Pasi was here

Uhkailin eilen, että taidan joutua kirjoittamaan KOM-teatterin Pasi was here -näytelmästä vielä ihan oman postauksensa ja niinhän siinä kävi, että yön yli asiaa hauduteltuani tässä sitä jo naputellaan. Jos vielä hetki sitten mietiskelin, että pitäisi käydä useammin teatterissa, Pasi muistutti taas eilen miksi tosiaankin pitäisi. Parin tunnin teatterikokemus kosketti ihan todella ja elää varmasti ajatuksissa vielä pitkään.

Mies ampuu itsensä itäsuomalaisessa pikkukaupungissa. Luoti jatkaa matkaansa Helsinkiin, lävistää miehen lapsuudenystävän punavihreän kuplan ja osuu ystävää suoraan sydämeen. 

Veikko Nuutisen käsikirjoittama ja Lauri Maijalan ohjaama Pasi was here sukeltaa 80-luvun suomalaiseen pikkukaupunkiin ja monelle 80-luvulla lapsuuttaan viettäneelle tuttuihin nostalgisiin muistoihin. Hemmo saa kuulla lapsuudenystävänsä Pasin kuolleen ja vaikka Helsinkiin muuttaneella hipsterillä ja Savonlinnaan jämähtäneellä perusäijällä ei ole ollut mitään yhteistä enää vuosikausiin, uutinen saa hänet pois tolaltaan. On mielenkiintoista seurata, kuinka yhteisestä lapsuudesta ja jaetuista haaveista huolimatta vähitellen rakentuu kaksi hyvin erilaista kasvutarinaa ja aikuisuutta.

Olimme ystäväni kanssa ennakkoon hiukan huolissamme, mahtaisiko näytelmä olla liian masentava, kun tarinan lohduton lähtöasetelma oli tiedossa. Koimme kuitenkin positiivisen yllätyksen: vaikka tarinan teema käsittelee syrjäytymistä ja itsemurhaa, näytelmän sävy on kaikkea muuta kuin synkistelevä. Hiukan yllättäen Pasin tarina on hauskimpia koskaan näkemiäni teatteriesityksiä. Samaan aikaan se on silti myös ehkä koskettavin. Naurun ja nostalgisten lapsuusmuistojen keskellä on hetkittäin helppo unohtaa, mihin Pasin tarina on matkalla, mutta näytösten päätteeksi ilmoille pysäyttävänä kajahtava laukauksen ääni muistuttaa kyllä.

Näytelmän kaari on melkoista tunteiden vuoristorataa yleisöllekin, kun teatterin lavalla kuljetetaan Pasin tarinaa lapsuuden leikeistä lohduttomaan loppuun asti. Vaikka nauraa saa niin, että mahanpohjaan sattuu, astun teatterista viimein ulos kyyneleitä silmäkulmistani pyyhkien. Riemukkaasta nauruparaatista huolimatta päällimmäisenä tunteena kotiin lähtiessä ja vielä tänäänkin kelluu liikutus.

Olen kerran aiemmin käynyt KOM-teatterissa ja tuolloin näkemäni Vadelmavenepakolainen vakuutti minut Juho Milonoffin näyttelijänlahjoista. On siis nähdä hänet lavalla jälleen, mutta myös minulle tuntemattomammat kasvot Johannes Holopainen, Robert Enckell ja Vilma Melasniemi tekevät aivan huikaisevan hienot roolisuoritukset. Johannes Holopainen on suorastaan ilmiömäinen Pasina ja tekee hahmosta juuri sen nuorena velmuilevan ja uhmakkaan mutta sittemmin paikoilleen jämähtäneen tyypin, jonka jokainen pikkukaupungissa nuoruusvuosiaan viettänyt tunnistaa omasta elinpiiristään.

Robert Enckell nähdään näytelmän aikana monessa hillittömässä roolissa, mutta loistaa erityisesti lapsia vihaavana ja Jeesusta rakastavana päiväkodin tätinä, karmivassa kamaluudessaan koomisena Sinikkana. Vilma Melasniemi puolestaan hoitaa kunnialla kotiin loput shown naisrooleista. Mahtava nelikko! Olen aina ihaillut sitä, kuinka näin pienellä miehityksellä voidaan toteuttaa niin kokonaisvaltainen ja monipuolinen tarina lukuisine henkilöhahmoineen, ja tässä setissä kokoonpano on kyllä osunut täydellisesti nappiin.

80-luvun lapselle näytelmä on ennen kaikkea hykerryttävä nostalgiatrippi omiin ja kollektiivisiin muistoihin lapsuus- ja nuoruusvuosilta, mutta nuoremmatkin saanevat 80-lukutunnelmoinnista paljon irti, vaikkei kirjaimellista tarttumapintaa olisikaan. Trendivaatteet, telkkarista vahdatut lastenohjelmat ja sankareina ihaillut julkkikset vaihtuvat sukupolvien mukana, mutta jokainen voi korvata lavalla nähtyjen muisteloiden hahmot ja ilmiöt ajatuksissaan oman lapsuutensa ja nuoruutensa vastaavilla ja samaistua sitä kautta kasvukertomukseen.

Lapsuuden hölmöilyille ja teini-iän kapinalle on helppo naureskella, mutta rivien välissä näytelmä peilaa viiltävän osuvasti, kuinka kaksi nuorta samoista pikkukaupungin ympyröistä vähitellen ajautuu eri suuntiin. Miksi toinen selviytyy ja toinen syrjäytyy? Miksi toisen on helppo suvaita erilaisuutta ja olla avoin ympäröivälle maailmalle, kun toinen oudoksuu kaikkea itselleen vierasta ja haluaa tiukasti pysytellä tutussa ja turvallisessa totutussa? Näitä Paseja ja Hemmojahan tämä Suomi on täynnä tänäkin päivänä – siinä missä kuilu kaksikon välillä vuosien mittaan kasvaa, on helppo nähdä kuinka syntyy kaksi niin erilaisina näyttäytyvää maailmankuvaa, jotka juuri tämän hetken poliittisella kentällä repivät kansaa kahteen leiriin.

Kuinka montaa helsinkiläishipsteriä oikeasti kiinnostaa, mitä sille itäsuomalaiselle masentuneelle LVI-asentajalle tapahtuu? Kuinka moni on valmis kohtaamaan sen todellisuuden ahdistuksineen ja näköalattomine tulevaisuudenkuvineen? Jos Pasin maailma tuntuu kaukaiselta Punavuoreen asettuneesta Hemmosta, joka kuitenkin on jakanut tyypin kanssa lapsuutensa ja nuoruutensa parhaat vuodet, haaveet ja haparoinnit, vielä kaukaisemmalta se tuntuu ihmisestä, jolla kosketuspintaa maakuntien paseihin ei ole sitäkään vähää. Näytelmä ei tarjoa vastauksia tai ratkaisuja pasien kohtaloihin, mutta antaa myötätunnon välähdyksen siitä maailmasta, joka täältä omasta pienestä kuplasta tuntuu niin kovin etäiseltä.

Kuten totesin siinä eilisessäkin postauksessani: menkää katsomaan tämä. 5/5

Tags: kulttuuri, Mietteitä elämästä

Categorised in: Elämä, Kulttuuri