Afterwork-podcast: Haaveita ja toiveita vuodelle 2021
Erään masennuksen tarina
40 196
Yhteistyössä Sekasin
Iloinen, hymyileväinen, aurinkoinen, hyväntuulinen, positiivinen… Näillä kaikilla sanoilla minua usein kuvaillaan, ja voisin hyvin kuvailla niin itsekin itseäni. Olen kaikkia näitä asioita, mutta olen myös paljon muuta. Helposti ehkä unohtuu, että kukaan ei ole aina iloinen. Ja se iloisinkin ihminen voi masentua – joskus ne päällepäin säteilevimmät tyypit ovat juuri niitä, jotka kätkevät sisimpäänsä hurjan synkkiä mietteitä. Varmaan moni ei oikein uskoisi sitäkään, että myös minä olen käynyt joskus jossain todella syvissä vesissä. Luvassa on siis erään masennuksen tarina.
Tämä on yksi niistä aiheista, joista olen halunnut kirjoittaa jo kauan, mutta jotenkin teemaan tarttuminen on tuntunut vaikealta. Nyt kuitenkin tuntui, että hetki on kypsä, kun minut haastettiin kirjoittamaan mietteitäni liittyen Ylen, Suomen Mielenterveysseuran, Mielenterveyden keskusliiton ja Mannerheimin lastensuojeluliiton yhteiseen Sekasin247-kampanjaan, joka pureutuu nuorten mielenterveysongelmiin ja haluaa rohkaista ihmisiä puhumaan näistä asioista avoimemmin ja hakemaan elämänsä solmukohtiin apua. Rehellisesti sanottuna koen, että tämä on tärkein yhteistyö, johon olen koko blogihistoriani aikana osallistunut.
Haluan siis kertoa oman tarinani siitä, kun minä olin vähän #sekasin. Oli syksy 2004 ja isoäitini kuoli. Olin lohduttoman surullinen rakkaan mammani poismenosta, mutta samaan aikaan minulle tuli outo tunne, että jotakin niksahti isoäitini kuollessa pois paikoiltaan. On normaalia ja tervettä surra läheisen poismenoa, mutta jossakin pinnan alla kupli ajatus, että minun suruni ei ollut normaalia. Tiesin olevani jollain tapaa liian surullinen. Mieleeni heräsi epäilys, mahtoiko pohjattomalta tuntuva suruni todella johtua isoäidistäni.
Jouduin noihin aikoihin ajatuksineni jonnekin todella syviin alhoihin. En osannut selittää omaa oloani tai tuntemuksiani, mutta olin niin rikki, että saatoin hajota puolituttujen edessä palasiksi tavallisista kuulumisten kyselyistä. Selityksenä romahduksiini kerroin isoäitini kuolemasta, mikä teki tietysti purkauksistani ymmärrettäviä – ainakin joksikin aikaa.
Syöksykierteeni kuitenkin syveni syvenemistään. Olin jatkuvasti loputtoman väsynyt – tuntui, ettei mikään maailman uni riittänyt poistamaan uupunutta oloani. Olisin voinut nukkua vaikka vuorokauden ympäri enkä siltikään tuntenut oloani juuri pirteämmäksi. Olin myös poikkeuksellisen ärtyisä ja hermostuin aivan naurettavista pikkujutuista kohtuuttoman paljon. Kaikki häiriötekijät ärsyttivät: kämppisten äänistä, tiskaamattomista tiskeistä ja muista normaaleista asioista tuli yhtäkkiä minulle ylitsepääsemättömiä tuskastumisen aiheita.
Saatoin itkeä ääneen tuntikausia kotona tietämättä oikeastaan edes, miksi itkin. Oli vain niin paha olla. Mielialani oli niin maassa, etten oikeastaan nähnyt minkäänlaista valoa tunnelin päässä, vaikka periaatteessa minulla oli elämässäni kaikki hyvin. En jaksanut kohdata ihmisiä – osin siksi, että olin vain niin uupunut ja osin siksi, että todennäköisesti olisin kyennyt ainoastaan itkemään. Niinpä eristäydyin vain kotiin yksinäni.
