TBT: Vanhus on kirosana?

Tänään kaivelin Throwback Thursdayn kunniaksi arkistojen kätköistä postauksen, jossa pohdiskelin aikanaan vanhenemista ja ikääntyneempään väestöön viittaavaa sanastoa. Postaus sai muinoin innoituksensa parista eri lähtökohdasta: olin käynyt katsomassa ikääntyneistä supermalleista kertovan dokumenttielokuvan About Face (joka uuten oli todella kiehtova, suosittelen!) sekä intoillut blogissa mummojen inspiroimasta tyylistä. Jälkimmäinen aihe sai kitkerää palautetta siitä, että olin puhunut jutussani vanhuksista, jonka joku koki kovin loukkaavaksi termiksi ikäihmisistä puhuttaessa. Nämä aiheet innoittivat minut pohdiskelemaan sitä, miksi vanheneminen on niin herkkä asia, josta puhuminen herättää usein aika voimakkaankin kielteisiä reaktioita.

Lempiblogeihini kuuluu ikääntyneempiä tyylitaitureita esittelevä Advanced Style ja kuten olen täällä blogissa viime aikoina tuonutkin esiin, kaipaisin kovasti elämääni kypsempään ikään ehtineitä ihmisiä, joiden kanssa voisi jakaa ajatuksia maailmanmenosta. Annan arvoa naururypyille, elämänkokemukselle ja sen mukanaan tuomalle viisaudelle. Olisipa ihanaa, että myös tämä ympäröivä yhteiskunta antaisi – ja sitä kautta myös osoittaisi sitä ikäihmisiämme kohtaan. Siitäkin syystä ilahdutti tällä viikolla työpaikkailmoitus, jossa alaikäraja oli 70 vuotta. :) Tuo vuosia sitten julkaisemani juttu on enemmän sellaista tajunnanvirtaa aiheesta yleisellä tasolla, mutta herätti aikanaan kovasti keskustelua, joten ehkä se voi synnyttää ajatuksia vielä tänäkin päivänä.

Juttu on julkaistu alun perin 5.10.2012.

VANHUS ON KIROSANA?

Olen miettinyt viime aikoina paljon vanhenemista. Aihe on noussut pintaan parin näkemäni dokumentin sekä blogin kommenttiosiossa käydyn vanhuksiin liittyvän keskustelun myötä. Keskustelussa nousi esille se termistö, mitä vanhoista ihmisistä on sopivaa käyttää. Olen itse mieltänyt esimerkiksi sanat vanhus ja ikäihminen varsin neutraaleiksi termeiksi kuten ne kai ovatkin, mutta minua valistettiin, että nuo sanat koetaan usein ikääntyneiden itsensä puolelta jopa loukkaaviksi. Jäin ihmettelemään, milloin vanhempaa väestöä kuvaavista ilmauksista on tullut loukkauksia?

On vaikea sanoa, mitä itse ajattelen vanhenemisesta sitten, kun se on ajankohtaista. Koenko loukkaavaksi, että minua kutsutaan vanhukseksi, jos mieleltäni koen olevani vielä nuori? Faktahan on, että iästä puhuessa, puhutaan pääasiassa ihmisen fyysisestä iästä. Jokainen meistä kuolee lopulta ja onnekkaimpien elämänkaareen ehtivät kuulua sekä lapsuus, nuoruus, aikuisuus että vanhuus. Henkisestihän ihminen voi olla vaikka miten nuorekas, mutta on tieteellinen fakta, että elämän loppupäätä kohti kulkiessa ulkoinen olemus muuttuu ja fyysinen suorituskykykin yleensä jossain määrin heikkenee. Välillä tuntuu, että myös keski-ikäisyys on nykyään kirosana, vaikka eihän sekään ole kuin ihmisen ikävaihetta kuvaava termi.

Kaikki tämä keskustelu heijastelee minusta nuoruutta ihannoivan nyky-yhteiskunnan asenteita vanhenemista kohtaan. Joskus ennen muinoin vanhuutta kunnioitettiin. Kypsään ikään ehtineellä vanhuksella katsottiin olevan viisautta ja elämänkokemusta, josta nuorempien olisi syytä ottaa opikseen. Nykymaailman työelämässä jo 5-kymppisillä on vaikeuksia saada uutta työpaikkaa ja vanhustenhoidon resurssipula on yksi uutisten keskeisimpiä aiheita päivästä toiseen. Puhumattakaan kauneusihanteista, joita tuntuu olevan vain yksi: nuori ja hoikka. Vanhuudesta on tullut ei-toivottu ominaisuus, joten ihmisen pitää kaikin tavoin taistella luonnonvoimia vastaan pysyäkseen ikuisesti nuorena. Koska biologiaa tai fysiikan ja lakeja vastaan ei voi loputtomiin taistella omin voimin, jotkut ottavat käyttöön kosmeettiset ja kirurgiset apukeinot.

On ollut iloinen yllätys huomata, että tällä hetkellä Hollywoodissa ja viihdeteollisuudessa jyllää selkeästi 4-kymppisten buumi. Nelikymppiset tai sitä lähestyvät starat menestyvät paremmin kuin koskaan: Jennifer Aniston, Cameron Diaz, Kylie Minogue, Gwen Stefani, Gwyneth Paltrow, Jennifer Lopez, Kate Moss, Eva Longoria, Kate Winslet, Uma Thurman, Penelope Cruz, muutamia mainitakseni. Sitä en tiedä, kuinka moni näistä staroista on ”parannellut” ulkonäköään erilaisin ei-luonnollisin keinoin, mutta jo se, että nelikymppiset kelpaavat nykyään malleiksi mainoskampanjoihin ja päärooleihin elokuvissa, on jo huima edistysaskel. Siitä, miltä nelikymppisten odotetaan heidän antamansa esimerkin viitoittamana näyttävän, voi sen sijaan olla montaa mieltä.

