TBT: Rohkeutta, ystävät!

Throwback Thursday unohtui tyystin viime viikon pääsiäistä odottavissa tunnelmissa, mutta nyt on jälleen aika kurkistaa blogin arkistoihin. Hyppäsin syksyllä 2011 tuntemattomaan, kun irtisanouduin päivätyöstäni orastavan burnoutin uuvuttamana ja epätietoisena tulevaisuuteen tähyillen. Ajatus oli kypsynyt sisimmässä pitkään, ennen kuin viimein ryhdyin suunnitelmista tekoihin, vaikka lopullinen päätös syntyikin aika nopeasti.

Pian päivätyön jätettyäni tartuin hiukan puolivahingossa ihan uudenlaisiin haasteisiin, kun perustimme ystäväni kanssa REVS Magazinen. Nyt kun katson tuota aikaa taaksepäin, ihmettelen hiukan vieläkin uskallustani heittäytyä sillä tavoin tyhjän päälle ja tarttua valtavalta tuntuvaan haasteeseen. Olen hirmuisen onnellinen, että uskalsin – pikkuisen ylpeäkin itsestäni. Mutta kyllä se aikamoista rohkeutta ja hulluutta vaati. Mutta juuri sitä pitääkin olla: sopivasti hullu ja sopivasti rohkea. Ja ennen kaikkea kehotan kuuntelemaan sisistään.

Juuri nyt olen ehkä elämääni tyytyväisempi kuin koskaan. Vaikka moni asia on tuon hullun vuoden jälkeen muuttunut, koen tässä tekstissä peräänkuulutetun rohkeuden olleen olennaisin syy siihen, miksi elämä juuri nyt on niin onnellista. En ole jäänyt paikoilleni, olen uskaltanut ja ottanut välillä riskejäkin, kun olen kaivannut muutosta. Myös viime vuosi oli melkoinen muutosten vuosi ja on vaatinut useita rohkeita päätöksiä päästä juuri tähän pisteeseen, missä olen nyt, mutta yhtäkään en kadu. Päinvastoin, kiitän itseäni uskalluksesta.

Tämän juttusarjan kirjoittaminen tuntui aikanaan (aika tarkalleen 4 vuotta sitten) minulle todella merkitykselliseltä ja tärkeältä, joten on erityinen ilo jakaa nämä kirjoitukset uudelleen. Tein juttuja samaan teemaan liittyen useamman, joten tulevina torstaina on luvassa jatkoa näille. :) Toivon, että joku elämän risteyskohdassa oleva saa näistä juuri sitä tarvittavaa rohkeutta ottaa askeleita kohti tuntematonta.

Juttu on julkaistu alun perin 9.4.2012.

ROHKEUTTA, YSTÄVÄT!

Nyt on luvassa juttua aiheesta, joka on mietityttänyt minua jo pitkään, mutta en ole oikein tiennyt, miten purkaisin tämän suurena ajatusmöykkynä vellovan pohdinnan “paperille”. Inspiraatio ja viimeinen sysäys postauksen kirjoittamiselle syntyi eräästä ihanasta tyypistä, jonka kohtasin muutama viikko sitten. Kerron hänestä kohta lisää, mutta ensin muutama sana siitä, mistä siis oikein on kyse.

Tein viime syksynä suuren ratkaisun ja irtisanouduin päivätyöstäni, koska se tuntui sillä hetkellä oikealta päätökseltä. Koin, että olin loputtoman uupunut ja tarvitsin enemmän vapautta, aikaa itselleni ja mahdollisuuden keskittyä niihin asioihin, jotka tuntuivat sydämessä kaikkein tärkeimmiltä. Moni kommentoi tuolloin ihanan kannustavaan sävyyn ja kertoi itsekin haaveilevansa irtiotosta, mutta tyhjän päälle hyppääminen tai epävarmuus tulevaisuudesta tuntui pelottavalta. Ymmärrän kyllä teitä, paremmin kuin uskottekaan. Ei se päätöksen tekeminen minullekaan ollut helppoa – vatvoin asian kanssa luoja ties miten kauan, ennen kuin lopulta tuli vastaan se piste, etten enää voinut toimia toisin.

Olin henkisesti (ja fyysisestikin, niiden stressioireiden perusteella) saavuttanut sen pisteen, että minulla ei ollut muita vaihtoehtoja kuin hypätä. Minua pelotti paitsi se päätös, myös siitä kertominen esimerkiksi teille. Jostain syystä muita ihmisiä on aina helppo pitää etuoikeutettuina ja ajatella, että heille tuollaiset päätökset olisivat jotenkin helpompia kuin itselle. Kiitos siitä, että suurin osa teistä tuntui aidosti iloitsevan puolestani tuon rohkean hypyn kynnyksellä.