Kaverit jaksoivat aikansa yrittää houkutella ennen niin menevää mimmiä mukaansa rientoihin, mutta koska en enää ikinä lähtenyt, loppuivat kutsutkin jossain vaiheessa. Oikeastaan olin siitä siinä hetkessä vain helpottunut. Miten ihmeessä olisin pystynyt olemaan suuren ihmisjoukon keskellä, kun kykenin hädin tuskin olemaan omassa yksinäisyydessäni? Yksi samanlaisia asioita joskus elämässään läpikäynyt ystäväni pysyi sinnikkäänä ja osasi ehdottaa oikeanlaisia asioita ja oikealla tavalla. Hän ei houkutellut baareihin, vaan pyysi sitkeästi kävelylle ja tarjoutui tulemaan teelle. Olen todella kiitollinen, että lähelleni sattui tuolloin ihminen, joka osasi tarjota tukeaan tavalla, jonka minä osasin ottaa vastaan.
Lopulta tilanne ajautui siihen pisteeseen, etten oikein enää edes selviytynyt normaaleista arjen askareista ja rutiineista. Sängystä nouseminen tuntui ylivoimaiselta, samoin suihkussa käyminen, ruoan laittaminen, syöminen, tiskaaminen, luennoilla käyminen, ihmisten kohtaaminen, aamusta iltaan selviytyminen… Koska en tiennyt, miten selviäisin päivän alusta loppuun, ryhdyin tekemään listoja ja aikatauluja, joita sitten noudatin mekaanisesti kuin robotti. Listoihini oli kirjattu 5 minuutin tarkkuudella kaikki askareet suihkusta aamupalaan ja tiskaamisesta luentoihin. Tragikoomisten listojeni kuuliainen noudattaminen tuntui ainoalta keinolta suoriutua arjesta: ruksin vain asioita yli sitä mukaa, kun olin saanut niitä hoidettua ja painoin eteenpäin apaattisena zombiena.
Tajusin jossain vaiheessa itsekin, etten ollut kunnossa. En osannut sanoa, mikä minua vaivasi, mutta tiesin, että vointini oli kaukana normaalista. Olin kertaalleen soittanut YTHS:lle mielenterveyspalveluihin ja yrittänyt kertoa tuntemuksistani, mutta puhelu ei johtanut mihinkään. Hoitaja kyseli puhelimessa, oliko elämässäni tapahtunut muutoksia, menetyksiä tai jotain muuta poikkeavaa viime aikoina, joka olisi voinut vaikuttaa olotilaani. Luonnollisesti mainitsin isoäitini kuoleman, jolloin hoitaja takertui siihen, ja totesi, että on normaalia tuntea surua menetyksen jälkeen. Yritin kertoa, ettei suruni ollut enää normaalia, mutta puhuin kuuroille korville.
Pääsin mielenterveyspalveluiden kuukausien mittaiseen jonoon, mikä siinä tilanteessa ei juuri lohduttanut, kun tuntui vaikealta selviytyä edes muutamasta tunnista eteenpäin. Pahimmalta tuntui silti siinä hetkessä se, kun hoitaja mainitsi puhelun päätteeksi, että soittaisinhan takaisin ja ilmoittaisin, mikäli minusta tuntuisi, etten tarvitsekaan aikaa, jotta en olisi turhaan jonossa. Hoitaja ei varmasti tarkoittanut tällä mitään pahaa, mutta koska kynnys soittaa ja pyytää apua, oli alun alkujaankin ollut korkea, kommentti jäi pyörimään mieleeni.