Katsoin Rakkautta & Anarkiaa -festareilla 45–80-vuotiaista supermalleista ja heidän suhtautumisestaan ikääntymiseen kertovan dokumentin About Face. Se oli kiehtovaa seurattavaa paitsi historiallisten referenssiensä puolesta, myös siksi, että nämä naiset ovat eläneet julkisuuden valokeilassa ja kokeneet omakohtaisesti nykyisen kaltaisten kauneusihanteiden synnyn. Vanhimmat haastatelluista malleista, kuten 81-vuotiaat Carmen Dell’Orefice ja China Machado kertovat, ettei mallin ammattia oikeastaan heidän nuoruudessaan virallisesti edes ollut olemassa. Heidän äitinsä luulivat sen olevan peitesana prostituoituna työskentelemiselle. Dokumentti peilaa heidän uransa kehityskaarta nuoruudesta vanhuuteen ja vilisee niin teräviä sitaatteja, että toivoisin muistavani niistä kaikki.

Mukana dokumentissa on myös useita 70–90-luvuilla urahuippunsa kokeneita mallikaunottaria. Heistä kaikki näyttävät tänäkin päivänä upeilta, mutta aika monen kohdalla tuntui dokumenttia katsoessa sanomatta selvältä, että ulkonäköä on käyty kenties ammattilaisten hoteissa hiukan tuunaamassa. Toisaalta, onko ihmekään, jos huippumallina työskennellyt kokee paineita ulkonäön rapistumisesta? Kun on koko elämänsä ollut ihailtu nimenomaan ulkoisen kauneutensa ansiosta, suhtautuminen vanhenemiseen ja ulkonäön muuttumiseen on varmasti vieläkin ristiriitaisempi kuin jollakin tavallisella pulliaisella. 60-vuotias edelleen mallina työskentelevä Karen Bjornson toteaa mielestäni dokumentissa aika hyvin: ”I don’t want to look younger, I just want to look well rested.” Kukapa meistä ei haluaisi.

Kaiken kaikkiaan tämä ilmiö ikääntymisen ja nuoruuden ihannoinin ympärillä on aika kummallinen, kiinnostava ja vähän surullinenkin. On surullista, että vanhenevan ihmisen pitää tuntea niin huonoa fiilistä ikääntymisestään, että asioista ei voi puhua niiden ”oikeilla nimillä”. Itse vierastan esimerkiksi seniori-termiä arkikielessä ja etenkin naisesta käytettynä se tuntuu minusta omituiselta. Oikeastaan sellaista vanhuuteen ja ikääntymiseen liittyvää termistöä ei tällä hetkellä taida olla olemassakaan, joka kaikista tuntuisi neutraalilta ja sopivalta. Ikä on tabu, eikä kukaan haluaisi olla sen ikäinen, että ”vanhus” on sopiva sana.

Toisaalta, onhan kyseessä ilman muuta myös hyvin henkilökohtainen asia: toiset pahastuvat väärän sanan käyttämisestä kovastikin, kun toiset eivät ole moksiskaan. Minä itse haluaisin uskoa olevani sellainen ihminen, että minua saa 8-kymppisenä (jos sinne asti saan elää) kutsua ihan vapaasti vanhaksi, vanhukseksi, ikäihmiseksi ja mummoksikin ilman, että se heilauttaa omanarvontuntoani mihinkään suuntaan. Henkinen ikähän se on, jolla on merkitystä.

En tiedä, osasinko tässä loppujen lopuksi sanoa mitään kovinkaan viisasta, mutta pointtini on, että on surullista, miten iän ja elämänkokemukset karttumista ei enää arvosteta samalla tavoin kuin ennen. Etenkin mediassa ulkoisen kauneuden merkitys korostuu älyttömällä tavalla, kun otetaan huomioon, miten katoavaista se loppujen lopuksi onkaan. Työelämässäkään kypsempään ikään ehtineen ihmisen kokemusta ei arvosteta samalla tavoin kuin ennen. Parhaiten elämässä pärjäävät varmasti ne ikäihmiset, jotka jaksavat loppuun asti olla itse aktiivisia ja kiinnostuneita ympärillään tapahtuvista asioista sekä kykenevät sopeutumaan muuttuvaan maailmaan, eivätkä anna fyysisen iän rajoittaa ajatteluaan. Olisi kiinnostavaa kuulla tämän tajunnanvirran jälkeen myös teidän mietteitänne aiheesta! :)

PS. Vanhuuteen liitetyn termistön tiimoilta suosittelen ehdottomasti lisälukemistoksi tätä artikkelia. Todella kiinnostavaa pohdintaa aiheen ympäriltä! Suosittelen myös todella lämpimästi tuota About Face -dokumenttia, se on aivan huikea!

PPS. Tarkennukseksi vielä, että itse miellän “vanhus”-sanan käyttämisen sopivaksi, kun puhutaan ihmisistä jotka lähentelevät 75-80 ikävuotta tai ovat iältään siitä vanhempia. Aiemmin sanaa on käytetty varmasti myös nuoremmistakin, koska ihmisten keskimääräinen elinikä on ollut alhaisempi. Tämä siis nyt varmuuden vuoksi selontekona, koska tekstissä puhutaan kaikenikäisistä aikuisista ihmisistä ikähaarukassa 40-80.

Photos: About Face documentary

Tags: höpötyksiä, Mietteitä elämästä, Throwback Thursday

Categorised in: Elämä, Kulttuuri