Kun kerroin heittäytymisestäni freelance-elämään ja muista uusista tempauksistani (joita sitten alkoikin tulla vauhdilla päätöksenteon jälkeen), palaute ei kuitenkaan ollut yksinomaan positiivista, vaikka suurin osa teistä olikin todella kannustavia. Kommenttien joukossa pilkahteli myös katkeruutta, kateutta ja halveksuntaa – juuri niitä ajatuksia, että elämäni on ollut jotenkin poikkeuksellisen helppoa ja olen etuoikeutettu. Yksi kommentoija jopa itsevarmaan ja vähättelevään sävyyn kertoi uskovansa, ettei REVS Magazinen kolmas numero tulisi koskaan näkemään päivänvaloa, siinä sivussa kun tylytti oikeuteni (?) olla mukana tällaisessa projektissa täysin maanrakoon. Minusta on surullista toivoa toisen epäonnistumista, mutta ennen kaikkea surullista siinä on se, mitä se kertoo kommentoijan omasta elämästä ja maailmankuvasta.

Kohtasin muutama viikko sitten mimmin nimeltä Nita Arpiainen, enkä osannut arvata, millaisiin keskusteluihin hänen kanssaan vielä päätyisin. Olin ohimennen tavannut Nitan joogaopettajani Satu Tuomelan kautta, mutten oikein tiennyt edes, mitä hän tekee. Tiesin vain, että jotain tekemistä Nitalla on joidenkin hyvinvointijuttujen kanssa. Ensimmäisen keskusteluni hänen kanssaan kävin meluisassa baarissa muutaman skumppalasillisen jälkeen, mutta siitä kohtaamisesta jäi sellainen olo, että haluan jatkaa tuota keskustelua. Seuraavalla viikolla sovimme treffit. :)

Aion jakaa teidän kanssanne vielä likimain kaiken, mitä olen Nitan kanssa keskustellut – niin arvokasta oppia olen häneltä saanut. Säästän teitä kuitenkin megalomaanisen pitkältä postaukselta ja kerron lisää tässä lähipäivinä, mutta yksi jo siellä meluisassa baarissa esille noussut arvokas ajatuksen siemen pääsee jaettavaksi jo nyt:

Vain ihminen itse voi muuttaa omaa elämäänsä. Se ei välttämättä ole helppoa ja se on aivan varmasti pelottavaa, mutta onnistuakseen muutoksissa on yleensä aina otettava riskejä. Tietenkään ei tarvitse hypätä pää edellä kallionkielekkeeltä, vaan asioita voi suunnitella ja miettiä etukäteen, mutta fakta on se, että suurten muutosten tekeminen ja epävarmuudentunteen sietäminen on aina pelottavaa. Muutoksen edessä joutuu yleensä astumaan oman mukavuusalueensa ulkopuolelle.

Olin itse iloinen siitä, miten moni on nähnyt minun viime syksyn hyppäykseni rohkaisevana esimerkkinä, mihin kaikkeen voi pystyä, jos uskaltaa. Ja miten elämä voi muuttua paljon paremmaksi, kun uskaltaa kuunnella sisintään. Toivon, että mahdollisimman moni rohkaistuisi tekemään asioita, joita oikeasti haluaa elämältä – oli kyse sitten työstä, vapaa-ajasta, ihmissuhteista tai mistä vain.

Siellä hämyisessä ja meluisassa baarissa päädyin keskustelemaan Nitan kanssa niistä ihmisistä, jotka eivät ole osanneet olla onnellisia puolestani tai jotka ovat povanneet tai jopa toivoneet näkevänsä minun epäonnistuvan. Nitalla oli asiasta näkemys, joka pysäytti minut ja toivon, että se pysäyttää myös teidät. Ne ihmiset ovat todennäköisesti kateellisia siitä, että minä otin riskin, hyppäsin ja onnistuin, koska he eivät itse uskalla. He odottavat tai jopa toivovat näkevänsä minun epäonnistuvan, koska se todistaisi heille, ettei kannata edes yrittää, koska pieleen menee kuitenkin. Se oikeuttaisi heille, ettei tarvitse itse uskaltaa.

Minä sanon noille ihmisille, että mitä sitten jos epäonnistuu? Ei se ole maailmanloppu. Usein jo se hyppäys riittää siihen, että saa tunteen itsensä ylittämisestä ja voittamisesta. Ja niiden epäonnistumistenkin kautta saatu oppi tuo takuuvarmasti enemmän pääomaa loppuelämää ajatellen kuin se, että jäisi pelkonsa takia paikoilleen. ROHKEUTTA SIIS, YSTÄVÄT! :)

PS. Jatkan tästä aiheesta vielä lähipäivinä lisää!

Tags: höpötyksiä, Mietteitä elämästä, Throwback Thursday

Categorised in: Elämä