinänsä auttamistyöstä, vaan toiminnan kautta pyritään löytämään aitoja kohtaamisia ja ihmissuhteita, joista kumpainenkin saa jotakin irti.

Sovimme, että kokeillaan, miten tulen rouvan kanssa juttuun. Hän oli ilmeisesti ensisijaisesti toivonut hiukan vanhempaa ystävää, mutta oli onneksi avoimin mielin 50 vuoden ikäerostamme huolimatta. Niinpä kilautin hänelle ja sovimme ensimmäisen tapaamisen. Minua vähän jännitti lähteä aivan uutta ihmistä tämän kotiin tapaamaan, mutta olimme jo puhelimessa sopineet, että katsotaan yhdessä, miltä ensimmäisten treffien jälkeen tuntuu ja löytyykö yhteistä jutunjuurta.

Ensimmäinen tapaaminen meni ihan mukavasti. En odottanut ensikohtaamiselta mitään säkenöivää sielujen sympatiaa, vaikka toki niinkin voisi oikein onnekkaassa tapauksessa käydä. Yhteistä juteltavaa löytyi, vaikka hiljaisiakin hetkiä mahtui mukaan. Varovaista tutustumistahan tämä vasta on, varmasti vielä hyvän tovin. Tuntui, että kummallekin jäi silti sellainen fiilis, että kyllä tästä voidaan jatkaa toiseenkin kohtaamiseen.

Veikkaan, että moni vanhus on samankaltaisessa tilanteessa minun mummoystäväni kanssa: puoliso on nukkunut pois jo vuosia sitten eikä jälkikasvua ole. Ja vielä elossa olevat ystävät ovat samaa ikäluokkaa, ehkä jo sairauksien painamia ja liikkkumiskyvyltään rajoitettuja. Jos tämän päälle vielä joutuu vuodepotilaaksi eikä pääse liikkumaan kodin ulkopuolelle, voivat päivät tuntua todella pitkiltä ja yksinäisiltä.

Oman ystäväni tilannetta hankaloittaa vielä sekin, että rouva on hyvin huononäköinen, joten näkökyky ei enää riitä esimerkiksi lukuharrastuksen ylläpitoon tai itsensä viihdyttämiseen esimerkiksi tietokoneen avulla. On toki olemassa äänikirjoja ja muita tämän tyyppisiä vaihtoehtoja, mutta eiväthän ne ihmiskontaktia korvaa. Tuntui vähän surkealta kuulla, että kirjoista pitävä ystäväni oli oikein odottanut, että eläkepäivinään voisi vain lukea ja lukea, mutta nyt se ei näköongelmien takia onnistukaan. Hän ilahtuikin kovasti, kun kysäisin, haluaisiko hän, että lukisimme yhdessä jotakin – luen mielelläni ääneen. :)

Koska keskustelu ei heti samantien lähtenyt villisti lentoon, yritin vähän kautta rantain selvitellä, millaisista asioista ja juttuaiheista uusi ystäväni voisi pitää. Hän vaikuttaa seuralliselta, mutta toistaiseksi aloitukset eivät ole johtaneet kovin lennokkaisiin keskusteluihin. Uskon kuitenkin siihen, että kun tässä pikkuhiljaa rakennetaan luottamusta ja tutustutaan, muuttuu jutustelukin vähitellen sujuvammaksi. Kun tapasin häntä tällä viikolla toisen kerran, kokeilimme lukea yhdessä kirjaa ja sen innoittamana heti jo löytyi uutta keskusteltavaa. Kyselin Snapchatin puolella jo seuraajiltakin ideoita teemoista, joista voisi yrittää saada vilkkaampaa keskustelua aikaiseksi ja sainkin siellä hyviä vinkkejä, joten eiköhän tämä tästä lähde omalla painollaan vähitellen rullailemaan!

Ystäväni tilanne on saanut minut miettimään kovasti vanhusten elämää. Mahtaa olla melkoinen pommi, kun itsenäiseen ja aktiiviseen elämään tottunut ihminen joutuukin yhtäkkiä muiden armoille. Sitä on tottunut toimimaan itsekseen ja yhtenä päivänä vaikkapa äkillisen sairastumisen jälkeen onkin toisten avun varassa ja jumissa neljän seinän sisäpuolella. Onneksi oma ystäväni on kertonut olevansa siinä mielessä erakkoluonne, että viihtyy hyvin myös yksin, mutta elämä ihan yksin vuoteen omana ilman lukemisen mahdollistavaa näkökykyä mahtaa silti olla pidemmän päälle aika tylsää. Siksi tuntuu mukavalta voida piipahtaa juttelemassa ja piristämässä päiviä edes silloin tällöin.

Tuore ystävyys on vielä aluillaan, mutta toivon kovasti, että tästä syntyy oikea ihmissuhde, josta voimme molemmat iloita vielä vuosia. Onko teillä muilla kokemusta tällaisesta ystävätoiminnasta? Tai kiinnostusta ryhtyä ystäväksi jollekulle? Kannattaa lukaista tuo aiemmin tekemäni juttu aiheesta, jos ystävätoiminta kiinnostaa tai olet itse yksinäinen ja kaipaat uutta kaveria elämääsi. Ilman muuta saa myös jakaa vinkkejä mummoystävän kanssa jutusteluun, jos tulee jotain ihan lyömätöntä mieleen. :)

Tags: Ihmissuhteet, Mietteitä elämästä, yhteistyö

Categorised in: Elämä