Aloin miettiä, että hoitaja ei ajattele minun ansaitsevan apua tilanteeseeni – enhän ollut akuutissa vaarassa vahingoittaa itseäni tai muita, ja sellaistakin tapahtui koko ajan. Tunsin suunnatonta syyllisyyttä siitä, että olin nyt siellä kuormittamassa tuota mielenterveyspalveluiden jonoa ja mahdollisesti viemässä siellä paikkaa joltakulta, jolla olisi paljon suurempi hätä kuin minulla. Olin joka päivä aikeissa soittaa YTHS:lle ilmoittaakseni, että ottakaa minut pois sieltä jonosta, mutta jostain syystä en tehnyt sitä.
Samaan aikaan minulla oli sellainen olo, etten oikeasti vain selviä. Hoitaja oli maininnut puhelimessa kriisipisteestä, josta voisin hakea tukea akuuteimpaan tilanteeseeni ja muutaman päivän kuluttua hakeuduin sinne. Ymmärtäväisen oloinen nainen kuunteli vuodatustani noin tunnin verran ja totesi, että hänestä kuulostaa nyt siltä, että heidän osaamisensa ei taida riittää, vaan tarvitsisin koulutettua psykologia. Kerroin tilanteestani YTHS:n kanssa ja nainen kehotti soittamaan sinne uudelleen. Hän sanoi painokkaasti, että mikäli sieltä ei apua heruisi, hän voisi vaikka itse soittaa sinne ja yrittää vauhdittaa asiaa. Nyökyttelin ja lähdin, enkä soittanut lääkäriin uudelleen. Tuossa mielentilassa kaikkein eniten ahdisti ajatus olla vaivaksi muille ja mieltäni kalvoi tunne, etten ansaitse apua, koska minulla oli kuitenkin “kaikki ihan hyvin”.
Lopullinen käännekohta oli päivä, jolloin purskahdin kesken luennon aivan selittämättömästi itkuun. Tilanne tuntui todella nololta, koska kaikki ympärilläni olivat tietenkin hirmuisen huolissaan, mutta en osannut oikeastaan kertoa mitään syytä itkulleni. Keksin jonkin hätävalheen ja lähdin luennolta kesken pois. Samana iltana minun olisi ollut määrä osallistua ainejärjestömme pikkujouluihin, joita oli odotettu koko syksy. Menin luennon jälkeen kotiin ja yritin koota itseni iltaa varten. Kun lopulta pääsin juhlapaikalle, opiskelukaverini halusivat ottaa yhteiskuvan. En halunnut valokuvaan mukaan ja lopulta sinnikkään painostuksen alla repesin jälleen itkuun. Koko tilanne tuntui todella nöyryyttävältä, koska en vain mitenkään kyennyt hallitsemaan itseäni. Kavereiden vastusteluista huolimatta lähdin kotiin.
Matkalta soitin äidilleni ja kerroin tapahtuneesta. Äitini kuulosti todella huolestuneelta ja sanoi, että nyt minun on soitettava aamulla uudelleen sinne opiskelijoiden terveydenhuoltoon. Yritin vastustella, mutta vastaväitteeni kaikuivat kuuroille korville. Suunnattoman ahdistuneena soitin seuraavana päivänä YTHS:lle ehkä noin kolmisen viikkoa ensimmäisen soittoni jälkeen. Tällä kertaa hätäni otettiin tosissaan ja aika järjestyi lopulta vielä samalle päivälle. Veikkaan, että 20 minuutin mittainen akuuttiaikani taisi viedä joltakulta lounastauon. Helpotuksen tunne siitä, että ehkä vihdoinkin saisin apua, oli kuitenkin niin suuri, että se syrjäytti jopa piinaavat syyllisyydentuntoni.
Käsittämättömintä tilanteessani oli se, etten millään muotoa ymmärtänyt olevani masentunut. Kun terapeutti kuvaili tilaani masennukseksi, naurahdin epäuskoisena, että ei tämä nyt mitään masennusta ole. Terapeutti kohotti kulmiaan ja totesi, että tilanteeni oireineen oli kuin oppikirjaesimerkki masennuksesta, joten kyllä nyt siltä vahvasti näyttäisi. Oli jotenkin kamalan vaikeaa ymmärtää ja hyväksyä, että minä voisin masentua. Minä iloinen, positiivinen, aina reipas ja selviytyvä tyyppi.
Ensimmäisen käynnin jälkeen sain samantien uuden ajan seuraavalle viikolle ja tuntui kuin olo olisi keventynyt heti. Siinä tilanteessa tuntui kaikkein olennaisimmalta se, että joku vain otti tosissaan ja kuuli hätäni. Että joku muukin tunnisti ja tunnusti, että minä en ollut kunnossa. Ettei se ollut vain omaa kuvitelmaani. Ja että minä oikeasti ansaitsin ja tarvitsin apua. Jostain syystä se tuntui masentuneen mielessä tärkeältä.
Kävin lopulta reilun vuoden verran terapiassa parissa eri jaksossa ja pahimmat solmukohdat löystyivät vähitellen, mutta pelko masennuksesta jäi. Enää en ehkä samalla tavoin pelkää masennusta kuin joskus vuosia sitten, mutta monta vuotta tapahtuneen jälkeen olin aina syksyisin jotenkin varuillani. Masennus assosioitui mielessäni juuri sinne lokakuun tienoille, jolloin isoäitini oli kuollut ja syksyn tulo herätti pelkoa siitä, että mitä jos joutuisinkin sinne jonnekin syvälle uudelleen. Heti seuraavan vuoden syksynä masennus toistuikin vähän lievempänä, mutta tuolloin sain tilanteeseeni nopeammin apua, kun olemassa oli jo tuttu terapeutti.
En ole koskaan osannut hävetä avun hakemista sinänsä, mutta kuten tarinastani varmasti on käynyt ilmi, olen hyvin vahvasti kyseenalaistanut omaa oikeuttani saada ja vastaanottaa apua. Sittemmin olen jatkanut terapiaa nyt hiljattain ja olen pikkuhiljaa päässyt irti ajatuksesta, että minun jotenkin tarvitsisi oikeuttaa avuntarvettani jotenkin. Jos kiinnostaa lukea alkuvuodesta tekemäni postaus tästä aiheesta, sen pääsee lukemaan täältä.
Minä selvisin masennukseni kanssa vähällä verrattuna moneen muuhun, mutta siellä syvissä vesissä räpiköidessäni sain kyllä melkoisesti perspektiiviä elämään. En ole sama ihminen ennen ja jälkeen masennuksen – tuskin kukaan on. Jonkun hienoisen surumielisyyden, varovaisuuden ja erakkouden se jätti jälkeensä, mutta olen hyväksynyt, että niin se elämä voi muuttua.
Tarinoita mielenterveysongelmien parissa on yhtä monenlaisia kuin on ihmisiäkin ja harva meistä selviää koko elämän alusta loppuun täysin ilman. Haluan omalla esimerkilläni näyttää, että mielenterveydestä saa ja pitää puhua ääneen – siinä ei ole mitään hävettävää eikä avun pyytämistä tarvitse pelätä tai arkailla. On surullista, että kaikki eivät saa tarvitsemaansa apua, ainakaan juuri siinä hetkessä, kun sitä kipeimmin kaipaisi, mutta pyydän: älkää jääkö yksin. Puhukaa ystäville, puhukaa vanhemmille, puhukaa jollekulle. Se auttaa. Ja muistakaa, ette ole yksin. Todella moni kärsii samanlaisista jutuista ihan samaan aikaan ja todella moni on valmis auttamaan, kun vain pyydätte. Siispä pyytäkää apua. <3
Tämän viikon ajan Sekasin247-sivustolla on avoinna ilmainen, anonyymi ja kaikille nuorille avoin chat-palvelu, jossa voi keskustella koulutettujen vapaaehtoisten ja ammattilaisten kanssa mistä tahansa. Toivon syvästi, että tämän tyyppistä palvelua jatketaan myös tämän kampanjaviikon jälkeen. Voimia ja halauksia kaikille teille!
Tags: hyvinvointi, Mietteitä elämästä, yhteistyö
Categorised in: Elämä
Street style: Emilia
40 196